Vanhin Suomessa otettu valokuva on Turun maakuntamuseon kokoelmiin kuuluva, piirilääkäri Henrik Cajanderin dagerrotyyppi Turussa sijainneesta Nobelin talosta. Kuva on otettu 1842, kolme vuotta sen jälkeen kun ranskalaisten Niépcen ja Daguerren kehittämä dagerrotypiamenetelmä oli esitelty julkisuudessa Ranskassa.

Dagerrotypiassa käytetään hopeajodidiemulsiolla päällystettyjä kuparilevyjä. Kuva kehitetään elohopeahöyryssä ja kiinnitetään suolaliuoksella. Kuva on erittäin hienopiirteinen ja toistaa tarkasti kaikki yksityiskohdat. Dagerrotyypit ovat ainutlaatuisia kappaleita, sillä prosessissa syntyvä kuva on positiivi eikä kuvatessa synny negatiivia, josta voisi ottaa vedoksia.

Dagerrotypiamenetelmällä kuvattu kohde tallentuu peilikuvana, joten kuvassa näkyvät Nobelin talo ja sen takana häämöttävä Turun tuomiokirkon torni ovat "väärällä" puolella katua. Ihmisiä kuvattaessa taitavat valokuvaajat ottivat huomioon tämän ja esimerkiksi pyysivät kuvattavia siirtämään jakauksen toiselle puolen päätä, kiinnittämään kunniamerkit toiselle puolelle rintaa ja napittamaan takkinsa toisinpäin.

Loviisan ensimmäinen valokuvaaja Arthur Wilhelm Felixzon oli monitaituri ja kokeilija. Varsinaiselta ammatiltaan hän oli hopeaseppä ja tämän lisäksi itseoppinut arkkitehti ja aktiivinen kunnallisvaikuttaja. Monet alkuvaiheen kuvaajat Suomessa olivat Felixzonin tavoin moniammattilaisia. Valokuvaus tarjosi mahdollisuuden lisätuloihin. Pienillä paikkakunnilla kuvaajat pystyivät harvoin elättämään itsensä pelkästään valokuvauksella, sillä kuvaajalla käyminen oli kallista eikä kaupunkien asujaimistossa ollut tarpeeksi varakasta väkeä.

Felixzon aloitti valokuvaamisen 1864. Valokuvausmenetelmät olivat tuolloin edelleen kehittelyvaiheessa ja valokuvaajat joutuivat yrityksen ja erehdyksen kautta omaksumaan uusia tekniikoita. Felixzon kuvasi luultavasti 1850-luvulla kehitetyllä märkälevytekniikalla. Valokuvaaminen edellytti myös kemian perusteiden hallintaa, sillä kuvaajien oli itse hankittava tarvittavat kemikaalit apteekista ja selvitettävä eri yhdisteiden ominaisuudet.

Felixzonin valokuvausstudio sijaitsi hänen kotitalonsa takapihalla. Hän oli rakentanut kuvauslavasteen pihavajaan niin, että vajan yksi seinä oli avoin ja sivuseinissä oli ikkunat. Vaja on kuvassa vasemmalla näkyvä harmaa lautarakennus, taustalla asuinrakennus.

Felixzonin ottama kuva on niin sanottu stereokuva, joita katseltiin erityisillä katselulaitteilla, stereoskoopeilla. Stereokuvissa kaksi hieman toisistaan eroavaa kuvaa samasta kohteesta on asetettu vierekkäin. Kun kuvia katsoo stereoskoopilla, syntyy kolmiulotteisuuden vaikutelma.

Felixzonilla oli luultavasti käytössään yksilinssinen stereokamera. Ensin otettiin yksi kuva, jonka jälkeen kameraa liu’utettiin pari senttiä sivusuunnassa ja otettiin toinen kuva. Näin kuvalevylle tallentui hieman eri suunnista ja hieman eri aikaan otettu kuvapari samasta kohteesta. Tässä kuvassa eriaikaisuuden huomaa etualan kasvimaalla olevasta henkilöstä. Mitä kuvien välissä on tapahtunut?

