Tässä pro gradu -työssä tutkittiin Kiuruvedelle sijoitetun siirtoväen asuttamista ja huoltoa vuosien 1948−1959 välillä. Kiuruvedelle saapui reilut 1600 siirtoväkeen kuuluvaa henkilöä, suurin osa Suistamolta. Heille oli Kiuruvedeltä etsittävä uudet asuinpaikat sekä järjestettävä asianmukainen huolto tarpeen vaatiessa. Rauhaan palaaminen ei ollut ongelmatonta ja monesti yksilö joutui kohtaamaan haasteita toimiessaan virkakoneiston kanssa.

Työn päälähteenä käytettiin siirtoväen kortiston ja huoltoasiakirjojen ohella Kiuruveden asutustilarekistereitä sekä maatalouslaskelmia avaamaan siirtoväen asuttamiseen liittyviä kysymyksiä. Siirtoväen tilojen sijaintia havainnollistettiin tutkimuksessa kartallistamisen avulla. 1940-luvulle tultaessa parhaat peltomaat olivat jo pitkälti viljelyksessä, mutta tilaa oli silti löydettävä siirtoväen tiloille. Lopulta siirtoväen peltojen pienuutta kompensoitiin Kiuruvedellä laajoilla metsähehtaareilla. Entisiä karjalaiskyliä ei pidetty yhdessä, mutta siirtoväen ryhmäasuminen näkyi silti paikkakunnalla.

Siirtoväen huoltotoiminta loi omat ongelmansa, eivätkä kaikki avustuksia hakeneet niitä saaneet. Kaikkia apua tarvitsevia haluttiin auttaa, mutta rahaa ei ollut jakaa loputtomiin, niinpä avunhakijoita oli priorisoitava. Tämä johti avustusanomuksien hylkäämiseen tai maksamiseen harvakseltaan. Teemoittelun kautta erilaisia hylkäämisperusteita löytyi muutamia. Itse avustussummat olivat Kiuruvedellä pieniä eivätkä poikenneet muualla Suomessa maksetuista rahamääristä.

Kiuruveden siirtoväelle jaetuista tiloista kylmiä tiloja oli vajaa puolet. Avustusten tarve oli suuri, koska talonväki ei päässyt pellon raivaamiselta ansiotöihin. Näille perheille maksettiin avustuksia lasten kautta, silloin kun tarve oli suurin. Kuitenkin avustusten tarve loppui 1950-luvulle tultaessa, mikä kertoo siirtoväen suhteellisen nopeasta ulkoisesta sopeutumisesta Kiuruvedelle.