Suomalainen väkivaltatutkimus on alkanut ilmiön laajuuden huomioiden myöhään: Suomi on väkilukuun suhteutettuna hyvin väkivaltainen maa. Sen lisäksi väkivalta nähdään edelleen ristiriidattomana, dikotomisena ja uhria vastuuttavana tapahtumana, jossa psykologiset selitysmallit ovat korostuneet sosiaalisten ja sosiaalipsykolo­gisten kustannuksella.

Aiheen yksityinen luonne ja ilmiöön liittyvät emotionaaliset tekijät kuten häpeä ovat tehneet väkivallan tut­kimisesta haastavaa. Syrjäytyminen, marginalisaatio ja kuntoutus ovat saaneet sosiaalititeissä jalansijaa, mutta ongelmaksi jää käytännön väkivaltaisuuteen puuttuminen. Ymmärryksen lisääminen tähtää interventi­oiden kehittämiseen, mutta arkaluontoisen aiheen esiin ottaminen on vaikeaa. Sosiaalitieteellisen tutkimuk­sen kautta on tullut tietoon, että väkivalta on pitkälti opittu toimintamalli. Lisäksi lapsuudessa ilmennyt väki­valtaisuus, kuten alkoholinkäyttökin, indikoi kasvanutta syrjäytymisriskiä myöhemmässä elämässä. Kaikki tutkimus tukee varhaisen puuttumisen suosimista. Niinpä tämän tutkielman kohteeksi valikoitui yläkou­luikäisten, väkivallalla oireilevien nuorten kanssa työskentelevän Non Fighting Generation ry:n toteuttama kohtaamispedagogiikka. Lähestyn tapaustutkimuksen keinoin kohtaamispedagogiikan edellytyksiä toimia interventiona nuorisoväkivaltaan. Keskityn sen ydinkäsitteisiin, konfrontaatioon ja validaatioon, vuorovaikutuksen teemoittelun kautta. Pohdin tämän menetemän mahdollisuuksia ohjata vuorovaikutusta refleksiiviseen suuntaan reaktiivisen sijaan, ja mahdollisia vaikeuksia toteuttaa tavoite.

Tapaustutkimuksen keskiössä on kohtaamispedagogiikan mallinnetun vuorovaikutuksen teema-analyysi. Vastausta haetaan kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) Millaisilla keinoilla kohtaamispedagogiikka pyrkii vaikuttamaan väkivaltaisiin nuoriin? 2) Mitkä vuorovaikutuskeinot edistävät tavoitteiden saavuttamista kyseisessä tiimissä? 3) Miten reaktiivisuuden käsite auttaa analysoimaan asennekasvatuksen vuorovaikutusta? Tutkielma kuvailee kohtaamispedagogiikkaa, analysoi vuorovaikutusta ja etsii ymmärrystä refleksiivisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksista. Lisäksi pohditaan nuorisoväkivallan problematiikkaa ja tämän tutkielman vahvuuksia ja heikkouksia yhden interventiomallin lähemmässä tarkastelussa.

Aineistotraingulaatiolla luotu kuva kohtaamispedagogiikasta on monipuolinen. Tutkielma luo monitasoisia näköaloja sosiaaliseen vaikuttamiseen ja tutkimusongelman pragmaattisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Tuloksena on, että validoimalla ja konfrontoimalla voidaan heterogeeninen ja haastavakin nuorisoryhmä saada mukaan refleksiiviseen vuorovaikutukseen. Reaktiivisen, ts. lyhytjänteisen, impulsiivisen ja destruktiivisen mallin purkaminen ja korvaaminen rakentavammalla mahdollistaa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ohjaamisen kohti kestäviä arvoja, asenteita, tunteita ja toimintaa. Lisäksi yhteistyössä kouluviranomaisten kanssa voidaan lähestymiskulmaa laajentaa tiukasti omaan tieteenalaan kietoutuneesta kohti aidosti moniammatillista otetta. Filosofian, kasvatus- ja sosiaalitieteen sekä taustalla vaikuttavan humanismin keinoin voidaan puuttua siihen rakkaudettomuuden ja elämäntaidollisen puutteen tilaan, joka vaikuttaa väkivallan ilmiasun taustalla.

Asiasanat:nuorisoväkivalta, kohtaamispedagogiikka, reaktiivisuus, konfrontaatio, validaatio