Kirjailija Hannu Salama juoksee pitkät portaat ylös lapsuutensa maisemissa Tampereen Pispalassa. "Niin", hän huohottaa, "minua on syytetty juopoksi ja veteläksi ja nuorison turmelijaksi. Mutta tulkaapa kaikki moralistit, täyttäkää ensin viisikymmentä…". Salaman mielestä on koko lailla yhdentekevää missä hän asuu, mutta hän sanoo kuitenkin tuntevansa itsensä Pispalan pojaksi.

Kertojan mukaan on ihmisiä, joiden ainoa mahdollisuus on tulla taiteilijaksi, vaikka sitten onnettomin henkilökohtaisin seurauksin.

Salama kertoo haastattelija Timo Harakalle uransa alkuvaiheista: hän oli haaveillut kirjoittamisesta jo aiemmin, mutta 21-22 -vuotiaana oli tehtävä päätös yrittää tosissaan. Hän pitää itseään sekä Lauri Viidan että Väinö Linnan oppilaana eikä ole koskaan hakenut erityisen teoreettista lähtökohtaa kirjoittamiselleen. Hän on muotoillut runonsakin vakavissaan mutta myöntää paneutuneensa eniten romaaneihin.

Salama sanoo, ettei häntä oikein miellyttänyt olla tunnustettu kirjailija. Siksi hän lähti Finlandia-sarjassaan melko uhkarohkeasti hakemaan perinteisestä romaanista poikkeavaa muotoa. Lopullisesti teoksen muodon määrittää sen aihe, kokonaisvaltainen maailmankuva, ja kirja kasvaa oikeisiin mittoihinsa jos on kasvaakseen.

Välillä nähdään otteita varhaisemmista haastatteluista. Vuonna 1972 Salama kertoo valmistelleensa kahdeksan vuotta teostaan Siinä näkijä missä tekijä, osin taloudellisista syistä, osin siksi, ettei tuntenut itseään kypsäksi. Hän pitää kirjaa siihenastisena pääteoksenaan ja sanoo, että vasemmistolaisuus on ollut lapsesta pitäen hänen maailmankuvansa pohjana.

Salama näkee elokuvan, esimerkiksi Godardin, Antonionin, Viscontin ja Fellinin, itselleen läheisemmäksi taidemuodoksi kuin teatterin. Hän on oppinut elokuvasta tiivistämistä, novellistista hahmottamiskykyä. Varhaisteostensa lyhyen sanonnan hän taas oppi Ernest Hemingwayltä, Veijo Mereltä ja Antti Hyryltä.

Kriitikko ja tutkija Pekka Tarkan mielestä Salaman kunnianhimoon kuuluu nahkan luominen aina uudelleen. Hän ei koskaan tyydy yhteiskunnalliseen rekisteröintiin vaan pyrkii kuvaamaan yksilön ahdistusta ja kuolemaa - ja on sikäli eksistentialisti.

Salama muistelee Juhannustanssien aiheuttamaa jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä epämiellyttävänä kokemuksena. Hän ei silloin ajatellut tapauksen mainosarvoa, ja julkisuuden hän koki kiusalliseksi ja päätyi lopulta vetäytymään kuoreensa. Ainoa mahdollinen tapa reagoida oli jatkaa kirjoittamista mahdollisimman hyvin. Hän arvelee tapahtumien vaikuttaneen siihen, että hän alkoi kirjoittaa minä-muodossa fiktiivisen hahmon kautta. Myös Tarkka arvelee subjektiivisen aineksen lisääntyneen kirjailijan tuotannossa. Salama muistuttaa silti, ettei häntä pidä samastaa teostensa henkilöihin.

Humalainen Salama tapailee ravintolassa vanhan työväenlaulun sanoja. Vappumarssilla hän pohtii suomalaisen työväenluokan eripuraisuutta. Hänellä ei ole jäsenkirjaa, mutta hänestä suomalainen kommunismi on kaikessa ristiriitaisuudessaan jotenkin inhimillisempää kuin stalinismi tai eurokommunismi.

Tarkka vertailee Salamaa edeltäjiin. Toivo Pekkasen tapaan Salama kuvaa taustastaan irtoavia työläisintellektuelleja, mutta intohimoisemmin kuin viileä Pekkanen. Väinö Linnasta hän eroaa siinä, että hän nostaa esiin yksilön näkökulman ja tuo työväenluokan kuvaamisen lähemmäs nykyaikaa.

Lopuksi haastattelija toteaa Salaman työn innoittaneen nuorempia kirjailijoita. "Näköjään", myöntää Salama, "ja sehän on tietysti aina kiva asia".

- Suomen kansallisfilmografia 10:n (2002) mukaan.