Suomalaisen kansan- ja peruskoulunopettajan yhteiskuntasuhdetta on läpi ammattikunnan historian leimannut maltillisuus ja pidättyvyys. Puolueettomuutta korostava, kärjekästä yhteiskunnallista keskustelua ja erityisesti kaikkinaista politikointia vieroksuva kulttuurinen opettajakuva tarjoaa lähtökohdan käsillä olevalle tutkimukselle, jossa kysytään, millaisia mahdollisuuksia koulutuspoliittiseen keskusteluun ja osallisuuteen hyvän kasvattajan ”mallitarina” sallii opettajille. Tutkimuksen empiirinen asetelma on rakennettu antagonismin varaan: opettajan koulutuspolitiikkasuhdetta – mahdollisuuksia työnsä yhteiskunnallisten ehtojen pohdintaan – tarkastellaan epätyypillisen esimerkin kautta. Tutkimuskohteena on ”yleisdemokraattisen” koulutuspoliittisen Demokraattiset koulutyöntekijät -yhdistyksen (Demko ry) järjestödiskurssi vuosina 1973–1989.

Demko syntyi taistolaisen liikehdinnän ja opiskelijaradikalismin pyörteissä ”edistysmielisten” nuorten opettajien turhautumisesta suuren Opettajien Ammattijärjestön poliittiseen vanhoillisuuteen ja demokraattisten koulu-uudistushankkeiden vastaisuuteen. Yhdistys pyrki kokoamaan yhteen ne koulutyöntekijät, jotka halusivat toimia koulutuksellisen tasa-arvon ja koulun demokratisoinnin sekä rauhankasvatuksen puolesta. Näin demkolaisten voi ajatella haastaneen kulttuurista opettajan mallitarinaa lähestymällä koulukasvatuksen kysymyksiä ennen kaikkea niiden yhteiskunnallisten ja valtapoliittisten merkitysten kautta.

Tutkimuksen perusaineiston muodostavat Demkon äänenkannattajalehden, Koulutyöntekijän, linjatekstit vuosilta 1973–1989. Demkolaisen puheen erityispiirteiden tunnistamiseksi sitä kontrastoidaan valtavirtaisempaa opettajanäkemystä edustavan Opettajien Ammattijärjestön (OAJ) järjestöpuheeseen Opettaja-lehdessä, josta tarkasteluun on rajattu pääkirjoituksia ja puheenjohtajan palstan tekstejä vuosikerroista 1973, 1978, 1983 ja 1988.

Pääkäsitteiden teoreettisessa määrittelyssä tukeudutaan Michel Foucault’n diskurssi- ja valta-analytiikkaan. Koulutuspolitiikka ymmärretään määrittelytaistelujen kenttänä, jolla käydään jatkuvaa kamppailua siitä, kuka saa kulloinkin oikeuden määritellä ”tiedon” ja ”totuuden” ”hyvästä” koulutuspolitiikasta, koulusta ja opettajuudesta. Opettajat ottavat osaa kansallisiin määrittelykeskusteluihin kollegiaalisina ryhminä, mutta toimivat samaan aikaan myös keskustelujen rakenteistuneiden ”lopputuotteiden” realisoijina koulukontekstissa. Tässä viitekehyksessä tutkimuksen pääkysymykseksi muodostuu se, millainen koulutuspoliittinen toimijuus rakentuu mahdolliseksi Demkon ja OAJ:n diskursseissa toisaalta kollektiivisen järjestötoimijuuden, toisaalta yksittäisen ammatinharjoittajan arkisen toimijasubjektiuden tasolla. Aineistopuhetta tarkastellaan kiinteässä suhteessa sen esiintymiskontekstiin – ajankohdan yhteiskunnalliseen ja koulutuspoliittiseen tilanteeseen sekä opettaja ammatin professiokehitykseen ja valtiohallinnointiin.

Tutkimusmetodologisesti sitoudutaan Michel Foucault’n diskurssikäsitteistöön. Keskeinen analyyttinen näkökulma kiinnittyy puheessa rakentuvien ”opettajatotuuksien” tarkasteluun. Diskursiivisen tarkastelun rikastamiseksi sekä kahden aineiston vertailun helpottamiseksi diskurssianalyyttistä otetta täydennetään sosiosemioottisilla analyysivälineillä. Opettajajärjestöjen linjateksteissä rakentuvien ”tarinoiden” toimijoita ja toimijasuhteiden dynamiikkaa kartoitetaan A.J. Greimasin aktanttimallin sekä narratiivisen kulun ja modaalisuusanalyysin avulla.

