Perheterapian ydinajatus kiteytyy sen dialogisuuteen, mutta lapsilla ei ole tasavertaista asemaa perheterapian vuorovaikutuksessa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten terapeuttisen systeemin aikuiset asemoivat uhmakkuus- tai käytöshäiriödiagnoosin saaneita lapsia perheterapiassa. Ilmiötä lähestytään vuorovaikutuksen ongelmatilanteiden ja lapsen näkökulman kautta. Aineisto koostuu yhdestä lastenpsykiatrian poliklinikalla ja yhdestä kotona toteutetun perheterapiaistunnon ääni- ja videotallenteista. Lapsi asemoitiin lasta itseään ja ei (lasta) itseään koskevan keskustelun sivustaseuraajaksi, selontekovelvolliseksi ja kuunteluvelvolliseksi. Aiheen muuttuessa sensitiivisemmäksi, saattoi tapahtua myös lapsen siirtymä aktiivisesta keskustelijasta keskustelun passiiviseksi osapuoleksi. Tyypillisesti lapsi vastusti tai haastoi aikuisten hänelle määrittämää asemaa tai vetäytyi siitä. Lapsen säädellessä asemaansa ja osallisuuttaan vuorovaikutuksessa, toimivat aikuiset lapsen vuorovaikutusta tukevasti tai epäresponsiivisesti eli sitä edistämättömästi. Tutkimuksen perusteella koti mahdollistaa työntekijöille joustavamman työskentely-ympäristön. Tutkimus tarjoaa uusia näkökulmia eksternalisoivasti oireilevien lasten kanssa tehtävään perheterapeuttiseen työhön sekä nostaa esille jatkotutkimustarpeen koskien poliklinikan ja kodin työskentelykontekstien eroja.