Kertoja, elokuvan ohjaaja Elina Kivihalme, esittelee isoäitinsä Tyyne Ojaniemen perheen ja elinpiirin maaseudulla. Tyynen elämä ei ollut helppo: mies oli viisi vuotta sodassa ja kotiin tultuaan vakavasti sairas. Pian Tyyne jäi leskeksi ja yhdeksän lapsen yksinhuoltajaksi. Sota oli raskas rintamalla olleille miehille, mutta myös kotona olleille naisille.

Miten naiset pärjäsivät, miten he jaksoivat? Elokuva kertoo haastattelujen, dokumenttifilmien ja valokuvien avulla maaseudulla eläneiden naisten kokemuksista ja olosuhteista, joissa he ponnistelivat sotavuosina 1939-45. Noin 75 % maatalouden työvoimasta oli rintamalla. Näin maataloudesta vastaaminen jäi lähes kokonaan naisten varaan. Lisäksi he huolehtivat myös lapsista ja vanhuksista, evakoista ja kaupungeista maaseudulle sotaa pakoon tulleista ihmisistä.

Ohjaajan enon, Pentti Ojaniemen, värilliset kaitafilmit esittelevät Tyyne Ojaniemen perhepiiriä ja työntouhua kesällä 1969, jolloin juhlittiin emännän 65-vuotissyntymäpäivää. Vaikka olot sodan aikana olivat hyvin puutteelliset, Tyyne piti paikat siistinä ja kunnossa. Ojaniemen talon kaltaisia pihapiirejä oli Suomessa lukemattomia ja sotaa käyvä maa täynnä myös Tyynen kaltaisia naisia, kertoja toteaa. Lasten oli autettava talon töissä. Pentti oli apuna mm. lehmän poikimisessa, ja 15-vuotiaana hän teki metsurin hommia.

Ojaniemeen ei pakolaisia sijoitettu, mutta ympäri Suomea ilman miestyövoimaa jääneille tiloille asutettiin 300 000 Karjalasta, Porkkalasta ja Lapin sodan aikana myös Lapista tullutta pakolaista.

Onerva Hintikka kertoo äitinsä, emäntä Bertta Ala-Karosen, menneen pian synnytyksensä jälkeen lypsämään lehmiä ja ruokkineen vasta sen jälkeen vastasyntyneen. Sodan jaloista taloon saapuneet sukulaiset ja karjalaiset evakot helpottivat tilan elämää: naisvoimin valettiin uuden navetan sokkeli. Iltasella emäntä lapioi muutaman rekikuorman soraa hiekkakuopalla ja aamuvarhain nousi lypsylle. Hän hoiti itse myös kyntöhommat. Onerva sanoo oppineensa tuolloin – niin kuin jokainen maatalon lapsi – että elämä on pelkkää työtä.

Leena Posti-Ahokas, Ester ja Arvo Heikkilän vanhin tytär, oli kolmivuotias, kun talvisota syttyi. Sisar, Eeva Jalo, syntyi jatkosodan aikana. Hän on laskenut Ester-äidin kirjoittaneen viitisensataa kirjettä ja isän vielä enemmän. Arvo-isä ohjeisti rintamalta, mitä peltosaroilla tulee tehdä. Lampaanvilloja äiti kieltäytyi luovuttamasta kansanhuollolle, sillä perheessä tarvittiin lämpimiä asusteita. Leena kertoo olleensa poissa koulusta puinnin ja perunannoston aikaan, jotta äiti pääsi muihin töihin. Kun äiti oli huonossa kunnossa, Leenan jalkaan pantiin yöksi naru, josta nykäisemällä äiti saattoi herättää hänet tarvitessaan apua. Leena hoiti sisaruksiaan, etenkin kapaloissa olevaa Eevaa.

