Risti ja liekki

Korset och lågan (ruotsinkielinen nimi)
The Cross and the Flame (englanninkielinen käännösnimi)
La Croix et la flamme (ranskankielinen käännösnimi)
Kreuz und Flamme (saksankielinen käännösnimi)
Maarianlähde (työnimi)
Aineiston käyttöoikeudet
Luvanvarainen käyttö / ei tiedossa
QR-koodi

Aineistosta vastaa

Risti ja liekki

Armand Lohikosken ohjaama Risti ja liekki (1957) on 1500-luvun alkupuolelle sijoittuva draamaelokuva. Kalparitari Olavi Gideoninpoika (Tauno Palo), joka palaa käännytystyöstä piispanlinnaan, rakastuu nuoreen Mirjamiin (Anneli Sauli). Mustasukkainen munkki Rasmus (Tarmo Manni) saa kuitenkin heidän suhteensa selville ja asettuu heidän onnensa esteeksi. Elokuva perustuu käsikirjoittajien Hilve ja Veli Mustosen Ristinlähde-kuunnelmaan ja virolaisen kansantarinan innoittamaan Larin-Kyöstin runoon Valkea neitsyt. Legenda tuomioherrasta ja Mirga neitseestä.

Tallennettuna:
Genre
Ikäraja
K16
Näyttelijät
Tauno Palo, näyttelijä
Anneli Sauli, näyttelijä
Tarmo Manni, näyttelijä
Edvin Laine, näyttelijä
Thure Bahne, näyttelijä
Kaarlo Halttunen, näyttelijä
Heikki Heino, näyttelijä
Paavo Hukkinen, näyttelijä
Armas Jokio, näyttelijä
Ture Junttu, näyttelijä
Paavo Jännes, näyttelijä
Edvin Kajanne, näyttelijä
Kullervo Kalske, näyttelijä
Uljas Kandolin, näyttelijä
Usko Kantola, näyttelijä
Eero Kosteikko, näyttelijä
Juhani Kumpulainen, näyttelijä
Urho Lahti, näyttelijä
Kauko Laurikainen, näyttelijä
Arvo Lehesmaa, näyttelijä
Åke Lindman, näyttelijä
Veikko Linna, näyttelijä
Tauno Majuri, näyttelijä
Uuno Montonen, näyttelijä
Senni Nieminen, näyttelijä
Otto Noro, näyttelijä
Jalmari Parikka, näyttelijä
Elina Pohjanpää, näyttelijä
Kaarlo Saarnio, näyttelijä
Oiva Sala, näyttelijä
Vilho Siivola, näyttelijä
Anton Soini, näyttelijä
Urho Somersalmi, näyttelijä
Evald Terho, näyttelijä
Hannes Veivo, näyttelijä
Kreditoimattomat
Sirkka Breider, näyttelijä
Pentti Irjala, näyttelijä
Erkki Uotila, näyttelijä
Lasse Saxelin, näyttelijä
Muut tekijät
T. J. Särkkä, tuotannonjohto
Hilve Mustonen, käsikirjoittaja
Veli Mustonen, käsikirjoittaja
Marius Raichi, kuvaaja
Armas Vallasvuo, leikkaaja
Elmer Lahti, leikkaaja
Yrjö Saari, äänittäjä
Tauno Pylkkänen, säveltäjä
Karl Fager, lavastaja
Bure Litonius, puvut
Fiinu Autio, puvut
Olavi Suominen, naamioitsija
Mikko Sergejeff, b-kuvaaja
Peter Lacovich, kuoron johtaja (Cantores Minores)
Fanny Cederberg, kampaaja
Sirkka-Liisa Carlstedt, kuvaussihteeri
Lasse Saxelin, järjestäjä
Radio-Orkesteri, orkesteri
Cantores Minores, kuoro
Cantores Minores, luostarikuoro
Suomen Filmiteollisuus SF Oy, levittäjä
Finnkino Oy, levittäjä
VLMedia Oy, levittäjä
Kreditoimattomat
Mauno Kuusla, kamera-assistentti
Alf Salin, studiopäällikkö
Pentti Mård, kuvausryhmän jäsen
Jorma Toivonen, kuvausryhmän jäsen
Kari Uusitalo, kuvausryhmän jäsen
Tuotantotiedot
Tuotanto
Julkaistu
1956
Esitystiedot
Levittäjä
Ensi-ilta
01.03.1957
Ensi-iltapaikat
Helsinki: Allotria, Rex
Oulu: Bio Kiistola
Filmikopioiden määrä
9
Muut näytökset
  • 07.03.1957 Kuvakukko, Kuopio ensi-iltakierros
  • 13.03.1957 Kinema, Lahti ensi-iltakierros
  • 13.03.1957 Asto, Pori ensi-iltakierros
  • 16.03.1957 Kinema, Vaasa ensi-iltakierros
  • 22.03.1957 Kino, Tampere ensi-iltakierros
  • 22.03.1957 Bio-Bio, Turku ensi-iltakierros
  • 19.04.1957 Elohuvi, Jyväskylä ensi-iltakierros
Televisioesitykset
  • 26.10.1973 TV2 Katsojia: 750 000
  • 16.05.1991 TV2 Katsojia: 378 000
  • 14.09.1994 TV1
  • 17.08.1997 YLE TV2
  • 02.02.2000 TV1
  • 07.08.2008 YLE TV2
  • 14.12.2010 YLE TV2
  • 28.07.2014 YLE TV1
  • 21.06.2016 Yle TV1
  • 15.05.2017 Yle TV1
  • 13.11.2018 Yle TV1
  • 31.07.2020 Yle TV1
Kuvauspaikat
Ulkokuvat

