Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee kokoavasti juutalaistaustaisen emigranttitaiteilijan, Chaim Soutinen (1893–1943), 1920-luvun tuotantoa lacanilaisen psykoanalyysin ja minuuskäsityksen näkökulmasta. Aineisto rajautuu muotokuviin, maisemiin ja eläinruhoasetelmiin, joille tunnusomaista on kuva-aiheiden vääristymät, intensiiviset värit, pinnan runsas materiaalisuus sekä aiheiden osin jopa brutaali ja aggressiivinen käsittely.

Lacanilaisen minuuden perusta luodaan peilivaiheessa, jonka mukaan minuus määrittyy varhaisessa imaginaarisessa kehityksessä toisen kuvaan samaistumalla. Minän ja toisen välinen suhde on jatkuva eriytymisen ja ykseyden prosessi, jossa minä kamppailee eheytensä puolesta. Tätä soveltaen lähestyn teosten tulkintaa minän ja toisen välisten rajapintojen kautta. Rajapinnat konkretisoituvat tutkittavien maalausten pinnalla, jossa esittävän tason ja maalauksellisen ilmaisun väliset ristiriitaisuudet nostavat esiin kysymyksiä. Mitä maalaukset voivat kertoa, kun niitä tarkastelee tältä kahdenväliseltä alueelta, ja miten ne voivat vaikuttaa kokemukseen minuudesta? Katse ja fyysinen ruumiinkokemus maalauksen vastaanoton tilallisissa ja ajallisissa kytköksissä ovat oleellisia lähtökohtia rajapintojen hahmottamisessa.

Lähtökohtaisesti näen Soutinen maalausten vievän hajottavan minuuskokemuksen äärelle ja epäjärjestyksen tilaan, jota analysoin tutkielmassa Julia Kristevan (1980) psykoanalyyttisen mallin mukaisen abjektin käsitteen kautta. Abjektio on eräänlainen marginaalinen kaaoksen tila, johon subjekti ajautuu, kun jokin ulkopuolinen uhka rikkoo tai läpäisee minän ja toisen välisiä rajoja. Psykoanalyyttisen tarkastelun rinnalle otan toiseksi teoreettiseksi lähtökohdakseni teosanalyyseissa antropologi Mary Douglasin (1966) rituaaliset rajanvedot eri ihmisyhteisöissä. Douglas tutki teoksessaan muun muassa juutalaisuuden puhtaus- ja saastumiskäsityksiä. Teorian avulla pohdin niitä kysymyksiä, jotka syntyivät erityisesti eläinruhomaalausten katsomistilanteessa koetusta hämmennyksestä.

Soutinen teokset vievät abjektion ja epäjärjestyksen äärelle, mutta ne avautuvat kokijalleen toisaalta eräänlaisina rituaalisina katharsiksen tapaisina puhdistautumisriitteinä. Koen Soutinen työstäneen maisema- ja eläinruhomaalauksillaan jonkinlaista minuuden epäjärjestyksen kokemusta. Teosten psykoanalyyttinen tarkastelu osoittaa, että maalausten affektiivinen voima kykenee kaventamaan minän ja toisen välisiä rajoja, mikä voi lisätä ymmärrystä niin minuuden kuin myös toiseuden monitasoisista kerroksista. Antautuminen hetkelliselle epäjärjestykselle voikin olla oleellista minuuden ylläpidon prosessissa ja jatkuvuuden kokemuksessa.