Nainen kuvattuna Felixzonin pihavajaansa pystyttämässä kuvauslavasteessa. Kuvan alaosassa näkyy pihanurmikkoa.

Valokuvauksen alkuvaiheessa, kun välineistö oli kehittymätöntä, valon tarve oli suuri. Keinovaloja ei vielä osattu käyttää ja tämän vuoksi kuvia otettiin valoisaan aikaan ulkona, jotta kuvauksessa pystyttiin hyödyntämään auringon valoa.

Kuvauspaikan piti lisäksi olla suojaisa. Jos tuuli pääsi liikuttelemaan kuvattavan vaatteita tai hiuksia, nämä tallentuivat kuvalevylle epätarkkoina. Tämän vuoksi Felixzonkin ilmeisesti rakensi kuvauslavasteeseensa pihavajaan: sivuseinät ja katto suojasivat kuvattavaa tuulelta, mutta avoin etuseinä ja sivujen ikkunat päästivät kuvauspisteeseen mahdollisimman paljon valoa.

Kuvaaja ei ole pystynyt kuvaushetkellä rajaamaan pois kaikkea kuvaan kuulumatonta, niinpä lasilevylle on tallentunut myös kuvauslavasteen karuhko ympäristö. Valmiissa, asiakkaalle luovutettavassa kuvassa näkyi vain kuvattava, pitsiliinalla verhoiltu pöytä, vasemmalla näkyvä samettiverho ja hieman takaseinää. Aivan kuin kuvattava istuisi varakkaan talon salissa.

Kuvattavien piti pysyä liikkumatta koko valotusajan, joka saattoi olla useita sekunteja. 1860-luvulla märkälevymenetelmällä otettujen kuvien valotusaika vaihteli minuuteista sekuntien murto-osiin olosuhteista ja kuvauskohteista riippuen. Kuvattavat nojasivat usein toisella käsivarrella pöytään tai, kuten tässä, tuolin selkänojaan. Tuki auttoi kuvattavaa ottamaan hieman rennomman asennon ja säilyttämään sen koko kuvaushetken ajan.

Kuvattavia kehotettiin välttämään tietyn värisiä vaatekappaleita, koska kuvausprosessi oli herkkä siniselle valolle. Vaaleansinisiä, punaisia ja hohtavanvalkoisia vaatteita ei suositeltu, sillä ne toistuivat kuvissa joko pikimustina tai pelkkinä valkoisina läikkinä.

Jotta kuvista ei tulisi liian yksitoikkoisia, naisia kehotettiin koristautumaan pitsein ja koruin. Kuvan nainen on valinnut hyvin valokuvaan sopivan vaatteen: tumman puvun kangas on hillityn ruudullinen ja pukua elävöittävät yläosaa ja helmaa koristavat röyhelöt.

Tämäkin kuva on otettu Felixzonin yksinkertaisella stereokameralla. Nainen ei ole malttanut pysyä aivan liikkumatta otosten välillä.

Yksi varhaisten valokuvien ongelma oli se, että pitkän valotusajan vuoksi kuvattavien piti pysyä liikkumatta samassa asennossa useiden sekuntien ajan. Tämän seurauksena kuvattavien asennot olivat usein jäykkiä ja ilmeet jähmettyneitä.

Kuva osoittaa Felixzonin olleen taitava valokuvaaja, sillä hän ymmärsi, että onnistuneeseen kuvaan tarvitaan muutakin kuin teknistä taituruutta. Hän on pyrkinyt luomaan luontevan tilanteen kuvattavien kesken ja istuttanut naiset kahvipöydän ääreen. Kuva ei olekaan enää pönötystä valokuvaajalle vaan kuvaaja on vain sattumalta tallentanut naisten seurusteluhetken kahvikupposten äärellä.

Tässäkin kuvassa Felixzon on pyrkinyt tuomaan luonnollisuutta kuvaustilanteeseen: kuvaaja on ikään kuin keskeyttänyt kuvattavan miehen lukuhetken.