Märtha Kevin, syyskuussa 1941 kahdeksanvuotias kalastajaperheen tytär, saattoi isoveljensä Eilerin Porkkalan bussiin ja heilutti hyvästiksi. Märthan 11-vuotissyntymäpäivänä tuli tieto, että Eiler on kaatunut. Isku oli äidille kova. Märtha halusi nähdä Eilerin ruumiin ennen hautajaisia, mutta kielsi äitiään katsomasta poikaansa.

24-vuotiaan karjalaisen Alli Toivarin häät olivat keväällä ja marraskuussa alkoi talvisota. Perhe lähti yöllä kolmenkymmenen asteen pakkasessa tavaroineen ja karjoineen evakkoon. Osa tavaroista jäi matkalle, ja Kotkan sairaalassa todettiin hänen sisarensa menehtyneen.

Anna-Liisa Salmioja oli täyttänyt 17 vuotta sodan syttyessä. Hän teki talossa miehen työt, ajoi talvella puut metsästä ja hakkasi ne haloiksi ja uunipuiksi. Hän myös teurasti siat. Tallukat hän valmisti itse. Saappaat piti hankkia mustasta pörssistä, kun kansanhuollosta ei saanut.

Sodan aikana syntynyt Anna-Kaarina Jaakkola muistaa lapsuudestaan keuhkotuberkuloositapauksen. Hänen äitinsä piti kodin niin puhtaana, etteivät muut saaneet tartuntaa. 23-vuotiaan emännän piti viljan kylvön ja korjuun aikaan haalia taloon työvoimaa ja talkooväkeä.

Sirkka Nukari oli 21-vuotias suuren maalaiskartanon tytär sodan syttyessä. Hän kertoo, että talven alla kansanhuolto lupasi apuvoimia lantun nostoon, mutta sokerijuurikas jäi lumen alle. Vanhempi sisar jäi kotiin valmistautumaan kartanon emännäksi. Sirkka valmistui sairaanhoitajaksi, mutta kun sisar lähti Sysmään kartanoon emännäksi, hän jäi Nukariin.

Kenttäposti oli ”napanuora” kotirintaman ja rintaman välillä, Anna-Kaarina Jaakkola kertoo. Vanhempien kirjeissä näkyy toivo siitä, että joskus rauhan tullessa oma elämä voidaan taas aloittaa, Eeva Jalo sanoo. Tosin viimeisenä sotavuonna unelmointi hävisi kirjeistä: äidillä oli niin paljon työtä, että hän vain yritti selvitä päivän iltaan asti. Sirkka Nukarin miehen lähtiessä lomalta rintamalle, he halasivat niin lujasti, ”että asetakin kuva oli rintapielessä ja keuhkot melkein lytyssä, kun oli niin haikeata – koskaan ei tiennyt oliko hyvästijättö viimeinen.” Lähempään kanssakäymiseen ei tohdittu ryhtyä, sillä aviottoman lapsen saaminen niissä olosuhteissa olisi ollut ympäristön pilkan kohde – ja naisen syy.

Alli Toivari kertoo, että kun kylällä ei ollut lainkaan miehiä, he ystävättärensä kanssa piloillaan pukeutuivat miehiksi ja hakivat lavalla tyttöjä tanssimaan, kunnes lakkien alta valahtaneet hiukset paljastivat heidät.

Naisten johtamille maatiloille luovutettiin sotavankeja töihin. Vankien olisi pitänyt olla lukkojen takana, mutta se ei ollut mahdollista, Onerva Hintikka kertoo. Uralin takaa lähtöisin ollut Aleksanteri toimi lastenhoitajana ja katsoi Anna-Kaarina Jaakkolan perään. Kun rauhan tultua vangit palautettiin takaisin, perheeseen kiintyneen Aleksanterin oli vaikea lähteä. Vangit tiesivät, että kotona heitä uhkasi teloitus.

