Yksilökohtainen palveluohjaus monituottajuuden koordinoinnin välineenä Japanissa

Tutkin erityisesti palvelun tuottajuuteen liittyvien kysymysten näkökulmasta Japanin viimeaikaisia poliittisia reformeja, joilla on pyritty muuttamaan vanhusten hoivan tuottamisen tapaa. Eri maissa suoritetuissa pitkäaikaishoidon politiikkareformeissa on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Valtiot päättävä käynnistää verrattain samankaltaisia järjestelmiä ja ottavat toisinaan esimerkkiä toisten maiden kokemuksista.

Japani on omaksunut pitkäaikaishoivan järjestämiseen monituottajuutta korostavan lähestymistavan ja yksilökohtaisen palveluohjauksen käsitteen globaaleissa yhteyksissä tapahtuneen poliittisen oppimisen tuloksena, mutta mallien ja käsitteiden omaksumisen seuraukset ovat tuskin kaikkialla samat. Erot syntyvät erityisesti täytäntöönpanossa, kun poliittisen oppimisen tulokset käännetään asiantuntijuudeksi. Japani omaksui monituottajamalliin perustuvan hoivavakuutuksen vastatakseen nopeasti kasvaviin hoivapalvelun tarpeisiin. Yksilökohtainen palveluohjaus tuotiin edesauttamaan hajanaisten resurssien koordinointia ja edistämään tilaaja-tuottajamallin käyttöönottoa. Sen seurauksena useimmat palveluohjaajat ovat työsuhteessa yrityksiin, järjestöihin tai puolijulkisiin palvelutuottajiin. Ajatuksena on, että palveluohjaajat toimivat ruohonjuuritason byrokraatteina heille annetussa ahtaassa institutionaalisessa tilassa toteuttamassa poliittisesti määritettyjä pitkäaikaishoidon tavoitteita ja samalla kehittävät omaa t apaansa toimia palveluohjaajina. Haastatelujen analysoinnin keskeinen tulos on, että japanilaisen palveluohjausmallin olennainen ominaisuus on ammattien uudelleenjärjestely. Palveluohjaajat ovat itse asiassa eturintaman työntekijöitä, joiden erityinen tehtävä on yhdistellä terveys- ja sosiaalipalveluorganisaatioiden sekä perheiden tuottamaa hoivaa. Tämän tehtävän suorittamiseksi palveluohjaajien on toimittava sekä asiantuntijoina, byrokraatteina, yrittäjinä että uskottuina läheisinä.

Japanilaiset palveluohjaajat kohtaavat ongelmavyyhden, jonka vuoksi hoivavakuutuksen täytäntöönpano vaatii heiltä emotionaalisia uhrauksia. Yksi ongelmien alkulähde on hoivaohjaukseen liittyvä eklektinen terminologia: ulkomailta opittuja ammatillisia puhetapoja tulkitaan paikallisissa poliittisissa ja kulttuurisissa ympäristöissä. Hoivaohjaajat rakentavat identiteettiään ympäristössä, jossa ohjausta koskevat säädökset ja normit, ammatillisessa koulutuksessa syntynyt asiantuntijuus sekä yritystalouden vaatimukset ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Heidän on omin voimin kyettävä tulkitsemaan erilaisia organisatorisia ja yhteiskunnallisia periaatteita ja käymään neuvotteluja erilaisten ammatillisten tietoperustojen välimaastossa. Tällaisten järjestelyjenseurauksina syntyy ammattilaisten korkeaa vaihtuvuutta ja jopa ammatillisuuden katoamista.

Japanin tapauksessa poliittiseen oppimiseen perustuva uudelleen organisointi toteutui prosessissa, joka peitti alleen välttämättömän palvelutarjonnan puutteet. Tutkimus päätyy toteamaan, että aikakautena, jolloin politiikantekijät muodostavat globaaleja verkostoja, on sosiaalityön tutkijoiden syytä arvioida muualta tuotujen ja paikan päällä sovellettujen ideoiden suhdetta sosiaalityön eettisiin ehtoihin. Toivonkin, että monituottajamalliin perustuvan palveluohjauksen seurausten kuvaaminen auttaa hoivapalvelujen ammattilaisia välttämään joutumasta eettisesti ongelmallisten tavoitteiden toteuttajiksi vasten omaa tahtoaan.