Yhteiskunnallista ja sosiaalista vakautta ja muutosta sekä yhteiskuntien toimivuutta koskeva järjestyksen ongelma on yksi yhteiskuntatieteiden keskeisimpiä peruskysymyksiä. Järjestyksen ongelma esimerkiksi kysyy, kuinka yhteiskunnallinen järjestys voi pysyä yllä rinnakkain yhteiskunnallisen koordinaation (esim. työnjako) kanssa, ja voiko yhteiskunnan ymmärtää enemmän kuin osiensa summaksi. Tämän hetken vaikutusvaltaisin institutionalismitutkimuksen suuntaus, uusinstitutionalismi, on myös pyrkinyt vastaamaan näihin kysymyksiin. Suuntauksen noustua laajempaan tietoisuuteen 1990-luvulla jotkut sen kannattajat pyrkivät ’yhteensovitusagendallaan’ ylittämään juovan ’järjestelmiin’ ja ’elämismaailmoihin’ perustuvien ajattelutapojen välillä – juovan, joka erottaa erilaisia järjestyksen ongelmaan kiinnittyviä teoriatraditioita. Uusinstitutionalismin toivottiin myös tarjoavan aiempaa rikkaamman ja monisyisemmän perustan inhimillisen toiminnan tulkinnalle formalismin rasittamissa yhteiskuntatieteissä sekä silti mahdollistavan laajan yhteiskunnallisten rakenteiden ja muutosten tarkastelun. Vaikka nykyinen uusinstitutionalismi on moninaisempaa kuin koskaan, odotettua yhteensovittamista ei ole tapahtunut.

Yhteensovituksen epäonnistuminen johtuu tutkimukseni mukaan uusinstitutionalismin teoreettisista lähtökohdista ja tarkoitushakuisesta oppialarajojen vetämisestä. Johtopäätökset perustuvat kahden uusinstitutionalismin haaran – järjestelmäajattelua edustavan historiallisen institutionalismin ja elämismaailmaajattelua edustavan ideationaalisen opin – seikkaperäiseen tarkasteluun. Niiden keskeisimmät teoreettiset ongelmat liittyvät erilaisiin ontologisiin kahtiajakoihin, kuten toimija–rakenne ja materiaalinen–ideaalinen, sekä toisaalta lineaariseen kausaalipäättelyyn. Esimerkiksi ideationaalisella opilla on taipumuksena tuottaa teoreettisia kausaaliobjekteja empiirisen analyysin työkaluiksi (’kausaalisia’, koska tiede perustuu kausaalipäättelyyn, ja ’objekteja’, koska vain ’oikeilla’ asioilla voi olla kausaalivoimaa). Tästä seuraa, että nämä abstraktiot saavat tapaustutkimuksissa ontologisen statuksen ja ne nähdään näin ollen ’asioina’, joilla on ominaisuuksia itsessään. Tämä esineellistäminen johtaa ongelmallisiin käsityksiin yhteiskunnan luonteesta ja sosiaalisesta toiminnasta, kuten ihmisten eristämiseen heidän konkreettisista olosuhteistaan tai koko institutionaalisen todellisuuden johtamiseen yksilöiden mielentiloista. Uusinstitutionalistien instituutiokäsitykset ovat yleisemminkin outo yhdistelmä mielentiloja ja selittämätöntä ’materialismia’. Toisaalta he ymmärtävät instituutiot tyypillisesti sääntöinä, normeina, kognitiivisina kehikkoina ja muina instituutioiden taustalla olevina yhteiskunnallisten suhteiden ilmentyminä.

Uusinstitutionalistien aiempaa hienojakoisempi ja empiirisempi lähestymistapa on selkeästi paikannut joitain aiempia instituutiotutkimuksen puutteita. Tästä huolimatta heiltä puuttuu edelleen teoreettinen ’sosiaalinen’ tai yhteiskunnallinen’ yleisnimittäjä. Yhteiskuntateoreettisen kentän valtavasta moniaineksisuudesta huolimatta voidaan sanoa, että järjestelmä–elämismaailma-jaon ylittävät lähestymistavat, jotka selittävät yhteiskunnan institutionaalista luonnetta, löytävät yhteisen nimittäjän yhteiskunnallista suhteista. Yhteensovitusagendan elvyttämiseksi olikin tutkittava ja sovellettava täydentäviä teoriaperinteitä, jotka valikoituivat kolmella perusteella: 1) selkeä yhteys uusinstitutionalismiin; 2) järjestyksen ongelma konkreettisena teoriapremissinä; ja 3) uusinstitutionalistien omien kehityssuuntien hyödyntäminen, kuten Paul Piersonin ideologiateoreettinen tutkimusagenda historialliselle institutionalismille.

Historiallista institutionalismia ja ideationaalista oppia täydentäviä ja haastavia teoriaperinteitä olivat Talcott Parsonsin järjestelmäteoria, Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin sosiaalinen konstruktionismi, ja Projekt Ideologietheorien kriittinen ideologiateoria, joista kaikista myös tehtiin itsenäiset uudelleenjäsennykset ja -luennat. Historialliselle institutionalismille oli mahdollista muodostaa johdonmukainen teoreettinen rakenne soveltamalla sosiaalisten järjestelmien teoriaa. Parsonsin teorian uudelleenluenta tarjoaa myös täsmällisen kuvauksen instituutioiden integraatiomekanismeista. Sosiaalisen konstruktionismin uudelleenjäsennys taas valottaa kognitioperustaisten elämismaailma-teorioiden ongelmia. Institutionalisaatioprosessien kuvaamisen sijaan ne tuntuisivatkin keskittyvän toimijoiden kokemusten (historialliseen) muodostumiseen, joka on keskeinen tekijä kaikissa tutkituissa teorioissa. Toisaalta, siinä missä muut perinteet ottavat inhimillisen toiminnan tasapainohakuisen luonteen lähtökohdakseen, kriittinen ideologiateoria kääntää asetelman ylösalaisin. Se kysyy, kuinka nykyaikaisten kapitalististen yhteiskuntien järjestykset ovat pysyneet yllä niiden sisäisistä ristiriidoista huolimatta. Nämä ristiriidat juontuvat pääsääntöisesti yksittäisten ihmisten ulottumattomissa olevista kilpailullisista suhteista, jotka he kohtaavat markkinoilla toimiessaan konkreettisina olosuhteina. Kriittinen ideologiateoria käsittääkin kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitojen läpäisemänä kokonaisuutena, jossa ryhmät joutuvat sovittelemaan kilpailevia intressejään riittävässä määrin yhteen haastaakseen vallitsevan järjestyksen tai pitääkseen sitä yllä. Teoria kuvaa yhteiskunnan ristiriitaista luonnetta ja sitä kuinka yhteiskunnalliset suhteet tuottavat epäjärjestystä arkisten, institutionalisoituneiden käytäntöjen tahattomana seurauksena. Väitöskirjan johtopäätöksissä ehdotetaan tutkittuihin teoriaperinteisiin perustuvaa yhteiskunnallisia suhteita jäsentävää synteesiä, joka ylittää järjestelmä–elämismaailma-jaon ja kuvaa kuinka yhteiskunta voi olla enemmän kuin osiensa summa.