Salainen ase on Oy Fenno-Filmin ensimmäinen elokuva. Yhtiön perustivat keväällä 1942 Julius Kermann, äänittäjä Lauri Pulkkila, elokuvaaja Theodor Luts ja rouva Eeva Virtanen-Jarma. Pulkkila oli toiminut elokuva-alalla vuodesta 1930 mm. äänittäjänä ja perustanut 1937 oman elokuvalaboratorion, Filmistudio Oy:n. Virolaissyntyinen Theodor Luts oli työskennellyt Suomessa vuodesta 1933, aluksi kuvaajana Suomi-Filmissä ja vuodesta 1937 Suomen Filmiteollisuudessa. Eeva Virtanen oli esiintynyt 1931-1933 näyttelijänä kahdessa elokuvassa. Pulkkilan paikan yhtiössä korvasi jo muutaman päivän kuluttua Yrjö Norta, ohjaaja ja kuvaaja mykän filmin ajoista saakka ja vuodesta 1934 SF:n äänittäjä ja ohjaaja. Fenno-Filmin toimitusjohtajana oli Theodor Luts syksyyn 1944 saakka.

Salaisen aseen käsikirjoituksen laativat nimiölehden mukaan A. M., T. L. ja E. P. Elokuvan alkuteksteissä he ovat Antti Metsalo, Eero Pursi ja Tauno Luoto. Kyseessä olivat salanimet - Antti Metsalo oli Theodor Lutsin puoliso Aksella Luts, Eero Pursi Valtiollisen poliisin etsivä Eero Brusila ja Tauno Luoto Theodor Luts. Kuvauksia varten pyydettiin apua puolustusvoimilta. Ylipäällikkö Mannerheimin vastaus kuitenkin viipyi, ja niin käsikirjoitusta jouduttiin muuttamaan.

Aksella Luts kertoo nauhoitetuissa haastatteluissaan 21.8. ja 5.9.1990 sekä eestinkielisessä kirjeessään 21.5.1992:

"Jo Fenno-Filmin luomiseen liittyi niin suunnattoman suuria vaikeuksia, sen takia että oli sota-aika, mutta Theodor halusi niin kovasti perustaa yhtiön, jossa hän olisi osakas [- -].

[- -] Fenno-Filmin ensimmäisenä elokuvana piti olla taistelevien sotilaiden elämä niin rintamalla kuin rintaman takanakin. [- -]

Kuvauslupa [- -] piti saada Päämajasta. Mutta se lupa venyi ja venyi, eikä sitä lupaa tullut milloinkaan, ja vain syrjäteitä pitkin saatiin lopuksi tietää, miksi se ei tullut." Tällöin Aksella Luts päätti lähestyä sotaa kotirintaman näkökulmasta: "Ei sota ole sotaa vain juoksuhaudoissa, vaan pienissä ja mitättömiltäkin tuntuvissa yhteyksissä kotirintamalla, huolimattomasti lausutuissa kommenteissa, juoruissa jne. ja sitten tietenkin myös vakoiluun yleisemmin yhdistettävissä tiedonhankinta- ja jopa sabotaasitilanteissa.

Käsikirjoituksen peruskuviot kävivät selviksi muutamassa tuokiossa ja hioimme sitä yhdessä Theodorin kanssa. Yksityiskohtia oli kuitenkin tarkennettava ja niinpä käännyimme erään Suomen armeijassa palvelevan virolaistuttavamme puoleen, jonka aavistimme olevan jyvällä asioista. Hän kutsui meidät teelle ja yllätykseksemme läsnä oli myös nuori ja komea meriväen luutnantti. Ystävämme suoritti esittelyn ja totesi herra Eero Brusilan tuntevan työnsä puolesta hyvin elokuvahankkeemme aihemaailman. Kävi pian ilmi, että luutnantti työskenteli vastavakoilutehtävissä. Brusilasta oli meille iloa myös Fenno-Filmin myöhempien elokuvien suunnittelussa.

Kun käsikirjoitus oli saatu valmiiksi aloimme suunnitella roolien miehitystä. Koska rahaa oli vähän, emme voineet harkita suurien tähtien palkkaamista vaan asetimme etusijalle eräänlaisen luontevuuden: näyttelijöiden tulisi ensisijaisesti olla rooleissaan uskottavia, kuin kuka tahansa meistä, suoraan elävästä elämästä. Eija Karapäähän, joka tuolloin työskenteli postissa mutta jolla oli hieman elokuvakokemustakin, Theodor törmäsi bussipysäkillä. Hieno reportterityyppi Joel Asikainen oli meille tuttu ennestään ja pienemmät roolit Eero Leväluoma miehitti lähinnä Vallilan työväenteatterin kokeneista mutta suurelle yleisölle vähemmän tutuista näyttelijöistä. Muissa rooleissa vilahtelivat konttorin ja kuvausryhmän ihmiset: se oli todellista yhteen hiileen puhaltamista, jossa kaikki työryhmän jäsenet todellakin tekivät kaikkensa tuotannon eteen.

Erkki Uotila palkattiin myös elokuvan kakkos-ohjaajaksi, koska hän oli tottunut näyttelijäntyöhön ja ymmärsi suomen kielen vivahteita. Vaikka Theodor puhui itsekin suomea kohtuullisen hyvin, oli hänen helpompi suunnitella elokuvan teknistä toteutusta; näin työnjako syntyi ikään kuin itsestään. Monet kuvaratkaisuista jäivät vanhan ystävämme Eino Karin huoleksi.