Analyysien tuloksena aineistosta tiivistetään kolme kertomusta, joissa kussakin kiteytyy omanlaisensa diskursiivinen ”totuus” opettajan koulutuspoliittisesta toimijuudesta. Demkolaisessa järjestöpuheessa tunnistetaan tutkitulla ajanjaksolla 1973–1989 kaksi keskeistä kertomusta, joista ensimmäinen, ”taisteluun kutsumisen tarina”, hallitsee 1970-luvun linjatekstejä. Siinä subjektin osa lankeaa Demkolle kollektiivisena joukkojärjestönä ja normatiivisen ”ylätason” painostajana. Järjestön toimintaa legitimoi ”liike” ja edistyksellisyyden ”aate”. Yksilön koulutuspoliittinen toimijuus aktivoituu järjestöön liittymisen kautta ja näyttäytyy kyseenalaistamattomana antautumisena kollektiivisubjektin käyttöön. Tässä mielessä demkolainen 1970-luvun diskurssi ei pidä sisällään mahdollisuuksia yksilön aktiiviseen, omaehtoiseen ja kriittiseen toimijuuteen, ja opettajalle tarjoutuva subjektipositio – ”edistyksellinen” opettajaidentiteetti – muodostuu passiiviseksi. Näin Demko tuottaa järjestödiskurssissaan rakennuspuita perinteistä, neutraalia ja puolueetonta opettajakuvaa haastavalle, mutta varsin monoliittiselle ”vastaidentiteetille”.

1980-luvulla edellisvuosikymmentä hallinnut demkolainen tarina kyseenalaistetaan, ja järjestöllisestä itsekritiikistä kumpuaa ehdotus uudeksi kertomukseksi. Siinä kollektiivinen järjestösubjekti hylätään, koska se tunnistetaan autoritaariseksi, yksilön ajattelu- ja toimintakykyä kahlitsevaksi. Uudenlainen moniäänisyyden ja keskustelevuuden vaatimus ohjaa sivuuttamaan ”liikkeen” ja sen tarjoaman kyseenalaistamattoman ”aatteen” yksilöitä velvoittavana toiminnan legitimoijana. Edistyksellisyys ja demokraattisuus säilyvät kyllä diskurssia jäsentävinä käsitteinä, mutta niiden sisältö määritellään neuvottelua vaativaksi. Subjektiksi nostetaan yksittäinen, aktiivinen, yhteiskunnallisesti valveutunut ja keskusteluun kykenevä järjestöläinen, joka pohtii kriittisesti ”aatteen” sisältöä ja merkitystä suhteessa koulutodellisuuteen ja työkäytäntöihin. ”Edistyksellinen opettajaidentiteetti” pitää näin sisällään potentiaalisesti monenlaisia subjektiuksia ja monenlaista toimijuuutta. Näin Demko keskustelufoorumeineen näyttäytyy historiallis-kansallista mallitarinaa haastavien identiteettikeskustelujen tilana ja yksilöiden toimiijuutta tukevana kollegiaalisena resurssina.

OAJ:n 1970- ja 1980-lukujen diskurssista on löydettävissä yksi kokoava tarina. Tässä ”kabineteista kaikuvassa kertomuksessa” toimijasubjektius rakentuu OAJ:lle opettajistosta erillisenä aktorina, korporatiivisena järjestönä. Järjestön toiminta perustuu kahdensuuntaiseen vastuuseen: Etupoliittisissa kysymyksissä sen on täytettävä jäsenistön odotukset. Valtiohallinnon suuntaan se taas vaikuttaa toimivan opettajien identiteettipoliittisena kontrolloijana ja yhdenmukaisen, yksiäänisen ja samanmielisen opettajasubjektiviteetin tuottajana. Korporatiivisen roolin painottuessa voimakkaasti OAJ:n diskurssia leimaa se, ettei yksittäiselle opettajalle tarjottu subjektipositio pidä sisällään määritelmiä koulutuspoliittisesta toimijuudesta: se edellyttää subjektilta vain OAJ:n tuottaman yhdenmukaisen identiteetin hyväksymistä, ei koulutuspoliittista osallisuutta.

Tutkimus edustaa koulutussosiologista – ja aineistonsa kautta myös kasvatushistoriallista – opettajatutkimusta. Se pyrkii puhuttelemaan yhtä hyvin kasvatuspraktikkoja kuin tutkijoita tekemällä näkyväksi aiemmin tutkimattoman palan suomalaisten opettajien kulttuurihistoriaa ja tarjoamalla näköaloja kulttuurista mallitarinaa haastaviin opettajuudesta puhumisen tapoihin.

Asiasanat:Demokraattiset koulutyöntekijät ry, Demko, Koulutyöntekijä-lehti, Opettajien ammattijärjestö, OAJ, Opettaja-lehti, aktanttianalyysi, diskurssianalyysi