Rouva Arsi vie lahjakkaan viulistipoikansa Arton professori Sergei Rippaksen koulutettavaksi. "Eihän se mikään tavallinen lapsi olekaan", ylpeilee äiti. "Minä otan tämän pojan", sanoo Rippas lääkärintarkastuksen jälkeen, mutta Arto juoksee pois. Myöhemmin Artolle selviää, että äiti on sitoutunut olemaan tapaamatta häntä koulutuksen aikana, kymmeneen vuoteen.

Arto asuu Rippaksen luona ja käy läpi raskaita soittoharjoituksia. Opettaja sanoo pojan olevan vapaa sinä päivänä, kun hän saa rikotuksi kananmunan kämmenessään, ja varoittaa tätä koskaan rakastumasta, sillä rakkaus on tahdon sairautta, johon vain tavallisella ihmisellä on varaa: "Viulu on meille perhe, nainen." Kuvitelmissaan Arto keskustelee äitinsä kanssa, joka kannustaa luottamaan setä Sergeihin.

Arto matkustaa Rippaksen kanssa Yhdysvaltoihin, missä antaa menestyksekkäitä konsertteja. Nuorukaiseksi vartuttuaan hän lähtee Rippaksen luota ja kirjoittaa tälle: "En minä pelkää sinua. Minä säälin sinua. [- -] Minä menen etsimään sitä maailmaa, joka on sama sisä- ja ulkopuolelta. [- -] Sillä minä rakastan sinua. Vaikka en ole sinun." Arto pelaa Las Vegasin kasinoilla ja päätyy lopulta putkaan sekaannuttuaan kahteen alaikäiseen tyttöön.

Rippas palkkaa Kaliforniassa asuvan suomalaisnaisen Suvi Ekmanin jäljittämään Artoa ja kehottaa tätä aloittamaan rouva Thomasin luota, jonka kanssa hän ei itse ole väleissä. Kaksi orkesteria, jalkapallojoukkueen ja teurastamon omistava rouva Thomas uskoo Arton syntyneen menestymään.

Suvi löytää Arton putkasta, maksaa hänen takauksensa ja vie hänet asuntoonsa valtameren rannalle. Suvi kertoo aikoneensa nuorena laulajaksi ja olleensa kolme vuotta Argentiinassa ruokakaupassa töissä. "Sitä voi - ihmistä - palvella niin monella eri tavalla." Rippaksen saapuessa Arto sanoo kuulevansa vain meren äänen, ei ihmisiä.

Rouva Thomas järjestää menestyksekkään konsertin jälkeen juhlan, jossa Suvi laulaa Taivas on sininen ja valkoinen. Arto vie hänet pois, kun rouva Thomas kehuu ironisesti hänen äänensä "primitiivistä kauneutta".

Arto, Suvi ja Rippas kiertelevät autolla Kuoleman Laaksossa, jonka keskeltä löytyy oopperatalo ja siellä yksin esiintyvä balettitanssijatar. Artosta ja Suvista tulee rakastavaiset ja lopulta aviopari. Rippas katselee sivusta heidän rakkauskohtaustaan ja nukkuu itse Arton lapsena käyttämä esiintymisasu vierellään.

Rippas moittii Arton soittoa, mutta tämä ei myönnä soittavansa huonosti, sanoo vain tunteneensa lapsesta asti "jonkinlaista elämänväsymystä". "Ei saa olla traaginen!", huudahtaa Rippas, jonka mielestä yleisönä on vain jenkkibarbaareja.

Arto pelaa ja juo, kiertelee väkivaltaisen Big Morganin kanssa katuja, rantoja ja rituaalijuhlia ja päätyy lopulta huonokuntoisena putkaan.

Arto, Suvi ja Rippas palaavat Suomeen, missä Arto pelästyy saamaansa julkisuutta. Kun Arto ei ilmesty paikalle suureen konserttiin, Suvi pyytää yleisöltä anteeksi. Hän laulelee itse yleisölle, tilittää tuntemuksiaan ja sanoo, ettei panisi vastaan, jos Jumala taivaassa näkisi hyväksi antaa Artolle lopullisen levon.

Arto vierailee Suvin ja Rippaksen kanssa perheensä luona. Äiti on katkera siitä, ettei ole päässyt osalliseksi Arton menestyksestä, ja veli kutsuu Artoa ikuiseksi ihmelapseksi: "Minä tappaisin sinut, mutta et sinä kuole tappamallakaan." Yöllä Arto kaataa Rippaksen portaikossa, ja veli syleilee häntä.

Lopuksi nähdään nuori Arto soittamassa viuluaan. Täysikasvuinen Arto katselee sivusta ja osoittaa häntä aseella, muttei ammu.

- Suomen kansallisfilmografia 9:n (2000) mukaan.