”Pihalla on pääasiassa viihteellistä tv-draamaa työstäneiden tekijöiden ensimmäinen pitkä elokuva. Televisiolähtöinen ajattelu näkyy lopputuloksesta poikkeuksellisen selvästi, eikä se ole Toni Laineen ohjaamalle ihmissuhdefilmille lainkaan eduksi”, arvioi Taneli Topelius (Turun Sanomat 23.10.2009). ”Laineen, Peltomaan ja Reinumägen jäljiltä elokuvassa on runsaasti käänteitä, mutta ei kohokohtia eikä selvää suuntaa. Kuten monet jatkuvajuoniset sarjat, Pihalla soljuu tasaisesti vailla omaa rytmiä.” Lisäksi elokuvan ”teemat ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä, ystävyydestä tai syrjähypystä jäävät käsikirjoituksessa pintapuoliselle käsittelylle, jota stereotypiat hallitsevat”. Kulttuurierojen kuvaus oli Topeliuksesta kärjistettyä ja liioiteltua.

Veli-Pekka Lehtonen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 23.10.2009) piti elokuvaa esimerkkinä suomalaisen elokuvan kansainvälistymisestä - ongelmineen. ”Varovainen kaavamaisuus ja sen kääntöpuoli mitäänsanomaton säröttömyys nimittäin leimaavat koko elokuvaa”, Lehtonen koki. ”Henkilöt Pihalla-elokuvassa jäävät suuremmin taustoittamatta, joten heidän nykyhetkensäkin näyttää arkisuudessaan banaalilta ja kliseiseltä. [- -] Vielä suurempi pettymys on juoni, joka saa käyttövoimansa lähinnä romanttisista haavekuvista lääkärisarjojen malliin.” Laineen kokemus tv-työstä näkyi kuitenkin myönteisesti pienimuotoisen tarinan sujuvana kerrontana.

Lauri Lehtiselle (Suomen Kuvalehti 43/2009) Pihalla sijoittui ”puolitodellisuuteen, joka on kuin rauhoittavien lääkkeiden sumentama. Levottomat-tyyppisesti seksin voimalla kulkeva juoni sisältää muutamia pettämisen ja paljastumisen tapaisia rajuja käänteitä, mutta niillä ei näy olevan vaikutusta kenenkään elämään. Vauvoja kanniskellaan kuin rekvisiittaa. Perusajatus on sukupuolten erilaisuuden korostaminen, samaan tapaan kuin Mars & Venus -oppaissa. Se ei ole ongelma. Sitä ovat dialogin kankeus, vitsien toistelu ja henkilökuvien latteus sankaritarta myöten. Kiiltävää ilmettä rakentava kerronta tuntuu unohtaneen, että sisältö on enimmäkseen alakuloista. Näyttelijät ovat välillä selin kameraan, siinä ohjaajan ainoa edistysaskel Salkkarien kuvailmaisusta.”

Kati Valjus (Kaleva 23.10.2009) piti kieltä elokuvan pahimpana kompastuskivenä. ”Niin kauan kun dialogi kulkee saksaksi, se tuntuu luontevalta, vaikka tuokin mieleen poliisisarjan. Kun Laura tutustuu tamperelaisiin yksinhuoltajaäiteihin ja wanna-be-rokkari Teroon (Mikko Leppilampi), alkaa tankeroenglanti tökkiä pahasti korvaan. On nääs aivan eri asia olla hyvä näyttelijä äidinkielellään kuin olla vieraalla kielellä. Seuraa ylinäyttelemistä, vaivaannuttavia dialogeja ja kliseistäkin kliseisempiä juonenkulkuja, jotka nakertavat elokuvan uskottavuutta kaikin tavoin. Monet käsikirjoituksen fraaseistakin on kirjoitettu niin kuluneisiin lauserakenteisiin, että ne melkein arvaa etukäteen.”

Jarmo Valkola (Keskisuomalainen 23.10.2009) löysi myönteistäkin. ”Pihalla-elokuvan sisältämä perustarina on sanomaltaan ja tunnelmiltaan selkeä sekä toteutuksensa osalta kohtalaisen onnistunut”, joskin Valkolakin kritisoi käsikirjoituksen puutteina tilanteiden yksioikoisuutta ja puolinaisuutta sekä ihmiskuvien stereotyyppisyyttä. ”Hyvät kuvalliset valinnat sävyttävät silti kokonaisuutta, jossa on vilpitöntä pyrkimystä viihdyttävään ja toimivaan kerronnalliseen otteeseen. Näyttelijätöiden tasolla saksalainen Sibel Kekilli on sinänsä oiva valinta päärooliin. Laineen ohjaus hyödyntää hänen kasvokuviensa hiljaista, puhuttelevaa ilmeikkyyttä. Paljon yksinäisyyden ja kulttuurierojen kuvauksen synnyttämien tuntemusten katsojalle tarjotuista näkymistä välittyy juuri Kekillin pysähtyneiden lähikuvien myötä. Myös Mikko Leppilammen roolityö vaikuttaa kaikin puolin luontevalta. Muut roolihahmot jäävät taustalle ja juuri tämänkaltaisessa ihmiskuvien syventämisessä olisi voitu mennä paljonkin eteenpäin.”