Selostus:

Wäinö Aaltonen, suomalaisen graniitin suuri muovaaja, on syntynyt 1894 lähellä Turkua polveutuen sekä isänsä että äitinsä puolelta talonpoikaissuvusta. Synnynnäiset taiteilijan lahjat ja hellittämätön valmistautuminen tehtävään ovat tehneet hänestä kuvanveistäjänä mestarin. Väinö Aaltosen taiteen oleellisin piirre on sen suurpiirteisyys ja muodon kiinteys. Ja kun Aaltonen taiteilijana on ennenkaikkea tunneihminen, on hänen töittensä muoto tunnetta. Näistä ominaisuuksista johtuu Aaltosen veistosten säteilyvoima, niitten yleispätevyys, klassillisuus.

Helsingin liepeillä, Kulosaaressa, on taiteilijalla atelierinsa. Siellä hänen herkät mielikuvansa saavat, usein pitkänkin kypsyttelyn jälkeen, ulkonaisen muotonsa. Siellä syntyvät taideluomat, jotka kertovat suomalaisen taiteen voimasta ja saavutuksista ja joiden kauneudesta jo nykyisin melkein koko maailma saa nauttia.

Materiaalin valinta merkitsee Aaltoselle paljon. Uuden veistoksellisen mielikuvan syntyessä on hänelle selvää missä aineessa hän sen toteuttaa. Kukin teos on suunniteltu joko graniittiin, marmoriin, pronssiin tai puuhun. Pyrkimys eri väliaineitten luonteen täydelliseen hallitsemiseen on hänelle yhtä kuvaavaa kuin aiheitten pitkäaikainen kypsyttäminen. Päästäkseen aikoinaan Turun piirustuskouluun Väinö Aaltonen muovasi saviukon ja opetteli sittemmin kuvityömiehiltä graniitin hakkauksen, ja siitä saakka on hänen suuri intohimonsa ollut juuri graniitti, veistäjän materiaaleista vaikein ja vaarallisin. Taiteiljalle, jolla on veistoksellisen viimeistelyn taito, graniitti kuitenkin antaa rajattomat mahdollisuudet väreissä, pintansa erilaisessa käsittelyssä ja kestävydessä. Siksi Aaltonen on erikoisesti käynyt käsiksi tähän materiaaliin, ja hänen nimissään onkin jo graniittiveistosten määrä, jonka vertaista ei ole merkitty yhdenkään toisen tunnetun kuvanveistäjän tiliin.

Taitelijan mielessä syntynyt aihe siirtyy saveen ja siitä edelleen kipsin, - siinä jälleen kypsyäkseen. Mutta lopullisen muotonsa se kuitenkin saa vasta siinä aineessa, johon teos on tarkoitettu ja jonka pinnan käsittely hioo sen täydelliseksi. Taltan ja vasaran avulla kova graniitti muovautuu taiteellista näkemystä toteuttamaan ja sähköpora erilaisine terineen ryhtyy hiomaan sen karkeata, jalostamatonta pintaa. Taltta lohkoo myöskin valkoisen marmorin silmää hiveleviksi muodoiksi. Näin syntyvät Aaltosen teokset, millopin jykeväpintaisina, karkeiksi hiottuina, milloin taas kiiltopintaisena, mustana granittina, joka väkevästi piirtää veistoksen linjat ja kohottaa sen syvimmästä varjosta tai kirkkaimmasta valosta. Joskus taas joku työ saa toisintonsa pehmeästi piirtyvänä puuveistoksena. Marmori, kullattu puu ja patinoitu pronssi, joissa Aaltonen veistoksensa toteuttaa, puhuvat edelleen siitä maalauksellisesta herkkyydestä, joka hänen taidettansa luonnehtii.

Muotokuvaveistäjän taituruudesta Väinö Aaltosen tuotannossa ovat puhuvina esimerkkeinä säveltäjämestarimme Sibeliuksen voimakkaat piirteet ja itsenäisyystaistelijamme P.E. Svinhufvudin jykevä hahmo.

