Länsi- ja Etelä-Suomen rannikkoalueiden happamat sulfaattimaat (alunamaat) olivat merenpohjaa tuhansia vuosia sitten. Merenpohjan hapettomissa oloissa kasvijätteestä ja meriveden sulfaatista syntyi bakteeritoiminnan vuoksi rikkiyhdisteitä, joista on muodostunut sulfidisavikerrostumia. Maan kohoamisen, viljelykseen oton ja kuivatuksen myötä aiemmin meren pohjassa olleet maakerrokset hapettuvat ja muuttuvat vähitellen happamiksi sulfaattimaiksi. Sulfidikerrostuman hapettuessa syntyy rikkihappoa, joka happamoittaa sekä maan että valumaveden. Happamuus myös liuottaa maasta eliöille haitallista alumiinia ja raskasmetalleja, jotka voivat aiheuttaa vesistöissä kalakuolemia ja kalkkikuoristen eläinten häviämistä. Vesistökuormituksen lisäksi myös näistä maista aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt voivat olla huomattavia. Happamuusongelman syntymistä pyritään estämään pitämällä sulfidisavet pohjaveden pinnan alapuolella. Tässä oppaassa paneudutaan siihen, miten pohjaveden tasoa voidaan säätää haitallisen hapettumisen vähentämiseksi. Opas perustuu Vaasan lähelle perustetun Söderfjärdenin demonstraatiokentän tuloksiin. Kentällä selvitettiin kolmen erilaisen salaojitustavan vaikutuksia pohjaveden tasoon, veteen ja ilmaan tulevaan kuormitukseen sekä viljasatoon. Ojitustavat olivat 1) altakastelu eli säätösalaojitus, jossa pumpattiin lisävettä, 2) säätösalaojitus ilman lisäveden pumppausta ja 3) tavanomainen salaojitus. Säätösalaojitetulla lohkolla saatiin pohjaveden pinta pidettyä sulfidikerroksen yläpuolella, kun lisävettä pumpattiin ojastoon muutaman kerran kasvukaudella. Pellon reunassa sulfidikerrostumaan ulottuva muovikalvo esti veden virtaamisen pellolta takaisin ojaan. Raportissa tarkastellaan myös lyhyesti happamien sulfaattimaiden sijaintia, tunnistamista ja niistä aiheutuvia ympäristöhaittoja. Loppuosassa esitetään demonstraatiokentän tuloksia vuosilta 2010–2012. Tuloksiin voi tutustua myös Internetissä CATERMASS-sivuston kautta (www.catermass.fi).