Puolustusvoimissa käytössä oleva sotilaan toimintakyvyn malli on toiminut sotilaspedagogiikan peruskäsitteenä jo kaksikymmentä vuotta. Malli on havaittu hyväksi, mutta sen on todettu myös kaipaavan käytännön läheisempää lähestymisnäkökulmaa, jotta sotilaiden toimintakykyä kyetään kehittämään tavoitteellisesti. Tällä pro gradu -tutkielmalla pyrittiin tuottamaan lisää konkreettista tietoa toimintakyvyn käsitteeseen tutkimalla, mitä psykologiseen resilienssiin vaikuttavia elementtejä varusmieskoulutukseen sisältyy Maavoimien joukko-osastoissa.

Psykologisella resilienssillä tarkoittaa tutkielmassani dynaamista sopeutumisen prosessia, jossa sopeutumiseen vaikuttaa yksilön perimä, fyysinen ilmentymä eli fenotyyppi, yksilön kyvyt ja taidot sekä sosiaalinen ja fyysinen ympäristö. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen. Aineisto kerättiin haastattelemalla Puolustusvoimien kantahenkilökuntaa viidessä eri Maavoimien joukko-osastossa syksyllä 2017. Sisältö analysoitiin fenomenografista lähestymistapaa soveltaen ja tutkielman tuloksien hyödynnettävyyttä arvioitiin vertaamalla niitä resilienssin teoriaan.

Tutkimustuloksien perusteella varusmiespalvelukseen sisältyy merkittävä määrä elementtejä, joita voidaan hyödyntää yksittäisten asevelvollisten resilienssin edistämiseen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että näitä tekijöitä ei pystytä täysimääräisesti hyödyntämään, koska yhteistä yksiselitteistä ymmärrystä psyykkisen toimintakyvyn kehittämisestä ei ole. Kokonaisvaltaisen toimintakyvyn kehittämiselle ei ole myöskään asetettu tavoitteita tai johdonmukaisia opetussisältöjä. Varusmiehet vaikuttavat kuitenkin olevan kehitysvaiheensa ja varusmiespalveluksen aiheuttaman muutoksen takia tavallista alttiimpia muutoksille, joten psyykkisen toimintakyvyn kehittäminen voi olla mahdollista varusmiespalveluksen aikana.