Haku

Surman jälkeen itsemurha. Kulttuuriset luokitukset rikosuutisissa

QR-koodi

Surman jälkeen itsemurha. Kulttuuriset luokitukset rikosuutisissa

Tutkimuksessa käsitellään sitä, miten kulttuurissamme koetaan sopivaksi kertoa tapauksista, joissa henkirikoksen tehnyt surmaa myös itsensä. Tutkimus pureutuu kysymykseen väkivallan tekijyydestä ja vastuusta. Murha-itsemurhat, joiksi tapauksia kutsun, voidaan hahmottaa joko henkirikoksina tai itsemurhina. Itsemurhaa painotettaessa väkivallan tekijä mielletään yhdeksi uhreista, kun taas teon rikosluonnetta korostettaessa, hänen tekijyytensä ja vastuunsa näkyy selvemmin.

Teos tarjoaa tietoa siitä, minkälaisia kulttuurisia selityksiä perheen sisäiselle väkivallalle on olemassa. Sen pohjalta voidaan nähdä, millä ehdoilla väkivallantekoja ymmärretään ja milloin tekojen ajatellaan olevan perheen sisäisiä yksityisasioita, joista tulee vaieta. Vaikka murha-itsemurhat ovat omanlaisiaan väkivallantekoja, niiden selitykset pohjaavat yleisiin käsityksiin miehistä ja naisista, heteroseksuaalisesta parisuhteesta, perheestä, lapsi­vanhempi-suhteista ja väkivallasta.

Tutkimuksessa analysoidaan murha-itsemurhista kertovia sanomalehtiartikkeleita (Aamulehti, Helsingin Sanomat, Iltalehti ja Ilta-Sanomat ja tapahtumapaikan valtalehti, vuodet 1996-2000) jäsenyyskategorisoinnin analyysin keinoin. Analyysitavassa kiinnitetään huomio siihen, mitä luokkiin ihmiset ja sosiaaliset ilmiöt sijoitetaan. Murha-itsemurhien kohdalla huomio kiinnittyy siihen, luokitellaanko teot rikoksiksi vai itsemurhiksi. Osallisten kohdalla tarkastellaan erityisesti sukupuoli- ja perheluokitusten sekä rikollis- ja uhriluokitusten variaatioita.

Murha-itsemurhia käsitellään tässä tutkimuksessa edustavana esimerkkinä sukupuolistuneesta väkivallasta ja sen mekanismeista. Joissakin tapauksissa, kuten silloin kun mies on surmannut vaimonsa ja itsensä, asioista kerrotaan rikosuutiselle tyypillisellä rutiinityylillä, joskus taustalta löytyy ajatus, että tapauksista on parempi vaieta. Toisissa tapauksissa, erityisesti kun surmattujen joukossa on lapsia, kerronta on dramaattista ja laajaa. Tällöin myös usein pohditaan tapahtunutta yhteiskunnallisena ongelmana, mitä ei juurikaan tehdä, kun uhrina on vain vaimo. Joskus tapahtumat jäsennetään painottaen itsemurhaselityksiä, toisinaan teko nähdään pikemmin henkirikoksena. Laajennettuina itsemurhina käsitetään tapaukset, joissa mies surmaa perheensä ja itsensä tai nainen surmaa lapsensa ja itsensä. Teot, jotka eivät sovi näihin raameihin, näyttäytyvät puolestaan henkirikoksina ja niiden tekijät luonteiltaan epäilyttävinä, kuten silloin kun aikuinen poika surmaa vanhempansa ja itsensä tai nainen surmaa koko perheensä, ei vain lapsiaan. Sen sijaan miestä, joka surmaa lapsensa ja vaimonsa sekä itsensä, saatetaan luonnehtia tavalliseksi ja mukavaksi.

