Jotta löytäisin sanat kertoa, mitä on tehdä maalaus maailmaksi, täytyisi minun sijoittaa maalaustapahtuma kuvitteelliseen avaruuteen, jossa ei tapahtuisi mitään, minkä tietäisin varmasti olevan. Mutta koska siellä ei voisi siitä syystä olla edes kehittynyttä ihmiskuntaa, niin ei siellä voisi olla kieltäkään, ja sen vuoksi kuvaileminen olisi mahdotonta. Kun maalaan, luomisvoima pyyhkii tieltään arkiset ajatukset, ja minä olen omassa avaruudessani. Siellä ei päde kieli. Tässä avaruudessa minun ei tarvitse ajatella laittavani maalaukseen sinistä. Minä näen että siihen täytyy laittaa sinistä. Jos sitä ei olisi valmiina tuubissa pöydälläni, kävelisin vaikka metsään, ja etsisin niin kauan että löytäisin sinisen. Ja tässä omassa avaruudessani tiedän juuri mihin kohtaan sininen kuuluu, ilman että kukaan tulee sitä minulle kertomaan, tai ilman että siihen tulisi edes löytymään ohjeita. Vasta maalaustapahtuman jälkeen minun on mahdollista yrittää kertoa sellaista, minkä koen liittyvän maalaamiseen. Kertominen tapahtuu maalaustapahtumasta jääneen tunteen vallassa, mutta kuvitteellisen avaruuden tilalle on silloin jo tullut todellisuus. Kirjoittaminen on sopiva tapa kertoa ajatuksistaan, ja jonkinlainen kirjoitusväline on aina käden ulottuvilla.