Tämä sivusto käyttää evästeitä toimiakseen mahdollisimman hyvin. Lue lisää evästeistä.
Siirry hakuunNäytetään 1 - 20 / 2 097 138 Siirry rajauksiin Siirry sisältöön
Aineistotyyppi: Arkisto/Kokoelma
Viimeksi lisätty
20

Hakutulokset

Hakutulos 1

Svensk Teaterns affisch från 1917. (1917) Näytä tarkat tiedot

Digitoitu arkistoyksikkö
Mörne, Signe Antoinette ; Tengström, Oscar Alexander ; Slangus, Axel
Svenska litteratursällskapet i Finland
Kuuluu arkistoon: SLSA 1270 Svenska Teaterns arkiv
Svenska litteratursällskapet i Finland
Näytä arkiston rakenne
Tallennettuna:
Hakutulos 2

Svensk Teaterns affisch från 1918. (1918) Näytä tarkat tiedot

Digitoitu arkistoyksikkö
Tengström, Oscar Alexander
Svenska litteratursällskapet i Finland
Kuuluu arkistoon: SLSA 1270 Svenska Teaterns arkiv
Svenska litteratursällskapet i Finland
Näytä arkiston rakenne
Tallennettuna:
Hakutulos 3

Dräktskiss för "Pierrettes slöja" (Der Schleier ... (1930) Näytä tarkat tiedot

Digitoitu arkistoyksikkö
Svenska litteratursällskapet i Finland
Kuuluu arkistoon: SLSA 1270 Svenska Teaterns arkiv
Svenska litteratursällskapet i Finland
Näytä arkiston rakenne
Tallennettuna:
Hakutulos 4

Nykysuomalaisen puhekielen murros - Jyväskylän osatutkimuksen aineisto (1970-1980) Näytä tarkat tiedot

Arkisto
Kotimaisten kielten keskus
Arkistonmuodostaja: Kotimaisten kielten keskus
Kotimaisten kielten keskus
Näytä arkiston rakenne
Tallennettuna:
Hakutulos 5

piirustuskansio; kansio

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Tallennettuna:
Hakutulos 6

asiakirja

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Etelä-Pohjanmaan metsänhoitolautakunta perustettiin vuonna 1929 yhdessä 17 muun lautakunnan kanssa saman vuoden ensimmäisenä päivänä voimaan tulleen yksityismetsälain myötä. Metsänhoitolautakuntien tehtävänä oli lain 6 §:n mukaan valvoa kyseisen lain noudattamista, edistää yksityismetsätaloutta, ohjata ja avustaa metsätalouden toimenpiteiden suorittamista, tukea metsätalouden yhteistoimintaa ja muutenkin kehittää metsätaloutta. Etelä-Pohjanmaan metsänhoitolautakunnan ensimmäinen, tulevaa toimintaa ja organisaatiota suunnitteleva kokous oli pidetty Seinäjoella jo edellisen vuoden (1928) lokakuussa. Puheenjohtajaksi valittiin tuolloin kansanedustajana toiminut kurikkalainen Juho Koivisto. Lain säätämien tehtävien suorittamiseksi alueen metsänhoitolautakunta jaettiin kuuteen metsätalousneuvojapiiriin. Etelä-Pohjanmaan metsänhoitolautakunnan ensimmäiseksi päämetsänhoitajaksi nimitettiin metsänhoitaja Onni Elers (myöh. Ervi). Metsänparannustyöt, kuten suomaiden ojitukset, olivat alusta saakka osa lautakunnan työsarkaa. Suomalainen yksityismetsätalouden organisaatiokenttä uudistui myöhempinä vuosikymmeninä siten, että vuonna 1968 uudistuneen yksityismetsätalouden lainsäädännön myötä metsänhoitolautakunnat muuttuivat piirimetsälautakunniksi, vuoden 1987 vappuna metsälainsäädännön jälleen uudistuessa Etelä-Pohjanmaan piirimetsälautakunta yhdistyi Keskusmetsälautakunta Tapion Seinäjoen metsänparannuspiirin kanssa muodostaen Etelä-Pohjanmaan metsälautakunnan, ja edelleen vuonna 1996 metsälautakunnista tuli metsäkeskuksia; arkistonmuodostajan nimeksi tuli täten Etelä-Pohjanmaan metsäkeskus. Uudella vuosituhannella (2012) astui voimaan laki Suomen metsäkeskuksesta, jonka seurauksena metsäkeskus muuttui yhdeksi valtakunnalliseksi toimijaksi, ja aiemmista maakunnallisista metsäkeskuksista tuli sen alueyksikköjä. Lähteet: Rautiainen, Anne 2004. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskus 1929-2004. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen julkaisuja, Seinäjoki. Metsäkeskuksen internetsivut, https://www.metsakeskus.fi/historia., arkistonmuodostaja
1932
Tallennettuna:
Hakutulos 7