Vain 7 % henkirikoksista Suomessa johtaa tekijän itsemurhaan. Kuitenkin silloin, kun henkirikoksen uhrina on tekijän naispuolinen kumppani tai lapsi, jopa viidennes teoista on murha-itsemurhia. Ilmiö liittyy kiinteästi väkivallan sukupuolistuneisuuteen; käsityksiin, joita on parisuhteesta, perhesuhteista ja väkivallasta. Uutiset tuovat esille sen, että naisiin parisuhteessa ja sen jälkeen kohdistuva väkivalta on luonnollistunut ja sen syiden ajatellaan olevan itsestään selviä. Usein tekijää ja uhria tarkastellaan kollektiivina, vaikkapa siten, että teon motiivit esitetään yhteisinä: He olivat molemmat työttömiä ja masentuneita ja otsikko on usein passiivissa: pariskunta löydettiin kuolleena tai riita johti kahden kuolemaan . Lasten ollessa uhreja teoista järkytytään ja kollektiivisen surun esitykset ovat tavallisia. Otsikot kertovat perhetragediasta. Tällöin esitetään usein Miksi?-kysymys. Mutta kysymykselle ei varsinaisesti etsitä vastausta, vaan teot mielletään selittämättömiksi mysteereiksi. Lapsen ja hänet surmanneen vanhemman huono suhde tai kosto avioerosta ovat selityksiä, jotka ovat harvoin käytössä silloin, kun myös tekijä on saanut surmansa.

Nainen on harvoin murha-itsemurhan tekijä. Niissäkin tapauksissa, joissa uhreina on lapsia, tekijä on useammin lapsen isä kuin äiti. Se, että nainen surmaisi entisen tai nykyisen mieskumppaninsa on äärimmäisen harvinaista. Naisiin murha-itsemurhan tekijöinä ei suhtauduta lähtökohtaisesti miehiä pahempina rikollisina. Heidän tekojaan arvioidaan kuitenkin naisellisuuden ja äidillisyyden kautta. Naisen laajennetun itsemurhan prototyyppinä pidetään pienen lapsen ja itsen surmaa. Ne mainitaan usein laajennettuina itsemurhina. Tällöin ajatellaan, että äiti hahmottaa mielenhäiriössään lapsen osaksi itseään ja äiti­lapsi-suhteen symbioottisuus selittää teon. Kun nainen oli eräässä aineistoni tapauksessa surmannut lastensa lisäksi myös puolisonsa, äidillinen symbioositulkinta ei enää pätenyt. Kyseistä tekoa ymmärrettiin velallisen ongelmien kautta, mutta toisaalta naisesta kirjoitettiin ampujaäitinä ja hänen tekonsa nimettiin murhaksi.

Murha-itsemurhauutisissa selitetään perheen sisäistä väkivaltaa moninaisin tavoin, joskus sitä ymmärtäen, joskus taas tuomiten. Selitettäessä tekoja käytetään hyväksi kulttuurisia käsityksiä perhesuhteista ja heteroseksuaalisesta parisuhteesta. Karkeistaen, vaimon surma on tavanomainen teko, eikä vaadi selitystä, sillä parisuhteissa on riitaa ja erimielisyyttä. Lapsen surma taas on järkyttävä teko, mutta sukulaisuussuhteen takia ymmärrettävissä vanhemman itsemurhan laajennuksena. Ulkopuolisen surma taas nähdään näitä kahta vähemmän ymmärrettävänä ja enemmän rikoksena. Joskus selityksissä nojataan suomalaisuuteen, mikä liitetään lähinnä suomalaisten kansantautiin masennukseen ja suomalaisen kulttuurin epäsosiaalisuuteen - joiden molempien nähdään vaikuttavan lähinnä miesten elämään. Naisten ongelmat näyttäytyvät yksilöllisinä mielenterveyden ongelmina tai universaaleina äidillisyyden tai naisellisuuden patologisina puolina, eivät koko kulttuurin tai yhteiskunnan ongelmina. Lapsensa tai vaimonsa ja itsensä surmannut mies voidaan esittää ulkoisten voimien tekoon ajamana.

Tallennettuna: