"Filmin juoni kehittyy kauneissa kuvaelmissa", kiitteli Iltalehden (19.1.1924) nimimerkki K-i. "Sen ohessa esiintyy useita hyviä tyyppejä. Maisemat ulkokuvissa ovat erittäin kauniit - meillä näyttää siinä suhteessa olevan ehtymättömiä rikkauksia - ja kuvaus on ensiluokkaista, josta viimemainitusta ansio tulee hra Reynolsille, hiljakkoin Suomi-Filmin palvelukseen tulleelle ranskalaiselle ammattimiehelle. Sanalla sanoen: filmi on kaunis ja jännittävä, sitä katsoo mielenkiinnolla alusta loppuun."

Samoilla linjoilla oli Helsingin Sanomien (21.1.1924) -a. ja myös Granskare (Hufvudstadsbladet 21.1.1924) tunnusti kuvauksen ansiot, mutta piti käsikirjoitusta heikkona: "Iscensättningen är avgjort bättre än manuskriptet, om också de goda svenska förebilderna i folklivsskildring ännu stå ouppnådda. Men landskapet är förtjusande. Idyllen är innerlig och äkta. Björken vid stuguttrappan är den mest anslående naturliga dekoration. Med vaket öga för den sköna naturbilden har regissören valt motiven."

Muut arviot eivät olleet yhtä myönteisiä. "Niin tavanomaisia latuja kuin tämä juoni kulkeekin", kirjoitti Pasp. (Uuno Hirvonen, Uusi Suomi 22.1.1924), "olisi siinä kyllä ainesta hyväänkin filmiin, jos vain kaikki mahdollisuudet olisi otettu huomioon ja tapaukset käsitelty riittävän laajasti. Näin ei nyt kuitenkaan ole laita ja siksi filmiltä suurelta osaltaan puuttuu psykologista johdonmukaisuutta ja uskottavuutta. Se jättää katsojan merkillisen kylmäksi; me emme vakuuttaudu näkemään kuvia elävistä ihmisistä. Perspektiivit tuntuvat jotenkuten katkotuilta eikä eheys kuvaelmien välillä säily."

"Täytyy valittaa, että näin on käynyt", kirjoittaja jatkoi, "sillä helposti voi todeta, että niillä näyttelijävoimilla, jotka tässä filmissä avustavat, olisi kyetty parempaankin. Oiva Soini on entisestään paljon vapautunut ja varmentunut ja Kirsti Suonio sekä Mimmi Lähteenoja luovat henkilöistään hauskat tyypit. Koruttomasti ja hartaasti esittää Eeron äidin osaa Katri Rautio ja Heidi Korhonen näyttelee kauniisti pienen osansa."

Aamulehden (23.2.1924) nimetön kirjoittaja näki Suursalon häät edistysaskeleena Nummisuutareihin nähden "nimenomaan filmitaiteen kannalta", mutta arvosteli: "Kuitenkin kahlehtii tätäkin filmiä voimakkaasti eräänlainen näyttämön puitteihin pitäytyminen, joka jäykistää filmin ja tekee sen vikapääksi moniin epäkäytännöllisyyksiin, joitten voittaminen on helppoa ja tärkeätä silloin kun halutaan luoda todellinen taidefilmi. Tältä kannalta on filmitekstin kokonaisjärjestelyä pidettävä enemmän tai vähemmän epäonnistuneena. Detaljitekniikkaan nähden on Suursalon häät sen sijaan edellä edeltäjiään. Valokuvaus taas on heikonpuoleista."

"Suursalon häät on niitä kultaisen keskitien tyypillisiä tuotteita", luonnehti O. P-n (Olavi Paavolainen, Ylioppilaslehti 4/1924), "jotka tuntuvat olevan luotuja saattamaan arvostelevan katsojan epätoivoon: liian huonoja kiitettäviksi, liian hyviä haukuttaviksi. Niissä on jotain sietämättömän vastenmielistä, luihua, niljakasta ja kiinnitarttumatonta. Mitä saattaa niistä lausua, kun kohta kohdalta näkee ohjaajan kaikin voimin koettaneen luoda jotain mahdollisimman persoonatonta, sovinnaista ja kaikkiin 'menevää'. Ei jälkeäkään lujasta, varmasta taiteellisesta päämäärästä ja yksilöllisyydestä. [- -] Ei myöskään yksistään Suursalon häitä voi syyttää toisesta, kaikkein suurimmasta viasta, synnistä koko filmitaiteen periaatetta vastaan: eri kuvien elimellisen, sisäisen yhteyden puutteesta. Todellinen filmi ei ole mikään kuvasarja, jossa erikseen valokuvatut kohtaukset vain liitetään peräkkäin. Himmennykset, lähikuvat [- -] detaljit, niistä riippuu filmin draamallinen ja taiteellinen teho. Tämä eri kuvien sekä sisäinen että ulkoinen kiinteys juuri eroittaa filmin valokuvatusta teatterista ja korvaa puhutun sanan. Ennenkuin tämä puhtaasti teknillinen asia on opittu, ei meidän filmituotannollemme voi antaa taiteen nimeä."

- Suomen kansallisfilmografia 1:n (1996) mukaan