Diplomityö on syntynyt osana Tampereen kaupunkiseudun kuntayhtymän ja TTY:n Arkkitehtuurin laitoksen laajempaa keskitehokkaan asuinrakentamisen kehittämishanketta, joka koostui selvitys- ja suunnitteluosioista. Suunnitelmaosuus toteutettiin syyslukukaudella 2011 järjestetyllä asuntosuunnittelun opintojaksolla, jonka osallistujat suunnittelivat keskitehokkaita asuinympäristöjä Tampereen seudun kuntien kohdealueille. Diplomityönä toteutetun selvitystyön tavoitteena on ollut ensisijaisesti keskitehokkuuden käsitteen määrittely ja kansainvälisten esimerkkien analysointi sekä uudenlaisen asuinrakentamisen toteuttamisen mahdollisuuksien ja haasteiden tarkastelu suomalaisesta kontekstista käsin tulevan suunnittelu- ja kehittämistyön pohjaksi.

Keskitehokkuuden kehittämistarpeen lähtökohtana on eheytyvää yhdyskuntarakennetta tavoitteleva Tampereen kaupunkiseudun rakennesuunnitelma 2030, joka pyrkii keskittämään seudun kasvun tiiviisti joukkoliikennevyöhykkeille, kuten raitiotie- ja bussiliikenteen laatukäytäville sekä rautateiden asemanseuduille. Tiivistämisen työkaluksi ja asuntotuotannon monipuolistamiseksi Tampereen kaupunkiseudun asuntopoliittinen ohjelma 2030 esittää keskitehokkaaksi luonnehdittua rakennustapaa eli asumiskonsepteja ja talotyyppejä, jotka ovat pienimittakaavaisia tai mittakaavoja yhdisteleviä, mutta maankäytön tehokkuudeltaan kaupunkiseudun tarpeisiin riittäviä.

Selvityksessä on pyritty luomaan sekä selkeitä määrällisiä että hienovaraisempia laadullisia reunaehtoja tulevaisuuden tiivistyvän Tampereen seudun asuinrakentamisen ohjaukselle. Ensimmäisessä luvussa keskitehokkaan asumisen temaattista taustaa on tarkasteltu nyky-yhteiskunnan kohtaamien muutosten, kuten ilmaston lämpenemisen ja elämäntyylien yksilöllistymisen, kautta. Tässä tarkastelussa keskitehokkaiden asumiskonseptien kehittelyn lähtökohdaksi asettuvat asumisen yksityisyyden, itseilmaisun ja joustavuuden tiiviissä ympäristössä mahdollistavat pientalomaiset piirteet, kuten asuntokohtaiset ulkotilat ja niihin kytkeytyvät avarat oleskelutilat, jotka voivat vedota niin kaupunkiseutua hajauttaville pientaloalueille pakeneviin lapsiperheisiin kuin urbaaniutta edistävään tietotyön ja taiteen ammattilaisten luovaan luokkaan.

Keskitehokkuuden käsitteellistämiseen keskittyvässä toisessa luvussa suositelluksi rakentamistiheydeksi esitetään pienkerrostalon rajoitukset ja kaupunkitaloudelliset näkökulmat huomioiden korttelitehokkuus ek=0.45-0.7 ja kerrosluvuksi lähinnä 3-5, mikä asemoi keskitehokkaan luontevasti tiivis-matalan ja varsinaisen kerrostalorakentamisen välimaastoon. Tehokkuustarkastelun jälkeen syvennytään yksityisten ulkotilojen ja ylipäänsä asumisen yksityisyyden problematiikkaan tukeutuen tiiviyden kokemisesta tehtyihin tutkimuksiin. Luvun lopuksi on esitelty uusurbanistisen liikkeen eheyttämispolitiikkaa, jonka suunnitteluperiaatteet – kaupunkimainen tilahierarkia, selkeät korttelit ja rajattu katutila – nousevat varteenotettavaksi keskitehokkaiden ympäristöjen ratkaisumalliksi kuitenkin ilman uusvanhan rakennustyylin painolastia sovellettuina.

Kolmannessa luvussa kehittämispotentiaalia on etsitty asemanseudun metaforan kautta eli tarkastelemalla keskitehokkaita asuinalueita julkisen ja kevyen liikenteen hyvin saavutettavina solmuina. Tarkastelu jakautuu kolmeen osaan, joissa keskitehokkaan kaupunkikehittämisen tavoitteiksi määrittyvät mietitty suhde liikenteeseen melumuuri- ja tienvarsirakennusten sekä innovatiivisten pysäköintiratkaisujen ja käveltävän katutilan keinoin, toiminnallisen sekoittuneisuuden luominen asumispalveluiden, hybriditalojen ja yhteisöllisyyden avulla sekä joustava suunnitteluote tiiviin tilallisuuden konfliktien sovittelussa. Neljäs luku muodostaa oman kokonaisuutensa esittelemällä 12 käytännön konseptia, joissa toistuvat keskitehokkaan asumisen laatuominaisuuksiin liittyvät ratkaisut, kuten asuntoihin lomittuvat yksityiset ulkotilat, loft-tyyppinen tilajousto tai suojautuminen urbaanin ympäristön häiriöiltä vyöhykemäisin tilaratkaisuin.