Lasilevy on aikojen kuluessa saanut kolhuja ja siitä on lohjennut iso pala vasemmasta alakulmasta. Lisäksi levyn pinta on paikoin vaurioitunut ja lasilevyä peittävässä kuvakalvossa on naarmuja. Tämä näkyy mustina jälkinä kuvassa.

Olosuhteiden ja kuvaustekniikoiden kehittyessä valotusajat lyhenivät. Kuviin voitiin ottaa mukaan myös lapsia, "hermostuneita henkilöitä" ja lemmikkieläimiä, jotka aikaisemmin olivat arvaamattomien liikkeidensä vuoksi hankalia kuvattavia. Edelleen kuvaajalta vaadittiin paitsi taitoa myös kekseliäisyyttä, jotta esimerkiksi lapsista saatiin onnistuneita otoksia.

Tässä Felixzonin ateljeessa otetussa kuvassa nuorempi lapsista on istutettu tuoliin luultavasti juuri siksi, että hän pysyy varmemmin paikallaan. Lapsen kädet ovat tiukasti tuolin käsinojilla ja hän nojaa päätään tuolin selkänojaan. Isoveli pitää vielä kättään pikkuveljen kädellä ikään kuin varmistaakseen, ettei tämä liiku.

Isompi lapsista näyttää veljeään paljon tummahiuksisemmalta ja myös tummaihoisemmalta. Saattaa olla, että pojan hiukset ovat punaiset ja ihossa on punaista pigmenttiä, joka kuvausprosessin luonteen vuoksi näyttää kuvissa hyvin tummalta.

Klassinen niin sanottu käyntikorttikuva: nuori mies on poikennut vieraisille ja odottelee isäntäväen saapumista keppi kädessä, silinteri pöydällä.

Käyntikorttikuvat olivat vuosikymmenien ajan erittäin suosittuja. Vieraisille tulija jätti kuvansa eteisen pöydällä olevalle tarjottimelle. Viikon päätteeksi talon isäntä tai emäntä kokosi tarjottimelle kertyneet kuvat ja asetteli ne erityiseen käyntikorttialbumiin. Tämä albumi sijoitettiin näkyvälle paikalle esimerkiksi salin pöydälle niin, että kyläilijät saattoivat selailla kuvia. Käyntikorttialbumi oli siis eräänlainen oman aikansa Facebook.

Käyntikorttikuvien asetelmaan kuului se, että vieras odottaa joko seisten tai istuen, istumakuvissa voitiin ottaa hieman rennompia asentoja. Kuvausympäristön tuli vaikuttaa vakavaraiselta. Felixzonin studiossa illuusiota luotiin koristeellisella tuolilla ja pöydällä, taustan isoilla tupsuilla sivuun kiinnitetyillä verhoilla ja verhon takana olevalla kaiteella, balustradilla.

Käyntikorttikuva vanhemmasta miehestä Felixzonin studiossa. Tässäkin kuvassa näkyvät Felixzonin käyttämät vakiolavasteet: pieni pöytä, jossa on koristeellinen jalka, tuoli, jonka selkänoja on samoin hyvin koristeellinen, taustalla näkyvä koristekaide sekä sivuun vedetyt verhot, jotka on kiinnitetty isotupsuisella nyörillä.

Vanhat valokuvat, joista ei ole olemassa tarkempia tietoja, voidaan joskus tunnistaa tietyn kuvaajan ottamiksi juuri näiden kuvissa esiintyvien elementtien perusteella.

Kuvassa näkyy myös, miten kuva-alan reunat aaltoilevat, erityisesti vasemmassa reunassa. Tämä johtuu siitä, että lasilevy käsitellään ennen kuvausta kemikaaleilla, jotka muodostavat levyn pinnalle kalvon. Kemikaalisekoitus ei ole levinnyt levyn pinnalle aivan reunaan saakka, niinpä reunasta puuttuu kalvo, joka reagoisi valoon ja synnyttäisi lasin pinnalle kuvan.

Käyntikorttikuva nuoresta naisesta. Nainen istuu kasvot toiseen suuntaan kuin suuri osa kuvattavista. Syynä voi olla naisen oma toive tai esimerkiksi se, että kuva on otettu iltapäivällä, jolloin aurinko on siirtynyt taivaalla ja paistaa sisään ateljeen etelän puoleisesta ikkunasta. Jotta naisen kasvoille saadaan tarpeeksi valoa, hänen pitää kääntää rintamasuuntansa kohti tätä ikkunaa.

Erittäin suositut käyntikorttikuvat vauhdittivat myös muuta valokuvaukseen liittyvää kauppaa. Kuvia varten tehtiin esimerkiksi erityisiä albumeja ja kehyksiä. Lisäksi kuuluisien ihmisten käyntikorttikuvia saattoi ostaa. Vieraisiin teki vaikutuksen, kun isäntäväen albumissa oli kuva jostakin aikansa julkkiksesta, ikään kuin julkisuuden henkilö kuuluisi isäntäväen tuttavapiiriin.

Harvinainen kuva: monta henkilöä samanaikaisesti ja näistä kahdeksan on lapsia!

Kuvausistunto on ollut vaativa sekä perheen vanhemmille että valokuvaajalle. Vanhemmat ovat yrittäneet pitää lapsikatraansa kurissa ja liikkumatta samaan aikaan, kun yrittävät itse poseerata mahdollisimman onnistuneesti. Tämä näkyy vanhempien - erityisesti äidin - kasvoilla.

Kuvaaja puolestaan on saanut käyttää kaiken taitonsa, jotta hän on saanut mahdutettua kaikki kuvattavat suhteellisen pieneen tilaan ja vielä niin, että kaikkiin lankeaa tarvittava määrä valoa.

Onnistuneen ryhmäkuvan ottamisessa on monia haasteita:

• Kaikkien kuvattavien pitää pysyä liikkumattomina koko valotusajan.
• Silmien väri: siniset silmät jäljentyvät terävinä vain, jos ne käännetään pois valosta. Valokuvaajan pitää muistuttaa perheen sinisilmäisiä, mihin suuntaan heidän pitää katsoa kuvauksen aikana.
• Silmien liike tai räpyttely tekevät silmistä epäterävät. Tämän vuoksi silmiä retusoitiin usein eli iiriksen ja silmän ääriviivoja vahvistettiin kuvan kehitysvaiheessa.
• Ihon väri: Valokuvausprosessi on herkkä siniselle valolle ja kalpeat, punapigmenttiset ihot saattavat tummua. Lisäksi miehille tulee yleensä naisia tummempi iho. Yksittäisen muotokuvan valotusta voidaan korjata kehitysvaiheessa, ryhmäkuvaa on hankala säätää tältä osin.

Ulkokuvauksessa oli omat haasteensa märkälevytekniikalla kuvattaessa. Erityisen haastavaa oli se, että kemikaaleilla käsitelty lasilevy oli valotettava ennen kuin sen pinta ehti kuivua ja kehitettävä välittömästi kuvauksen jälkeen. Kuvaajan piti siis kantaa mukanaan kaikki kuvalevyjen käsittelyyn tarvittavat kemikaalit, huuhtelemiseen tarvittava vesi sekä pimennysteltta, jonka suojissa kehitysprosessi piti suorittaa. Tämän vuoksi ulkokuvia ottivat vain kaikkein innokkaimmat valokuvaajat.

Paras kuvaussää oli pilvinen ja tyyni. Pilviä piti olla sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Jos tuuli kovasti, lehdet, oksat ja heinänkorret heiluivat niin, että ne näyttivät epätarkoilta valmiissa kuvassa. Tässä kuvassa pitkän valotusajan vaikutus näkyy puiden lehvistöissä: tuuli on liikuttanut lehtiä valotuksen aikana ja sen vuoksi lehvästöt näyttävät suttuisilta, vaikka kuva muuten on hyvin tarkka. Syväterävyys ulottuu etualan kukkasista aina kylpylaitoksen seinälautoihin.