Eri puolella maaseutua asuvat suomalaiset nuoret kertovat vuoden 1993 mittaan omasta elämästään, koulutuksestaan, työstä tai sen puutteesta. Ammattikoulun sähkölinjalla opiskellut Marko Nyykooli pilkkoo maatilalla halkoja ja kertoo olevansa työtön, vaikka luuli valmistuessaan olevansa tulevaisuuden alalla. Suurin ongelma on se, että rahapula estää häntä ”liikkumasta”. Syksyllä Nyykooli käy metsällä ja kertoo hakevansa töitä.

Peruskoulun luokanopettaja Sari Hotakainen sanoo palanneensa ”rakkaalle kotiseudulle” kaupungissa vietettyjen opiskeluvuosien jälkeen.

Anna-Mari Valkonen on aloittanut luomuviljelyn tilallaan kolme vuotta sitten. Hän rakentaa ”luomuviljelykokonaisuutta” yhdessä oman tilan omistavan miehensä Esa Lipsasen kanssa. Hyviä puolia on se, että maanviljelijä näkee ”oman työnsä jäljen”. Myöhemmin hän perustelee valintaansa myös huolella maan kestävyydestä - mutta mitään suoranaisia ohjeita ei luomuviljelijöillekään ole olemassa, on vain kokeiltava. Kesän lopulla sato puidaan ja Valkonen kertoo viljan käsittelystä myllyssä.

Martin Lindqvist ottaa puusta koenäytettä ja kertoo opiskelevansa metsätalousinsinööriksi. Hän valittaa ettei kolmeen vuoteen ole onnistunut saamaan kesätyötä. Myöhemmin henkilökohtaisella lehti-ilmoituksella työtä hankkinut Lindqvist nähdään metsänparannustöissä kaatamassa sairasta puuta moottorisahalla. Alkutalvella Lindqvist kertoo luonnonmukaisesta metsänparannustyöstä.

Kalervo Lauronen valmentaa B-tyttöjen pesäpallojoukkuetta: tavoitteena on SM-mitali. Syksyllä pelaaminen jatkuu: mitalia ei tullut, Lauronen kertoo. Yksi joukkueen jäsenistä on Minna Teiska, joka aikoo pyrkiä urheilulukioon. Keskikesällä ei vastausta vielä ollut kuulunut, mutta syksyllä tyytyväinen Minna Teiska esittelee Sotkamon urheilulukion.

Elmeri Marjusaari kertoo Halsuan maatalousnäyttelystä 1957. Korttiaika oli juuri ohi, mutta töitä oli silti paiskittava yötä päivää. Yleisesti oletettiin, ettei Suomi alueluovutusten vuoksi koskaan saisi elintarvikeomavaraisuutta. Tohtori Nils Westermarck oli maatalousnäyttelyssä luennoinut juuri päinvastaisesta: ainoa asia, jota hän ei ollut onnistunut ennustamaan oli se, että maaseudun töistä vapautuva väki muuttaisi Ruotsiin.

Kauppa-autoa pitävä Mikko Korkeaniemi kertoo, ettei kotialueelta tule myytäväksi juuri muuta kuin mansikkaa. Väinö Nyykooli puhuu metsästä, sen kunnostuksesta ja pienpuun käytöstä, jotka ovat maaseudun erikoinen voima, vaikka nykyaikainen metsätalous sitä hyljeksiikin.

Huonekalutehtaan omistaja Viljo Tuhkanen kertoo puun hyödyntämisen taloudellisista ehdoista: jalostaminen ”mahdollisimman kalliiksi tuotteeksi” on järkevä tavoite. Suuri osa tehtaan tuotteista menee vientiin. Juha Polvinen sanoo työpaikan huonekalutehtaalla olleen pitkän työttömyyden jälkeen arvokas.

Janne Kytömäki on ”etäopiskelija” ja viettää suuren osan ajastaan tietokoneiden myyntimiehenä. Kauppiaana toimiva Jari Käki on yksi mahdollisista asiakkaista, tosin hankala, sillä hän sanoo uskovansa traditionaalisiin tapoihin ja ennustaa ”maallepakoa”: maaseudussa on tulevaisuus. Jannen vaimo Sinikka kertoo, että oman auton käyttö on välttämätöntä, koska julkisia kulkuvälineitä ei ole. Talvella Kytömäki yrittää myydä yhä vastahakoiselle Käelle tietokonetta.

Lopuksi Sari Hotakainen lausuu toiveen tulevaisuudelle: ”Työtä, rauhaa ja rakkautta – niitä tavallisia”.

- Suomen kansallisfilmografia 11:n (2004) mukaan.