"Tätä elokuvaa suunnitellessani aioin itse pysyä näkymättömissä", Luostarinen aloittaa kerrontansa. "Prosessin kuluessa tajusin, että minun on astuttava myös itse kameran eteen. Tällöin ensimmäinen ajatukseni oli, että minun on mentävä kauneusleikkaukseen. Ruumiini on rakastanut, ja sitä on rakastettu. Se on kantanut kaksi lasta, synnyttänyt ja imettänyt, se on kestänyt lapsuuden tappelut ja selkäsaunat, ottanut uhmakkaasti vastaan iskut ja kivut, puolustanut minun sieluani. Lukuisia kertoja olen katsonut kuolemaa silmiin, mutta ruumiini ei ole antanut periksi. Tuhoisan autokolarinkin jälkeen verisestä murskaantuneesta mytystä se kokosi itsensä ja tarjosi minulle kodin. Miten minä saatan yhtäkkiä katsella sitä kriittisesti, olla siihen tyytymätön, uhata sitä veitsellä?"

Luostarisen mukaan hän ja hänen ikäisensä keski-ikäiset naiset katsovat ruumiinsa rapistumista kauhuissaan: "Kukaan ei puhu siitä miten vanheta." Haastateltava nainen kertoo, kuinka iäkkäämpään naiseen ei kiinnitetä huomiota. Luostarinen puhuttelee tytärtään Veeraa, joka sanoo, ettei halua vanhaksi, koska silloin elämä on lopussa.

Luostarinen kertoo kuinka naisruumista on vuosisatojen aikana muutettu. Nykyään tehdään kauneusleikkauksia aivan normaalin näköisille naisille. Luostarisen äidille ruumis oli sitkeä ja kestävä työväline. "Minun sukupolvelleni ruumis on kohde, jota muut arvioivat, kritisoivat ja jota muokkaamme." Tytär oli kokenut ruumiinsa 10-vuotiaana väärän malliseksi. Muutkin lapset kommentoivat ruumiinsa vikoja ja sitä, minkälaiseksi he haluaisivat tulla aikuisena. Nuoret naiset kertovat kokemuksiaan syömishäiriöistä ja anoreksiasta. "Ruumis on naiselle edelleenkin vihollinen", kertoja luonnehtii.

Ruoka on uusi syyllisyyden lähde seksuaalisuuden tilalle. Ennen pelättiin raskautta, nyt nainen voi päättää siitä itse, ja seksuaalinen nautinto on mahdollinen. Ja juuri sellaisena julkisuus naisen esittää, erityisesti erotisoidun nuoren naisen. Samastumismalli on anorektinen tai pornografinen; kuinka nuoret naiset oppivat hyväksymään oman ruumiinsa. Kuukautisetkin pidetään salassa jo pienestä lähtien.

Luostarinen pelkää, että palkkatyön ja kotityön lisäksi naisilla on kolmaskin työ - työ kauneuden hyväksi. "Elokuvaa tehdessäni näen jatkuvasti unia raskaudesta. Lienevät lohdutusunia. En minä niin vanha ole etteikö ruumiini voisi kerran vielä kukoistaa ja luoda jotain uutta". Haastateltavat ja kertoja puhuvat raskaudestaan, imettämisestään ja siihen liittyvistä seksuaalisista tunnoista, lapsen tuoksun merkityksestä.

Ruumis kantaa muistoja, tunteita ja tapahtumia; koko historian. Ruumis ja sielu ovat ykseys: mitä teen ruumiilleni, teen myös sielulleni. Päänsärky, väsymys ja sairastelu ovat ruumiin viestejä. Se kehottaa meitä lepäämään ja tutkiskelemaan elämää, kertoja muistuttaa. Haastateltava kertoo kuinka ruumis muistaa hyväilyt ja kovat kädet - hän ymmärtää raiskatunkin muistot. Lapsi kertoo, kuinka kiva äidin kosketus eri tilanteissa on. Äiti on puhunut vanhuuden ajan yksinäisyydestä, kun syli on aina tyhjä: dementoituneenakin äiti muisti viimeksi lapset, jotka sairaalassa olivat aina hänen sylissään. Kertoja haluaa elää pitkään, satavuotiaaksi. Muutos on suuri: elämänvaiheet naisena muuttuvat, kuukautiset loppuvat, raskaus ei ole mahdollista. Älyllisesti vanhentuminen vapauttaa harhaluuloista, luo selvänäköisyyttä ja rauhaa. "Rypyt eivät haittaa", haastateltava naurahtaa. Toinen haastateltava kokee sielunsa monta kymmentä vuotta nuorempana ja vallattomampana kuin ruumiinsa. "Elämä ei ole koskaan tylsää", kolmas haastateltava sanoo.

Luostarinen näkee pitkän kaaren lapsuudesta lähtien: hän alkaa ymmärtää jotain ihmisestä. Maailmaa katsoo pään sijaan sydämellä: ihmisessä on arvokkuutta, toivoa ja rakkautta. Haastateltava kertoo onnestaan lapsien ja lastenlasten vuoksi. 90-vuotias haastateltava on tyytyväinen terveydestään ja vallastaan ajan suhteen, hän pysäytti kellot eläkkeelle siirtyessään.

"Meidän kulttuurimme ei kunnioita kokenutta vanhaa ruumista, emmekä me näe sitä kauneutta. Vanhan naisen ruumis on aikamme tabu", kertoja tiivistää.

Vanhenemiskammon takana on kuoleman pelko. Kuolema piilotetaan laitoksiin. Haastateltava sanoo, ettei hän pelkää kuolemaa. Sen kanssa pitää olla sovinnossa. Luostarinen ei halua kuolla sairaalaan, vaan toteaa sisällään olevan maailman, jossa aikaa ei ole: "Siellä mikään ei ole vanhaa. Enkö voisi henkisesti uudistua yhtä luonnollisesti kuin ruumiini, pelkäämättä muutoksia."

Lopuksi kertoja korostaa, että naisten on sanottava itse itselle, toiselle ja tyttärelle: on oltava oma itsensä.

- Suomen kansallisfilmografia 12:n (2005) mukaan.