Tutkielma käsittelee kielipolitiikkaa neuvostovirolaisissa kouluissa vuosina 1979 ja 1980. Työssä käsitellään kielipolitiikan tavoitteita, sen käytännön ilmentymiä koulussa sekä sen virolaisissa aiheuttamia reaktioita. Kielipolitiikkaa tarkoitti tuolloin nimenomaan viron ja venäjän kieliin liittyviä asenteita ja toimenpiteitä. Venäjän kieli oli Neuvostoliiton yleiskieli, jonka asemaa koko Neuvostoliiton kielenä viranomaiset halusivat 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa entisestään korostaa. Vuonna 1979 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea laati kielipoliittisen suunnitelman, jonka yhtenä tavoitteena oli parantaa venäjän opetusta kaikissa maan kouluissa. Suunnitelman käytännön toteutuksen kohteeksi joutui sukupolvi, joka tuolloin kävi koulua ja myöhemmin rakensi uudelleen itsenäistynyttä Viroa. Heidän kouluaikaiset kokemuksensa vaikuttivat heidän asenteisiinsa kielipolitiikan suhteen.

Neuvostoliitto mielletään usein kahtiajakautuneen todellisuuden maaksi, jossa elämä oli jakautunut yksityiseen ja julkiseen tai viralliseen ja epäviralliseen. Joskus myös eri kansallisuudet on tulkittu vastakkaisten todellisuuksien osiksi. Tutkielmassa pyritään selvittämään sitä, millä tavoin eri kansallisuuksien välisiä eroja Neuvostoliitossa käsiteltiin. Neuvostoliiton asukkaista pyrittiin muokkaamaan yksi yhtenäinen neuvostokansa, jonka jäsenien pääasiallinen identiteetti olisi heidän asemansa neuvostoihmisinä. Eri kansallisuuksien suhteet neuvostoihmisen identiteettiin kuitenkin poikkesivat toisistaan. Vaikka neuvostoihmisen identiteetti sinänsä olikin kansallisista identiteeteistä erottuva, olivat neuvostoihmisen identiteetin rakennusaineet selkeän venäläisiä. Eräs tärkeimmistä tekijöistä neuvostoihmisen identiteetissä oli venäjän kieli, kaikkien neuvostokansojen yhteinen kieli ja neuvostoihmisen äidinkieli. Tämä teki osaltaan virolaisen neuvostoihmisen identiteetin muodostamisesta äärimmäisen haasteellista.

Työssä on käytetty lähteinä opettajien ammattilehteä nimeltä Nõukogude Õpetaja, erilaista ulkovirolaista ja maanalaista kirjallisuutta sekä entisten oppilaiden ja opettajien haastatteluja. Tutkimuskirjallisuutena on käytetty sekä Viron historiaa että ylipäätään neuvostoliittolaista koululaitosta ja kulttuuria käsittelevää kirjallisuutta.

Kieltä ja kielipolitiikkaa tarkastellaan sosiolingvistisestä näkökulmasta. Kieleen liittyvät käytänteet eivät muodostu itsestään, vaan niitä ohjaa ihmisten toiminta. Erilaiset lait, säännöt sekä niin sanotuiksi kirjoittamattomiksi laeiksi muodostuneet käytänteet ohjaavat ihmisten kieleen liittyvää käyttäytymistä sekä kieltä koskevia asenteita. Käyttäytymistä ja asenteita voi siis pyrkiä muokkaamaan, mutta tämän toiminnan tuloksia ei kuitenkaan voida täysin varmasti ennustaa.

Venäjän kielellä oli Neuvostoliitossa vankka asema maan epävirallisena valtionkielenä. Enemmistö Neuvostoliiton asukkaista puhui äidinkielenään venäjää, ja venäjällä oli itsestään selvä asema maan yhteisenä kielenä. 1970- ja 1980-lukujen kielipolitiikka halusi kuitenkin tehdä venäjästä kaikkien neuvostokansalaisten toisen äidinkielen. Tämä koettiin uhkana viron kielelle ja siten myös virolaiselle kulttuurille ja virolaisten kansalliselle identiteetille. Koettu uhka sai virolaiset harjoittamaan vastarintaa, joka ilmeni sekä yksityisenä neuvostovallan asettamia normeja vastaan kapinoimisena että avoimena vastarintana.

Neuvostoaikana venäjän kielestä puhuttaessa käytettiin usein ilmaisuja kuten ”Leninin kieli” tai ”kaikkien neuvostokansojen yhteinen aarre” kuvaamaan venäjän kielen asemaa. Näillä venäjään liittyvillä ilmaisuilla pyrittiin saamaan ihmiset arvostamaan venäjän kieltä ja opiskelemaan sekä käyttämään sitä mielellään. Kielipolitiikalla oli selvästi vaikutusta suhtautumisessa venäjän kieleen, mutta nämä vaikutukset olivat erilaisia kuin vuosina 1979 ja 1980 toteutettua kielipolitiikkaa suunnitelleet neuvostoviranomaiset olivat toivoneet. Venäjän kieli yhdistyi usein virolaisten mielikuvissa neuvostovaltaan ja siihen liittyviin kielteisiin kokemuksiin.

Asiasanat: Viro, Neuvostoliitto, kielipolitiikka, koulu, koulutuspolitiikka, etnisyys, vastarinta, 1970-luku, 1980-luku