Helsinki: Suomenlinna

- Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan.

Studiot

Helsinki: SF-hallit

- Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan.

Sisältöseloste

Suomi 1500-luvun alkupuolella. Paluumatkalla käännytystyöstä kalparitari Olavi Gideoninpoika kohtaa Maarian lähteellä tytön, Mirjamin, joka tarjoaa hänelle juotavaa. Rakkaus syttyy, kohtaus päättyy suudelmaan ja syleilyyn. Perillä linnassa Olavi tapaa kuolemansairaan piispan ja kertoo käännyttäneensä rajaläänin pakanaheimot lopullisesti Rooman kirkon helmaan mestautettuaan kaksi heimopäällikköä. Piispa tekee Olavista sijaisensa. Olavi saa tietää, että linnassa on vanki, Henrikki Jaakonpoika, jota syytetään munkkilupauksen rikkomisesta. Olavi kuulustelee Henrikkiä, joka kiistää syyllisyytensä ja julistaa kirkon rappiota ja uuden opin tuloa. Henrikki kertoo Olaville, että hänen tuomitsemisensa syy on hänen rakkautensa erääseen neitoon. Olavi lupaa ottaa hänen asiansa uudelleen käsiteltäväksi.

Mirjam ripittäytyy linnan kirkossa ja kertoo tuntemattoman, uljaan ja kauniin miehen vallanneen sydämensä. Rippi-isänä oleva Olavi ymmärtää tytön puhuvan hänestä itsestään ja pyytää tämän kahdenkeskiseen keskusteluun. Olavi johdattaa tytön salaiseen kammioon, jossa hän sanoo kuuluvansa kirkolle ruumiineen ja sieluineen. Rakkaus on kuitenkin vahvempi ja kohtaus päättyy jälleen syleilyyn.