Sirkka Nukari muistaa radiosta luetut Moskovan rauhan raskaat rauhanehdot; ihmiset itkivät ääneen ne kuullessaan. Märtha Kevinin perhe joutui lähtemään kotoaan: Porkkalan alue tyhjennettiin yhdeksässä päivässä. Perhe muutti tuttavien luo Snappertunaan. Märtha meni 1951 naimisiin joukkueenjohtaja Kurt Kevinin kanssa, jota vielä pitkään painoi venäläisen sotilaan surmaaminen taistelussa.

Lapin sota jatkui aina kevääseen 1945 saakka. 57 000 ihmistä pakeni toiseen maahan, Sirkka Lauerma kertoo. 16-vuotias Sirkka lähti muiden karjanajajien joukossa talon lehmät mukanaan rajan yli Ruotsiin. He etenivät 25–30 kilometriä päivässä. Haaparannassa heidät kaikki komennettiin täisaunaan.

Sodasta oli kulunut 13 vuotta, kun elokuvan ohjaaja syntyi. Hän osallistui 1970-luvun idealistiseen kapinointiin ymmärtämättä mitä sota oli edeltäneiltä sukupolvilta vaatinut. Nyt hän ymmärtää: se ei vaatinut vain viittä vuotta vaan koko ihmiselämän.

Sointu Talvitien isä menetti sodassa peukalonsa ja sai aivoihinsa sirpaleita, joista aiheutui puheongelmia. Myöhemmin psykoterapeutin ammatissaan Sointu on kohdannut sotien aikana traumatisoituneita ihmisiä. 1940-luvulla neurologisista ongelmista ei juuri puhuttu, hän kertoo. Onerva Hintikka koki isänsä pelottavana. Lapsena hän ei asiaa ymmärtänyt, vaan piti isäänsä julmana ja kovana. Isä ilmoitti, ettei hän jaksa elää, mutta äiti sanoi, ettei sellainen mies itseään tapa, joka uhkaa.

Oli olemassa eettinen normi, että vaikka mies tuli sodasta psyykkisesti muuttuneena, vaimo ei voinut erota, Sointu Talvitie kertoo. Se olisi katsottu jonkinlaiseksi heitteillejätöksi. Velvollisuus vaati yrittämään ymmärtää miestä – käytännössä se merkitsi sitä, että nainen alistui, mietti mitä milloinkin otti puheeksi ja sieti esimerkiksi juopuneen miehen mustasukkaisia raivonpuuskia. Anna-Liisa Jaakkola muistaa, että hänen perheessään aseet jouduttiin piilottamaan. Vaimot joutuvat pelkäämään miehiään ja lapset isiään.

Pentti Ojaniemi kertoo isänsä menehtyneen aivokalvontulehdukseen. Sitä ennen hän oli sälyttänyt 17-vuotiaalle pojalleen vastuun talon pidosta. Tyyne Ojaniemi ei avioitunut uudelleen. Työ oli hänelle kaikki kaikessa: lehmistä hän luopui vasta 70-vuotiaana. Lapsistaan hän kasvatti ahertajia, jotka jälleenrakensivat maata opettajana, insinöörinä, pankinjohtajana, sairaala-apulaisena, perheenäitinä, tehdastyöläisenä ja rakennusmestarina.

”Semmosta se elämä on – siellä on poutapilvet vielä”, Alli Toivari naurahtaa katsoessaan valokuvaa, missä hän on elämänsä voimissa pellolla yhdessä miehensä kanssa. Naisten piti vaieta sodasta: valittaa ei saanut, koska oltiin isänmaan asialla, Onerva Hintikka sanoo. Rintamalle ei saanut kirjoittaa, että kotona meni huonosti. Vaikenemisen kulttuuri vallitsi hänen kotonaan 1970-luvulle asti, jolloin hänen äitinsä ryhtyi kummastelemaan, ettei tiloilla myös miesten työt tehneitä emäntiä koskaan kiitetty. ”Ne pelasti tän maan”, Onerva Hintikka sanoo.

Teksti: Jorma Junttila / Suomen kansallisfilmografia 2016