Elävästä mallista taitelijan tarkka silmä ja taitava käsi siirtävät piirteet saveen, jossa ne muovautuvat ja elävöityvät. Savesta valetaan kipsimalli, jonka mukaan lopullinen työ suoritetaan. Karkea kivi saa jälleen taipua leikkaavan poran alla ja hioutua sileiksi pinnoiksi toista kiveä vasten. Mutta lopullisenkaan aineen käsittely ei ole vain kipsimallista jäljentämistä, siinäkin taiteilija edelleen kehittää luomustaan ja valaa sen ulkonaisiin piirteisiin myöskin sisäisen ihmisen, oman taiteellisen näkemyksensä mallistaan, ja niin muotokuvasta hioutuu taideteos. Väinö Aaltosen muotokuvataide saa ilmaisunsa erivärisenä graniittina, marmorina tahi värikylläisinä keramiikkatöinä.

Aaltosen taiteilijaolemukseen näyttää kuuluvan halu valita veistoksilleen suuri koko. Pienoistyöt ovat harvoja poikkeuksia; niihin kuuluvat mitalit, joilla hän on ollurt nostamassa mitalinvalmistuksemme käsityöasteelta luovan taiteen tasoon.

Nimitys kuvanveistäjä on niin lujasti kasvanut kiinni Aaltosen nimeen, että usein kokonaan unohdetaan hänen maalaustaiteensa. Turun piirustuskoulun antama maalarikoulutus, veistosten kypsyttelyssä tarvittava piirräntä ja niiden toteuttamisessa havaittava voimakas värielämys tekevät luonnolliseksi, että Aaltonen on myöskin maalari, jonka käsissä tuon tuostakin on paletti ja sivellin. Kuvanveistäjän atelierissa syntyvät, usein pitkien aikojen kuluessa, maalaukset, jotka väreillään, rytmillään ja kokonaissommittelullaan puhuvat korkeasta maalauksellisesta näkemyksestä ja aistista ja jotka usein saattavat rakentua samoihin aiheisiin, joissa veistäjä Aaltonen on mielikuvansa toteuutanut.

Atelierin yhteydessä on Aaltosella myöskin viihtyisä, taideluomien somistama yksityisasuntonsa. Huoneessa, jota hallitsevat taiteilijan vanhempien kuvat, hänen itsensä maalaamat, taiteilijan poika Matti Aaltonen valmistautuu seuraavan päivän koulutehtäviin ja Väinö Aaltonen itse kiehauttaa avotakassa kahvin virkistyäkseen uusiin henkisiin ja ruumiillisiin ponnistuksiin.

Aaltosen ensimmäisen reliefin nimi oli "Valoa ja varjoa". Nimeen sisältyy hänen taiteellinen ohjelmansa. Veistoksellinen merkitsee hänelle muotoilua valolla ja varjolla, johon myöskin sisältyy kaiken muodon edellytys, rytmi. "Lumihangen valo- ja varjoleikki ja rantakallioitten sileät pinnat ovat opettaneet minulle veistämisen salaisuuden", kertoo taiteilija itse. Tämä näkemys ilmenee hänen kaikista töistään. Se ilmenee, niin graniittiin ja yleensä kiveen kuin sen luulisikin olevan kytketyn, mestarillisen tasapainoisessa Nurmi-kuvassa, joka on toteutettu pronssissa; sen rakenteen täydellisyydessä ja hienostuneessa pintakäsittelyssä. Nurmi-veistos ei ole kuva jostakin juoksijan asennosta vauhdin aikana. Taiteilija on siinä vanginnut pronssiin liikkeen, jonka yksi vaihe on juuri siirtymässä toiseen. Veistos todella juoksee.

Tunnuslauseeseen "valoa ja varjoa" sisältyvä taiteilijan perusnäkemys puhuu selvää kieltään myöskin pääkaupunkimme rautatietorille kohoavan Aleksis Kivi -patsaan valtavista pinnoista ja reliefeistä. Siinä suomalaisen runon suurelle mestarille tekee kunniaa armoitettu taiteilija, jolla olisi ollut mahdollisuuksia sävelniekaksi, arkkitehdiksi, maalariksi, jollei hän olisi syntynyt kuvanveistäjäksi.1)