1970-luku. Runoilija Lauri Viidan tytär Helena haluaa palata mielisairaalaan, jossa on aiemminkin ollut hoidettavana ”säpsähtelyjen” vuoksi. Helena ihailee isäänsä ja käy mielessään perheensä elämää läpi. Hän eläytyy äitiinsä, Aila Meriluotoon, niin, että ottaa muistikuvissaan tämän paikan. Potilastoveri, vanha Dupsjöbacka, kannustaa nuorta naista hankkimaan oman elämän. Äiti Aila on tullut Ruotsista Suomeen ja kirjoittaa parhaillaan Viidan elämäkertaa, mikä saa Helenan suunniltaan. Hän vaatii, että Ailan pitää kirjoittaa kirjailijaparin suuresta rakkaudesta ja hyväksyttää joka rivi tyttärellä.

Takaumana nähdään, miten nuoren Meriluodon ja naimisissa olevan Viidan romanssi kehittyy kulttuuripiireissä. Ailan konservatiiviset vanhemmat ovat huolissaan tyttärestään. Ailaakin välillä vaivaa Laurin outo käytös, mutta mies on saanut avioeron ja pari odottaa lasta.

Lauri voi saada luomisvimman vaikka kesken uintiretken, ja Ailan on kirjoitettava kaikki muistiin. Nuoren perheen elämä joutuu alituiseen törmäyskurssille anoppilassa, kun Laurin skitsofrenia alkaa oireilla. Välikohtauksilta ei vältytä, ja Lauri lupaa hankkia perheelleen ”onnellisten saaren”.

1970-luvun Helena haluaa lähteä tuohon saareen: sinne tiivistyy jotain kipeää, sillä Ailankin käsikirjoitus päättyy sinne. Tytär syyttää Ailaa isän ja lasten jättämisestä ja pakenemisesta Ruotsiin. Perheystävä Juha Mannerkorpi vie Helenan saareen perheen vanhaan kotitaloon, jossa moni asia on vielä paikoillaan. Meriluoto jää Helsinkiin kirjoittamaan lukua, jonka nimi on Pimeneminen.

Takaumassa Lauri sanelee väsyneelle Ailalle loputtomia runoja, lapsi itkee, mutta mies haluaa lisää jälkikasvua. Lauri alkaa hourailla yhä enemmän ja väijyy kirves kädessä vastarannan tummia hahmoja. Helsingistä saapuu kustantaja seurueineen. Toista lasta odottava Aila kertoo kirjoittavansa kokoelmaa Sairas tyttö tanssii, mutta paljastaa myös Laurin olevan Moreeni-romaanin jäljiltä rasittunut. Mannerkorpi ja kustantaja näkevät, että Lauri kamppailee sairauden kanssa. Kimpaantuneen Ailan mielestä kyseessä on lahja, ei sairaus. Naisen oma kirjoittaminen tuntuu keskenkasvuiselta ja toisarvoiselta kodinhoidon rinnalla. Mannerkorpi maanittelee Ailaa muuttamaan rauhallisempiin oloihin, mutta Lauri uhkaa itsemurhalla, jos vaimo lähtee. Aila vannoo, ettei koskaan jätä Lauria.

1970-luvun todellisuudessa Aila on saanut käsikirjoituksen valmiiksi, mutta se ei sovi heikkohermoisille. Helenan potilastoveri Dupsjöbacka vierailee Helenan luona tiuhaan ja saa myös luettavakseen käsikirjoituksen. Aila hermostuu ja sanoo lähtevänsä takaisin Ruotsiin, vaikka todellisuudessa meneekin ystävälleen naapuriin.

Takaumassa perhe on muuttanut Helsinkiin. Laurilla on lääkitys, mutta hänen mielensä järkkyy silti yhä vakavammin, eikä Ailan kirjanjulkistajaisissakaan säästytä raivokohtaukselta. Laurin käytös muuttuu yhä pelottavammaksi. Hän puukottaa itseään vatsaan. Kun Lauri aavistaa, että lähtö hoitoon lähestyy, hän yrittää vahingoittaa perheen vastasyntynyttä. Aila soittaa ambulanssin hakemaan miehensä, mutta Lauri kiipeää parvekkeen kaiteelle. Vaimo kiipeää perään, ja kauhistunut pikku-Helena jää seuraamaan tilannetta oven takaa. Pariskunta laskeutuu kaiteelta, ja Lauri pyytää Ailalta anteeksi, haluaa naisen purkavan vannomansa valan ja olemaan vastaamatta hänen soittoihinsa.

1970-luvulla Helena on alkanut erottaa muistoissaan oman ihailunsa äitinsä raadollisemmista kokemuksista ja päätyy Dupsjöbackan kanssa samalle parvekkeelle huutamaan äitiä, nyt kun ääni vihdoin kantaa. Aila kuulee tyttärensä huudon, ja naiset syleilevät. Ailan Viita-kirja ilmestyy, ja julkistamistilaisuudessa Aila pyytää tytärtään lukemaan radioon lopusta katkelman, jossa kerrotaan Viidan viimeisistä ajoista ennen kuolettavaa auto-onnettomuutta. Runoilijan viimeiset sanat olivat: ”No nyt on pahin ohi.”

Lopun tekstit kertovat, että Aila Meriluoto ja Lauri Viita olivat naimisissa 1948-1956. Heillä oli neljä lasta. Elokuvan Helena-tytär on fiktiivinen henkilö.