Saadaksemme elokuvaan vauhtia, koetimme kuvata niin paljon kuin mahdollista 'aidoilla' paikoilla eri puolilla Helsinkiä. Tästä seurasi kuitenkin suuria ongelmia, sillä yhtiöllä ei ollut kuljetuskalustoa, ja sen vuokraaminenkin oli polttoainepulan takia ylivoimaista. Jouduimme kuvauspaikalta toiseen siirryttäessä turvautumaan eräänlaisiin suuriin käsikärryihin, joita 2 - 3 kuvausryhmän miestä lykkäsi pitkin kaupunkia. Kärryt oli meille suunnitellut eräs Etelä-Afrikasta Helsinkiin kotiutunut virolainen, jota aikaisemman ammattinsa perusteella kutsuimme 'asekonsuliksi'. Hänen vaimostaankin oli meille iloa, sillä hän englannittarena koulutti Eija Karapään lausumaan käsikirjoituksen vaatimat englanninkieliset repliikkinsä varsin puhtaasti ja hyvällä ääntämyksellä.

Koska Fenno-Filmin oma tuotanto alkoi toisella elokuvalla kuin alkujaan oli kaavailtu ja koska ins. Nortaa sen elokuvan aihe enempää kuin käsikirjoituskaan eivät miellyttäneet, ei tämä halunnut sijoittaa omia rahojaan, vaan oli halukas tulemaan mukaan vain työpanoksella. Niin että tarvittiin rahaa ja oli ostettava osakkeita. Kun siitä oli päästy yli, oli maksettava maisteri Särkälle niinsanottuja 'kipurahoja', mihin tällä oli täysin lainmukainen oikeus." (Luts oli rikkonut Suomen Filmiteollisuuden kanssa voimassa olleet sopimuksensa.)

"Ennen kuin elokuva tuli valmiiksi ja sitä leikattiin Eino Karin laboratoriossa, putosi sinne pommi (8.11.1942). Siihen aikaan filmi ei vielä ollut safetyä ja sen olisi pitänyt räjähtää, mutta eipä pamahtanut. Kari putosi talon kolmen kerroksen läpi ja roskista ja kalkista sai vikaa silmiinsä ja oli sokea kolme kuukautta. Pystyyn jäi vain yksi kallellaan oleva seinä ja siellä riippuivat elokuvan negatiivit kuvanumeroittain. Kaikki mitä oli leikkauspöydässä, vaurioitui siinä määrin, että se mikä oli mahdollista, kuvattiin uudelleen. Se oli ihme ja myös suuri onni, että raakafilmit, joita siellä oli useita laatikoita, eivät räjähtäneet.

Sodasta huolimatta kuvaukset sujuivat hyvin. Kassakaapin räjäytystä kuvattaessa kumisivat pommit jossain kaupungin laidoilla: 'Hyvin tuntuu ryssän synkrooni pitävän näissä äänitehosteissa', totesi Eino Kari sarkastiseen tapaansa räjähdyksen vaatimattoman tehostepaukun äänen hukkuessa putoavan pommin ryskeeseen.

Karin laboratorion tuhonnut yksinäinen pommikone jatkoi matkaansa kaakkoon, ja Viiskulmassa sijainneen elokuvateatteri Tivolin edustalle pudonnut pommi surmasi suuren joukon lastennäytöksestä poistuvaa yleisöä."

Theodor Luts ja Erkki Uotila olivat kumpikin ohjaajina ensikertalaisia. Eija Karapäälle Salainen ase oli ensimmäinen pääosa - aikaisemmin hänet oli nähty Eija Londénin nimellä elokuvissa Herra Lahtinen lähtee lipettiin, Rikas tyttö (1939) ja Kyökin puolella (1940). Erottuaan ensimmäisestä puolisostaan Kunto Karapäästä 1943 ja mentyään naimisiin tuottaja Veikko Itkosen kanssa 1944 hän muutti taiteilijanimensä Eija Karipääksi ja käytti sittemmin muissa elokuvatehtävissään myös sukunimeä Itkonen.

Topi Gerdtin sukunimi on elokuvan alkuteksteissä virheellisessä muodossa Gerd, Reijo Taipaleen etunimi virheellisessä muodossa Reino ja Lauri Korpelasta käytetään lempinimimuotoa Lasse Korpela.

Fenno-Filmi omisti esikoisteoksensa "hiljaisuudessa työskenteleville urheille miehillemme" käsiohjelman saatesanoin: "Oikeutemme ja vapautemme puolesta eri rintamilla taistelevien joukkojemme rinnalla käyvät myöskin viranomaisemme keskellä rauhallista arkielämää yleisön tietämättä väsymätöntä taisteluaan pimeitä voimia vastaan, jotka alituisesti uhkaavat itsenäisyyttämme ja yhteiskuntajärjestystämme."

Kutsuvierasnäytäntöä 13.1.1943 kunnioittivat läsnäolollaan tasavallan presidentti Risto Ryti sekä maan hallitus pääministeri Jukka Rangellin johdolla.

Valtion filmitarkastamo lyhensi elokuvan neljättä osaa kahdesta kohdasta yhteensä 73 metriä eli 2' 40". Syynä lienee ollut elokuvan saaminen lapsille sallituksi.

Salaisen aseen yleisömenestys oli yhdeksän suurimman kaupungin teatteriesityskertojen mukaan laskien vuoden keskitasoa tuntuvasti parempi, ja Fenno-Filmin 18 elokuvasta paras.

- Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan.