Selvitimme keliakian diagnoosiviiveeseen liittyviä tekijöitä sekä keliakian Käypä hoito -suosituksen osuutta diagnoosiviiveen lyhenemiseen.

Tämä retrospektiivinen kohorttitutkimus koostui 825 aikuisesta suolinäytteen perusteella diagnosoidusta keliaakikosta. Diagnoosi määriteltiin viivästyneeksi, kun kesto oireiden alkamisesta diagnoosihetkeen oli yli kymmenen vuotta. Tutkittavilta kerättiin tietoa oireiden tyypistä ja kestosta ennen diagnoosia, diagnoosipaikasta (primaari-, sekundaari- vai tertiaarisairaanhoito), diagnoosiajankohdasta, keliakian sukutaustasta sekä merkittävistä keliakiaan liittyvistä sairauksista. Analyysi toteutettiin binaarisella logistisella regressiolla.

Yhteensä 261:lla (32%) 825:sta tutkittavasta oli yli kymmenen vuotta kestävä diagnoosiviive. Naissukupuoli, neurologinen tai tuki- ja liikuntaelinsairaus, ripuli, vatsakipu sekä imeytymishäiriöt olivat yhteydessä pitkittyneeseen viiveeseen. Miessukupuoli, diagnoosi keliakian Käypä hoito -suosituksen julkistamisen jälkeen, seulottu keliakia sekä keliakian sukutausta olivat yhteydessä pienempään diagnoosiviiveen riskiin. Diagnoosipaikka, tutkittavan ikä, dermatitis herpetiformis, tyypin 1 diabetes sekä kilpirauhassairaus eivät olleet yhteydessä diagnoosiviiveeseen.

Viivästyneet keliakiadiagnoosit ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä. Diagnostiikan siirtyminen erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon ei ole vaikuttanut viiveeseen. Keliakian Käypä hoito -suositus sekä aktiivinen riskiryhmien seulonta on vaikuttanut merkittävästi näihin tuloksiin.

ABSTRACT

Objective. We here investigated the factors associated with long diagnostic delay in celiac disease and the impact of the national Current Care Guidelines in reducing the delay.

Material and methods. This population-based study involved 825 adult celiac disease patients. The diagnosis was considered delayed when the interval between first symptoms and diagnosis was more than 10 years. The patients were asked about the duration and type of symptoms before diagnosis, time and site (tertiary, secondary or primary care) of the diagnosis, family history of the disease and presence of significant co-morbidities. Analysis was performed by binary logistic regression.

Results. Altogether 261 (32%) out of 825 participants reposted a diagnostic delay of more than 10 years. Female gender, neurologic or musculoskeletal disorders and presence of diarrhea, abdominal pain and malabsorption were associated with prolonged delay. Male gender, diagnosis after the introduction of the first Current Care Guidelines in 1997 and being detected by serologic screening and family history of celiac disease were associated with a lower risk of delayed diagnosis. Factors not associated with the delay were site of diagnosis, age, presence of dermatitis herpetiformis, type 1 diabetes or thyroidal disease.

Conclusions. The number of long diagnostic delays in celiac disease has decreased over the past decades. The shift of diagnostics from secondary and tertiary care to primary care has not been detrimental. National guidelines for the diagnosis and active screening in at-risk groups are important in these circumstances.