Tässä tutkielmassa analysoidaan ostrakismin kohteeksi joutuneiden kertomuksia siitä, miten he onnistuivat vapautumaan sosiaalisesta ryhmästä ulossuljetun roolista eli näkymättömyydestä. Aineisto koostuu 152 vastaajan kirjallisista vastauksista kolmeen eri avokysymykseen, jotka koskivat näkymättömyyden kokemukseen liittyviä selviytymis- ja ratkaisukeinoja. Aineisto oli kerätty aiemmin toteutetun yksinäisyystutkimuksen yhteydessä. Vastaajat olivat pääosin työikäisiä naisia ja heillä oli korkeampi koulutus kuin suomalaisilla keskimäärin.

Aineistolle tehtiin aineistolähtöinen sisällönanalyysi, jossa selvitettiin aineistoa klusteroimalla ja abstrahoimalla siitä löytyvät ratkaisukeinot näkymättömyydestä eroon pääsemiseen sekä käsittelykeinot, joilla vastaajat reagoivat ostrakismin kohteeksi joutumiseen ennen siitä vapautumistaan. Tämän jälkeen tuloksille toteutettiin transitioanalyysi, jossa selvitettiin käsittely- ja ratkaisukeinojen välisiä yhteyksiä tyypillisempien mallien tunnistamiseksi.

Yleisimmiksi näkymättömyyden ratkaisukeinoiksi osoittautuivat ympäristön vaihtaminen, positiiviset sosiaaliset suhteet sekä omien ajatusten ja asenteiden työstäminen (yksilöpsykologia). Tyypillisimpiä käsittelykeinoja olivat vetäytyminen (separaatio), integroituminen ja torjutuksi tulemisen sietäminen. Vetäytymistä käsittelykeinona käyttäneet päätyivät tavallisimmin ratkaisukeinoista sosiaalisiin suhteisiin, integroitumista käyttäneet itsetutkiskeluun ja sosiaalisiin suhteisiin ja sietämistä käyttäneet ympäristön vaihtamiseen.

Ostrakismista kärsivien auttamiseksi suositellaan näiden tulosten perusteella ostrakisoivaan yhteisöön vaikuttamista, jotta kohteen ei tarvitsisi turvautua ympäristön vaihtamiseen. Opettajan työn kannalta tulisi pyrkiä siihen, että koulutyössä syntyisi mahdollisuuksia tutustua toisiin oppilaisiin ja luoda uusia kaverisuhteita sekä kehittää oppilaiden itsetuntemusta, joka lisää heidän voimavarojaan ostrakismin kaltaisten ongelmien kanssa kamppailuun.