Satakunnan Kansassa (18.12.1956) selitetään mistä on kyse: "Tulio on nimittäin päättänyt olla kiltti poika ja tehdä elokuvan, jonka sensuurimme hyväksyy ns. opetuselokuvaksi ja samantien verovapaaksi. Tarkoituksensa hän on saavuttanut tekemällä mitä voimaperäisintä raittiuspropagandaa tuttuun raittiuskilpakirjoitusmalliin silti luopumatta mistään hyvässä muistissa olevista tuliomaisuuksistaan'." E. U. (Eirik Udd, Hufvudstadsbladet 23.9.1956) puolestaan arvioi: "Ämnet är i sej själv ömtåligt och det är mer än olustigt att se det behandlat på ett så lättvindigt och inkompetent sätt som här."

"Tätä kotimaista Teuvo Tulion 'uutuutta' katsellessa tuntuu siltä kuin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Suomen elokuvassa ei olisi tapahtunut mitään kehitystä. Tekniikka on arvostelun alapuolella, filmilliset 'trikit' peräisin 1920-luvulta, samoin kerrontatyyli [- -]". kuvaili Martti Savo (Modest Savtschenko, Työkansan Sanomat 23.9.1956). O. V-jä (Olavi Veistäjä, Aamulehti 24.9.1956) päätyi samantapaiseen tulokseen: "Tapahtumia ja sattumia on vaikka kuinka paljon, toinen toistaan järkyttävämpiä' ja yleisö nauraa 'väärissä kohdissa', eikä sitä voi sen vuoksi moittia, sillä Tulion paisulteltu ja korosteltu tyyli on vakavimmillaankin koomillista. Hän elää yhä 1930-luvun tyylipyrkimysten lumoissa, käyttää suuria, pitkiä lähikuvia, viipyilee epäolennaisissa seikoissa pitkään ja kuittaa tärkeät vaiheet lyhyesti tai jättää ne kokonaan pois - pääsee paljon helpommalla."

Kuitenkin O. V-jä tunnusti Tulion filmivaiston ja -silmän: "Nytkin on joukossa useita erinomaisia yksityiskohtia, kohtauksia, kuvakulmia, tunnelmatehosteita, jotka sinänsä ovat korkeata tasoa, mutta niitä on liian vähän ja ne hukkuvat rihkaman sekaan." K. Lähteenrinne (Elokuva-Aitta 19/1956) taasen kirjoitti: "Tulio osaa tehdä erinomaista filmiä, vauhdikasta ja elävää. Henkilöohjauksessa sitten kaikki klikkaa pahasti, puhumattakaan jonkinlaisesta kontrolloivasta mausta käsikirjoituksen suhteen."

"Näyttelijöilleen Tulion elokuva lienee luku, jonka eteen ainakin useimmat heistä vetäisivät paksun mustan verhon", arveli Leo Nordberg (Uusi Suomi 24.9.1956). Niinpä hän luonnehti muun muassa Åke Lindmanin roolia toivottomaksi ja Ami Runnasta avuttomaksi. Heikoimpana Leo Nordberg silti piti Regina Linnanheimoa, "joka alkoholin valtoihin sortuneena naisena ilmentää tunneskaalan asteita vain yksinkertaisesti silmiään eri suuntiin pyörittelemällä".

Elokuva-Aitan (19/1956) K. Lähteenrinne keskittyi nimenomaan Linnanheimon suoritukseen: "Regina Linnanheimo viettelysten tielle luisuvana tehtaantyttönä saa käyttää koko ilme-asteikkonsa viattomuutensa ja kokemattomuutensa kuvaamiseen ja se näyttää tuottavan ylivoimaisia vaikeuksia. Rappiolla olevana naishylkynä hän sen sijaan tekee aivan järkyttävän todesti ja terävästi havaitun ihmiskuvan. Se on vakuuttava, vailla kaikkea teeskentelyä. Tämän puolen roolista nähtyään tunnustaa jälleen mielellään Regina Linnanheimon erääksi parhaaksi kotimaisen filmin luonnenäyttelijättäreksi."

O. V-jä: "Nykyisin tehdään enää harvoin sellaisia elokuvia, joissa toiset itkevät ja toiset nauravat samoille asioille. Olet mennyt minun vereeni on tässä mielessä harvinainen." Satakunnan Kansa: "[- -] tämä 'opetuselokuva' on kuvaava esimerkki siitä, mitä voi sattua, kun sensuuri kylmien pykälien perusteella latkii filmeille veroja ja vapauttaa niistä toisia." Nordberg: "'Sankarittaren' rähjäisen kuppilakarriäärin perusteella elokuvan nimeksi olisikin paremmin sopinut 'Olut mennyt minun vereeni'."

- Suomen kansallisfilmografia 5:n (1989) mukaan.