Dominikaanimunkki Rasmus, joka aikoinaan oli pyytänyt Mirjamia omakseen ja torjutuksi tultuaan ryhtynyt munkiksi, palaa piispan linnaan tarkastusmatkaltaan. Hän tunnistaa Mirjamin kuoropoikien joukosta, jonne Olavi on tytön järjestänyt. Mirjam kertoo Olaville, että Rasmus on selvillä heidän suhteestaan. Aamumessun kellojen soidessa Mirjam poistuu Olavin luota salakäytävän kautta puutarhaan, jossa Rasmus yllättää hänet. Rasmus kiristää tyttöä itselleen. Illalla Rasmus seuraa Mirjamia salakäytävään, tyttö hakee turvaa Olavista, jonka soturin veri kuohahtaa ja hän ajaa Rasmusta takaa surmatakseen tämän, mutta ei tavoita. Olavi haluaa vaihtaa kasukkansa takaisin rautapaitaan ja lähteä linnasta Mirjamin kanssa. Piispalle Olavi paljastaa olevansa sopimaton toimimaan tämän sijaisena ja pyytää lupaa palata kristilliseen lähetystyöhön, mutta ei saa vapautusta tehtävästään. Olavi ja Mirjam sopivat tapaamisesta lähteellä messupäivän iltana. Rasmus estää kuitenkin Mirjamin lähdön ja vaatii osaansa tämän ruumiista. Hän vie tytön kammioonsa, mutta Mirjam kieltäytyy antautumasta. Rasmus sanoo tytön langettaneen tällä oman kuolemantuomionsa. Rasmus sekoittaa myrkkyä ehtoollisviiniin, jota Olavi nauttii messussa. Olavi kaatuu taintuneena maahan ja Mirjam paljastaa itsensä rynnätessään syleilemään maassa makaavaa miestä. Samaan aikaan piispa kuolee Olavin nimeä huutaen. Rasmus astuu esiin, paljastaa Mirjamin naiseksi ja syyttää tätä ja Olavia haureudesta, Mirjamia lisäksi noituudesta.

Mirjam joutuu inkvisition kidutettavaksi: hänet todetaan noidaksi ja Pyhä tuomioistuin julistaa hänet lopullisesti syylliseksi. Oikeudenkäynnissä Mirjamin noitumaksi oletettua koiraa komennetaan osoittamaan vainullaan noita oikeussalissa: koira käy kiinni Rasmuksen kaapuun. Olavi ja Mirjam tuomitaan kuolemaan, haudattavaksi elävältä linnan muuriin. He kohtaavat kuoleman rohkealla mielellä, Mirjam sanoo luottavansa rakkauden ja anteeksiannon Jumalaan. Tunnontuskissaan Rasmus heittäytyy alas kalliolta kuolemaan. Vapautettu Henrikki ja hänen nuorikkonsa näkevät ristin ilmestyvän taivaalle.

- Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan.

Aiheet
Lehdistöarviot

"Suomalaista menneisyyttä ei ole suinkaan liikaa tehty tutuksi elokuvan avulla", totesi K. Sn (Kyösti Sorjonen, Jyväskylän Sanomat 24.4.1957) ja Leo Nordberg (Uusi Suomi 3.3.1957) jatkoi: "[- -] seikka, jota täydellä syyllä sopii oudoksua sitäkin enemmän, kun ottaa huomioon oman kansamme värikkäiden vaiheiden tarjoaman oivallisen lähtökohdan sekä niihin kätkeytyvän antoisan tapahtumapaljouden monessakin suhteessa kiintoisine henkilögallerioineen."

Vaikka Risti ja liekki -elokuvan aihe koettiin erikoiseksi, sitä kritikoitiin heikosta toteutuksesta. "Jos siinä ei olisi Karl Fagerin upeat mitat täyttävää lavastusta, Marius Raichin ilmeikästä ja sävyrikasta kuvausta ja Tauno Pylkkäsen mahtavaa sävelrunoelmaa, niin se olisi täydellinen pannukakku, jonka pohjaanpalaneisuudesta vastaa ohjaaja. Mutta eipä ole hänellä ollut kovin mittavaa kertomustakaan. Jonkinlainen legenda kai Hilve ja Veli Mustosen tarina pyrkii olemaan, mutta kun siinä ei ole sijaa minkäänlaiselle henkilökuvien syventämiselle eikä edes tapahtumia, niin pohja on kerta kaikkiaan poissa", oli H-o K:n (Heimo Kallio, Uusi Aura 24.3.1957) suorasukainen mielipide.

E. K-lä:n (Eero Krekelä, Kaleva 3.3.1957) mielestä Ristissä ja liekissä oli liian vähän ulkokuvauksia: "[- -] tapahtumat puserretaan ahtaisiin sisätiloihin. 'Kamarifilmiltä' puuttuu tarpeellista ilmavuutta." Toisaalta ohjaajaa kiiteltiin aiheeseen sopivan "karmean tunnelman" luomisesta - nimimerkki K. (Etelä-Pohjanmaa 11.3.1957) - ja "Suomenlinnan salaperäisten ja sokkeloisten käytävien" taidokkaasta hyväksikäytöstä - Valma Kivitie (Elokuva-Aitta 6/1957) ja nimimerkki Jussi (Juhani Pälsi, Satakunnan Kansa 14.3.1957).

Elokuvan näyttelijäsuoritukset eivät juuri innostaneet arvostelijoita. "Elokuvan henkilöt ovat näet miltei poikkeuksetta varsin hatarasti luotuja huokean lukemiston hahmoja, joiden toiminnot vaikuttavat usein epämiellyttävän karkeilta ja verraten halpahintaisin keinoin aikaansaaduilta", kiteytti Leo Nordberg (Uusi Suomi 3.3.1957).

Hki (Heikki Jylhä, Keskisuomalainen 24.4.1957) vertasi elokuvaa Suomessa esitettyihin ulkomaisiin elokuviin: "Vaikka tällä kertaa ei ole tavattu päämäärää, antaa Risti ja liekki kuitenkin filmintekijöillemme kokemuksia uusille linjoille pyrittäessä. Lisäksi on sanottava sekin, että ulkomailta tuotetaan tänne nähtäväksi monia tuotteita, jotka eivät paina puntarissa enempää kuin tämäkään. Miksi ei siis kannattaisi pitää kotimaisen yrityksen puolta tulevan toivossa".

- Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan.

Taustaa

Armand Lohikosken ohjaamasta 18 elokuvasta vain kolme on vakavia draamoja: Risti ja liekki, Kahden ladun poikki (1958) ja Kohtalo tekee siirron (1959). Hilve ja Veli Mustonen laativat loppukesällä 1953 Ristin ja liekin käsikirjoituksen radiokuunnelmansa Ristinlähde pohjalta. Kuunnelma oli esitetty itsenäisyyspäivänä 1952. Heidän lähtökohtanaan oli Larin-Kyöstin vuosien 1928-29 vaihteessa kirjoittama runo Valkea neitsyt, Legenda tuomioherrasta ja Mirga neitseestä, joka ilmestyi 1934 kokoelmassa Uusia balladeja ja legendoja. Elokuvan juonen peruskuvio on runossa: kohtaaminen Ristinlähteellä, mustasukkainen Rasmus-munkki, Mirga-neidon naamioituminen kuoripojaksi, sankarin luhistuminen kesken messun ja kapitulin langettama tuomio, jossa rakastavaiset määrätään muurattavaksi linnan muuriin.

Larin-Kyösti vietti kesäänsä 1927 Haapsalussa kirjailija Willem Ridalan seurassa. Kylpylävieraiden käytettävissä oli Schloss Hapsal -niminen kirja, josta Larin-Kyösti sai runonsa aiheen. Ridala vironsi runon Larin-Kyöstin käsikirjoituksesta ja julkaisi sen Haapsalussa 1930 Valge neitsit -nimisenä.

Tarina on virolaisessa kansanperinteessä tunnettu pitkään ja se on ilmestynyt mm. 1861 kokoelmassa Sagen aus Hapsal, der Wiek, Ösel und Runö nimellä Das vermauerte Weib. Haapsalun piispanlinnaan liittyvän tarinan olennaisena sisältönä on piispanlinnan tuomioherran eli kaniikin ja tämän kuoripojaksi naamioituneen rakastajattaren suhde, sen paljastuminen ja kuolemantuomion toteuttaminen muuriin muuraamalla.

Larin-Kyöstin (Karl-Gustaf Larsson, 1873-1948) muusta tuotannosta on tehty elokuvat runoelmasta Kuisma ja Helinä (1902) kahdesti, vuosina 1932 ja 1951, sekä näytelmästä Ulkosaarelaiset (1922) vuonna 1938.

Ristin ja liekin ulkokuvat otettiin pääosin jo kesällä ja syksyllä 1954 Suomenlinnassa. Studiokuvat tehtiin talvella 1955 SF-halleilla ja tarvittavat paikkauskuvat seuraavana keväänä. Elokuvan valmistumista viivytti osaltaan Tauno Palon joutuminen kesken kuvausten selkäleikkaukseen, mikä vaikeutti hänen liikkumistaan. Teräväsilmäisten kriitikoiden mukaan Palo laihtui eräässä jaksossa ulkokuvasta sisäkuvaan siirryttäessä useita kiloja - jakson edellinen kohtaus oli otettu ennen sairastumista ja seuraava leikkauksen jälkeen.

Valmiin elokuvan ensi-iltakin viivästyi vielä runsaalla vuodella. Elokuvatarkastamoon Risti ja liekki toimitettiin helmikuun lopussa 1956, mutta teattereihin se laskettiin vasta seuraavan vuoden maaliskuussa. Kertoman mukaan tämä antoi ensi-illan aikaan aiheen letkautukseen: "Tulkaa ja nähkää Tauno Palo nuorena!" Armand Lohikoski oli ohjaajana tuolloin jo ennättänyt leimautua niin Puupää-elokuvien tekijäksi, että tämä historiallinen ja vakavasti otettavaksi tarkoitettu tarina ajasta, jolloin "julmuus oli hurskautta ja rakkaus syntiä", herätti vain enimmäkseen hymyilyä.

Tarmo Manni kertoo muistelmateoksessaan Minä, Manni: "Särkällä oli silloin omat henkilökohtaiset intressinsä Anneli Sauliin, joka oli Ristin ja liekin tähti. Filmissä oli kohtaus, jossa tämä rivo munkki Rasmus, minä, ahdistelee sankaritarta, Annelia, ja yrityksissään pääsee niin pitkälle, että lopulta puree Annelin rintaa. No, Annelilla oli kauniit rinnat muidenkin kuin Särkän mielestä... mutta ne rinnat olivat Särkälle ja Särkästä niin tärkeät, että eikös sitä povea purtu ihan päiväkaupalla, eikä vain valmista tullut. Aina uudelleen otettiin kohtaus, eikä koskaan kelvannut. Lopulta menin Maisterin luo... menin Särkän puheille ja pyysin: "Anteeksi, mutta kun tämä ei minulta näytä onnistuvan, niin voisiko Maisteri näyttää, miten sitä purraan?" Mallia ei annettu... mutta oli Särkkä sen verran mielissään ehdotuksestani, että antoi sata markkaa lisää palkkaa!"

Mannin Toivo Särkän ohjaamaksi mainitsemasta kohtauksesta ei Armand Lohikoskella ole tietoa. Lohikosken mukaan Särkkä ohjasi vain elokuvan loppukohtauksen, johon hän ei ollut tyytyväinen, vaikka Lohikoski oli tehnyt sen Särkän ohjeen mukaan: "Anneli Saulin täytyy olla kaunis!" Lohikosken ollessa Saimaalla loppukesällä 1955 kuvaamassa Pekkaa ja Pätkää salapoliiseina (1957) Särkkä ohjasi lopun uudelleen tavalla, jota Lohikoski itse oli alunperin ajatellut.

Ristin ja liekin aiheeseen vedoten tuotantoyhtiö anoi elokuvalle verovapautta. Tarkastamo sijoitti elokuvan kuitenkin 15 %:n veroluokkaan. Päätös pysyi samana ylemmissäkin valitusasteissa. Reunamerkintönään kirjoitti tarkastamon puheenjohtaja Arvo Paasivuori tarkastushakemukseen: "Paikoitellen yksinomaan koomillinen." Ristin ja liekin traileria, elokuvamainosta, lyhennettiin tarkastamossa kymmenellä metrillä, minkä jälkeen sen esittäminen sallittiin kaiken ikäisille. Tarkastamon päätökseen ei ole leikkauksen syytä merkitty.

Elokuvan yleisömenestys jäi hyvin niukaksi. Tuotantokustannukset sen sijaan olivat huomattavan korkeat siksi, että aihe edellytti suurisuuntaista linnalavastusta sekä siihen liittyvää rekvisiittaa ja puvustusta. Elokuvan saama ainoa palkinto, lavastaja Karl Fagerille myönnetty Jussi-patsas oli samalla tunnustus hänelle puolivuosisataisesta työstä suomalaisen elokuvan palveluksessa.

Piispanlinnan kirkon jumalanpalveluskohtauksissa avustaa Helsingin Suurkirkon poikakuoro Cantores Minores.

- Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan.

Musiikki

Radio-orkesteri sekä Cantores Minores poikakuoro, joht. Peter Lacovich


1. O bone Jesu, motetti
Säv. Giovanni Pierluigi da Palestrina
Es. Cantores Minores (playback), 0' 45".


2. O Domine Jesu Fili Dci, motetti
Säv. Giovanni Pierluigi da Palestrina
Es. Cantores Minores (playback), 0' 20".

Huomautuksia:
Cantores Minores esittää lisäksi otteita kolmesta tunnistamattomasta Giovanni Pierluigi da Palestrinan motetista, mm. yhden hallelujaosan, yht. 4' 35".

Elokuvassa kuoronjohtajana esiintyy Oiva Sala.

- Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan.

Tarkastustiedot
Tarkastuselin
VET
Ilmoitus
tarkastus
Tarkastusnumero
6194
Tarkastuspäivä
13.03.1956
Formaatti
35 mm
Pituus/leikattu
2160 m
Veroluokka
15 %
Ikäraja
K16
Osia
4
Tarkastuselin
LTK
Ilmoitus
tarkastus
Tarkastuspäivä
26.03.1956
Veroluokka
15 %
Tarkastuselin
KHO
Ilmoitus
tarkastus
Tarkastuspäivä
08.10.1956
Veroluokka
15 %
Tarkastuselin
VET
Ilmoitus
tarkastus
Tarkastuspäivä
23.05.1958
Veroluokka
VV
Tekniset tiedot
Väri
mv
Ääni
ääni, Aga-Baltic
Kuvasuhde
1,37:1
Kesto
79 min
Pääsy
Luvanvarainen käyttö / ei tiedossa
Alkuteos

Virolainen kansantarina, josta Larin-Kyöstin runo "Valkea neitsyt" kokoelmassa Uusia balladeja ja legendoja (Helsinki: Otava, 1934), josta Hilve ja Veli Mustosen kuunnelma Ristinlähde (Yleisradio 6.12.1952).

Avustajat
Juhani Korpela, Tapio Lipponen, Olli Lohikoski (poikakuoron jäseniä) (Lähde: Tapio Lipponen 3.1.2002 tiedonanto)
Kieli
suomi
Palkinnot
Jussit 1957: paras lavastus: Karl Fager.