Väitöskirjassa tarkastellaan media- ja teknologiapainotteisen yhteiskunnan asettamaa haastetta psyykkiselle hyvinvoinnille. Elämme äärimmäisyyksien aikaa. Erilaisista identiteettiongelmista on tullut osa arkielämää, samaan aikaan kun yhteiskunta materiaalisesti vauraampi ja teknologisesti kehittyneempi kuin koskaan aiemmin. Jatkuvasta muutospaineesta on tullut ainoa pysyvä asia. Kysymys "kuka minä voisin olla" on syrjäyttänyt aiemman "kuka minä olen" -kysymyksen. Identiteetistä on tullut vain päivitysversio.

1900-luvun loppupuolella siirryttiin instituutioiden ohjaamista yhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin, joissa instituutioiden kannatteleva tuki on muuttunut entistä epävarmemmaksi, esimerkiksi työ lomittuu vapaa-aikaan ja jaksottuu pätkätöiksi, koulutuksesta on tullut elinikäistä oppimista ja perheen mahdollisuus tukea psyykkistä kasvua on kriisissä. Kyse ei ole niinkään tuen puutteesta kuin tuen epävarmuudesta ja mahdollisesta lyhytaikaisuudesta. Yksilö ei voi nykymaailmassa tietää, ovatko hänen suojaverkkonsa enää paikallaan, jos hän putoaa.

Elämäntapa ja identiteettivalinnat ovat moninaistuneet, mutta niin myös niihin liittyvät riskit. Yksilö kantaa itse vastuun vääristä valinnoista. Kannattelevan tuen puutteeseen viittaavat esimerkiksi narsistiset häiriöt ja masennus aikamme suosikkisairauksina. Minuus haavautuu, kun omaa itseä ei pystytä sijoittamaan sosiaaliseen maailmaan mielekkäällä tavalla. Tilanne purkautuu sekä julkisena että yksityisenä ongelmien korostamisena. Persoonalliset haavat ovat auki, mutta niitä ei pystytä tikkaamaan kiinni.

Historiallinen barokki tunnetaan yltäkylläisenä ajanjaksona, joka juhlisti ylitse pursuavasti tunteita, spektaakkelia ja jatkuvia muodonmuutoksia. Nykyinen sosiokulttuurinen tilanne muistuttaa monessa mielessä barokkia. Barokkinen spektaakkeli on yritys torjua kulttuurista epätasapainoa ja maskeerata näkymättömiin poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia konflikteja. Elämysorientoituneisuus kertoo halusta tilkitä sisäistä tyhjyyden kokemusta. Nykyisessä elämysähkyssä mikään enää tunnu miltään. Enemmän onkin vähemmän.

Erilaiset extreme-ilmiöt aina urheilusta äärimmäisiin ruumiinmuokkausmenetelmiin ja syömishäiriöihin asti kertovat yrityksestä saavuttaa tunteita ja itsekontrollia entistä epävarmemmassa tilanteessa. Esimerkiksi tatuoidut ihmiset näkevät ruumiinsa kontrolloitava mikromaailmana, kun sosiaalinen maailma tuntuu liian kaoottiselta. Äärimmäinen itsekontrolli tulee esiin itseen ja toiseen kohdistetussa väkivallassa. Väkivalta toimii ratkaisuna, kun oma toiminta kyky on uhattuna.

Artikkeliväitöskirjaan luetut yhdeksän tapaustutkimusta käsittelevät muun muassa maskuliinista hulluutta ja väkivaltaa, teknologisia pelkoja elokuvassa ja rockissa, tosi-tv:tä moraalibrändinä, tatuointeja minuusproblematiikkana, Myyrmannin pommi-iskua minuuden väkivaltaisena virtualisoitumisena ja nuorten ja lasten hyvinvoinnille kohdistuvia riskejä, joita eritellään pohjoismaisen vuonna 2002 kerätyn aineiston valossa.