pienpainatteet

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Yksityismetsätalouden edistämistyön keskeinen organisaatio, historiansa aikana useammallakin eri nimellä tunnettu Tapio perustettiin joulukuun 3. päivänä 1907. Seuraavana vuonna sen asema vahvistettiin silloisen Senaatin maanviljelystoimikunnan toimesta. Tapion tehtäväksi tuli toimia ammatillisesti ohjaavana yhdyssiteenä paikallisten metsätalouden piirissä toimivien seurojen välillä. Heti alusta saakka Tapio julkaisi omana äänenkannattajanaan Tapio-lehteä, josta kehittyi nykyinen Metsälehti. Tapion keskeisiä toimintamuotoja ovat olleet metsäneuvonta ja metsänhoidollinen valistustyö yksityismetsätalouden saralla. Vuonna 1928 voimaan tulleen yksityismetsälain myötä Suomen yksityismetsätalouden hallintoa uudistettiin siten, että Tapiosta tuli suomenkielisten metsänhoitolautakuntien (joita oli 16 kappaletta) keskuselin, Keskusmetsäseura Tapio. 1920-luvun lopussa Tapion puitteissa laadittiin metsänhoitoyhdistystoiminnan tueksi metsänhoitoyhdistyksille mallisäännöt. 1930-luvun alussa Tapioon perustettiin suonkuivaus- ja metsänviljelytöitä silmällä pitäen metsänparannusosasto. Vuonna 1957 metsänviljelyn tueksi perustettiin Siemen-Tapio. Tapion nimi ja organisaatio muuttui 1968 voimaan tulleiden lain metsälautakunnista, uusitun yksityismetsälain ja uudistetun metsänparannuslain myötä. Keskusmetsäseura Tapiosta tuli täten Keskusmetsälautakunta Tapio ja metsänhoitolautakunnista piirimetsälautakuntia (vuodesta 1987 alkaen metsälautakuntia) aina siihen saakka, kunnes 1991 voimaan tullut laki metsäkeskuksista muutti jälleen yksityismetsätalouden hallintorakennetta ja muokkasi keskusorganisaation nimen muotoon Metsäkeskus Tapio. Vuonna 1996 se yhdistyi ruotsinkielisen yksityismetsätalouden keskusjärjestön Skogskulturin kanssa muodostaen Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion, jolla ei enää tämän jälkeen ollut julkishallintoon liittyviä tehtäviä, vaan lähinnä asiantuntija- ja kehittämistehtäviä. Vuonna 2012 alueelliset metsäkeskukset liittyivät lakiuudistuksen myötä yhteen Suomen Metsäkeskukseksi, jolle siirtyivät Tapion kehittämistehtävät metsäkeskusten osalta. Vuoden 2015 alusta Tapio osakeyhtiöitettiin (Tapio Oy). Valtio-omisteisen osakeyhtiön tehtäväksi tuli tarjota sille metsä- ja biotalouden asiantuntijuutta. Lähteet: Jänterä, Aarne (toim.) 1982. 75 vuotta Tapion toimintaa. Helsinki: Keskusmetsälautakunta Tapio. Tapion internetsivut. Tapion tarina. https://tapio.fi/tapio/tapion-tarina/ (luettu 24.3.2019)., arkistonmuodostaja
1901
Tallennettuna:
Hakutulos 8

asiakirja

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Suomen Paperitehtaitten Yhdistys oli vuosina 1918-1996 toiminut 23 paperitehtaan muodostama myyntiorganisaatio, jonka tavoitteena oli vientiteollisuuden uudelleen avaaminen ensimmäisen maailmansodan sekä Venäjän vallankumouksen sille tuottamien ongelmien jäljiltä. Yhdistymissopimus oli alun alkaen tarkoitetty kolmivuotiseksi, mutta sen aikaansaamien lupaavien markkinanäkymien myötä ainoastaan ajan paperitehtaista suurin, Kymmene Ab jättäytyi pois toiminnasta ensimmäisen kolmivuotiskauden jälkeen. Se tosin palasi yhdistykseen vuonna 1945, toisen maailmansodan aiheuttamien vaikeuksien myötä. Yhdistys mahdollisti maailmanmarkkinoiden avautumisen myös pienemmille paperitehtaille, joille yhdistys toimi edunvalvojana. Sen ohella Finnpap-nimellä ulkomailla toimineen yhdistyksen onnistui ulottaa markkinointiverkostonsa kaikkialle ympäri maailman, mikä edesauttoi suomalaisen paperiteollisuuden kansainvälisen aseman vahvistumista. Näistä ansioistaan huolimatta Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksen ongelmaksi kohosi 1970-luvulta alkaen yhä kiihtyvämmin globalisoituva markkinatalous, johon kotimaisten tehtaitten yhteismyynnille pohjaava toimintamalli ei enää kyennyt vastaamaan, ja sen seurauksena yhdistyksen toiminta lähti vähitellen laantuumaan. Ensimmäinen merkittävä askel tähän suuntaan oli Enso-Gutzeitin eroaminen yhdistyksestä alkuvuodesta 1986. Enson eroaminen yhdistyksestä rikkoi suomalaisten paperitehtaiden aiemmin tiiviinä ja vankkana pidettyä yhteisrintamaa, mikä puolestaan antoi lisäpontta Euroopan talousyhteisön jo aiemmin esittämille syytteille siitä, että yhdistys toimillaan rajoitti ja vääristi kilpailua. Samankaltaiset syytökset kohdistuivat myös muuhun Pohjoismaiseen paperiteollisuuteen Suomen ohella. Nämä kartellisyytökset sekä Euroopan yhteisöjen komission niiden tiimoilta nostamat oikeusjutut leimasivat Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksen toimintaa läpi 1980-luvun. Huolimatta siitä, että EEC:n kilpailuviranomaiset ja Finnpap pääsivät sopuun markkinoiden järjestelystä 1989, aiheutti yhdistyksen toiminnalle vaikeuksia myös samoihin aikoihin alkanut yritysfuusioiden aalto, joka vei niihin sulautuneita paperitehtaita pois Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksen piiristä. Suurin yksittäinen kolaus tällä saralla oli keväällä 1990 ilmoitettu Kymmene Oy:n ero Finnpapista. Erojen ja fuusioiden ohella Finnpapin vientilukemia romahdutti samoihin vuosiin ajoittunut Neuvostoliiton hajoaminen, jonka viimeisenä päämiehenä toimineen Mihail Gorbatšovin avoimuuspolitiikka edesauttoi huomattavasti suomalaista paperimyyntiä. Tammikuussa 1996 yhdistyksen hallitus päätti hyväksyä jakosopimuksen, joka tarkoitti yhdistyksen hallittua alasajoa sekä sen toiminnan lopullista hiipumista. Lähteet: Heikkinen, S. (2000). Paperia maailmalle: Suomen paperitehtaitten yhdistys - Finnpap 1918-1996. Helsingissä: Otava, arkistonmuodostaja
1700–1991
Tallennettuna:
Hakutulos 9

asiakirja

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Suomen Metsäyhdistyksen (SMY) perustamisvaiheet ajoittuvat 1870-luvun jälkipuoliskolle. Syyskuun alussa 1877 Helsingfors Dagblad -sanomalehden etusivulla julkaistiin "Ehdotus suomalaisen metsänhoitoyhdistyksen perustamiseksi", joka sisälsi kokouskutsun perustavaan kokoukseen. Perustamiskokous järjestettiin Hämeenlinnassa Nordinin hotellissa lokakuun puolivälissä 1877. Sen puheenjohtajaksi valittiin Evon metsäopiston johtaja A. G. Blomqvist, osanottajia tilaisuudessa oli kaikkiaan seitsemäntoista. Tuolloin perustetun Suomen Metsänhoitoyhdistyksen säännöt vahvistettiin senaatin päätöksellä toukokuussa 1878. Niissä yhdistyksen päätehtäviksi kirjattiin metsätieteen kehittäminen, metsänhoitoasioista tiedottaminen ja varojen sallimissa rajoissa metsänhoidon parantamiseen tähtäävät käytännön toimenpiteet. Lähes alusta saakka yhdistyksen toimintaan kuului oman julkaisusarjan toimittaminen; sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1879. Vuonna 1895 yhdistys ryhtyi julkaisemaan aikakauslehteä nimeltä Metsänystävä, joka oli suunnattu "tavalliselle kansalle". 1800-luvun lopulla Suomen Metsänhoitoyhdistys oli Makkosen (1977) mukaan luonnehdittavissa "lähinnä valtion palveluksessa olevien metsäammattimiesten toveripiiriksi", joka äidinkieleltään oli leimallisesti ruotsinkielistä. Kielikysymys johti vuosisadan vaihteessa yhdistyksen hajaannusuhkaan, jonka torjumiseksi pyrittiin toimintaa osin suuntaamaan (suomenkieliseen) yksityismetsätalouteen, talonpoikaismetsänomistajiin. Metsähallinnon (valtion) palveluksessa oleva yhdistyksen ydinpiiri ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut yksityismetsistä. Metsänystävä-lehden toimittajaksi tulleen A. Benj. Helanderin toimesta perustettiin 1903 Metsänystäväin Seura, josta kaavailtiin Suomen Metsänhoitoyhdistyksen haaraosastoa, mutta josta kaksi vuotta myöhemmin sikisi itsenäinen yhdistys nimeltään Tapio, Suomen Metsänhoidon Ystävien Seura. Nämä kaksi kilpailevaa metsäseuraa kuitenkin sulautuivat myöhemmin yhteen (1907): syntyi Suomen Metsänhoitoyhdistys Tapio. Sen säännöissä julkituotu päätarkoitus oli maan yksityismetsätalouden kohottaminen ja toiminta maatalousseurojen ja metsänhoidon harrastajien yhdyssiteenä. SMY jäi kuitenkin fuusiosta huolimatta elämään myös itsenäisenä yhdistyksenä, vaikka luovuttikin yksityismetsätaloustoimintaan kerätyt varansa uudelle Tapio-yhdistykselle luopuen näin toiminnasta yksityismetsien kentällä. SMY panosti jatkossa entistä enemmän julkaisutoimintaan ja tiedottamiseen: merkittäviä julkaisusarjoja olivat vanhaa Julkaisuja-sarjaa jatkanut Metsätaloudellinen Aikakauskirja (Forstlig Tidskrift, 1914-) sekä Erikoistutkimuksia-niminen metsätieteellisiä tutkimuksia sisältänyt julkaisusarja (1914-). Toimintaan 1900-luvun alusta pitäen kuuluivat myös erilaiset metsäammattimiehille tarkoitetut kesäretkeilyt (ensimmäinen 1909), joista muodostui jokavuotinen tapa. Tällaiseen jatkokoulutustoimintaan kuuluivat myös luentokurssit sekä SMY:n kevätkokoukset (1913 lähtien). Vuonna 1912 SMY:n vuosikokouksen asialistalla Tampereella oli kysymys metsänhoidollisen tiedonanto- ja neuvontatoimiston tarpeellisuudesta. Sellaista yritettiinkin perustaa vuonna 1913 nimellä "Suomen Metsänhoitoyhdistyksen Metsätaloudellinen Toimisto", jonka johtajaksi olisi tullut metsänhoitaja W. G. Thomé, mutta hanke kuivui kasaan. Tällainen tiedonantotoimisto toteutui lopulta vuonna 1927, kun Metsätaloudellinen Valistustoimisto näki päivänvalon ensimmäisenä johtajanaan metsänhoitaja Emil Vesterinen. Valistustoimiston päätyötä oli metsätaloudellisten artikkelien ja kuvien toimittaminen lehdistölle. Toimisto painatti myös metsäaiheisia postikortteja ja julkaisi muutaman valistuselokuvan. Lisäksi se järjesti vuodesta 1927 lähtien metsänviljelytapahtumia, kylvöä ja istutusta, pääkaupunkiseudun partiolaisille. 1960-luvulla sen nimi muuttui Metsätiedotustoimistoksi. Kaksi vuotta ennen Valistustoimiston perustamista (1925) SMY aloitti keväisten metsäpäivien perinteensä muiden metsäalan järjestöjen (Yksityismetsänhoitajayhdistys, Suomen Uittajainyhdistys, Metsätieteellinen Seura, Tapio, Föreningen för Skogskultur) kanssa. Vuodesta 1931 alkaen yhdistys ryhtyi julkaisemaan vuosikirjaa. Keväällä 1941 SMY:stä muodostettiin keskuselin metsäalalla toimiville aatteellisille järjestöille. Samassa yhteydessä yhdistyksen nimi lyheni nykyiseen muotoonsa Suomen Metsäyhdistys (Finska Forstföreningen), kotipaikkanaan Helsinki. Säännöissä päätehtäviksi lueteltiin maan metsätalouden kehitystyö, metsätalouden merkityksen esille tuominen ja metsätalouden etujen valvonta julkisuudessa (mm. julkilausumien muodossa). Keskusjärjestökauden ensimmäinen puheenjohtaja oli metsäneuvos M. Lappi-Seppälä (1941-1949). 1990- ja 2000-luvulla SMY:n toimintaan kuuluvat mm. Päättäjien Metsäakatemia, koululaisille järjestettävä Metsävisa sekä edelleen jatkuvat perinteikkäät Metsäpäivät. Lähteet: Makkonen, Olli (1977). Vuosisata metsätalouden myötä. Suomen Metsäyhdistys - Finska Forstföreningen 1877-1977. Helsinki. Suomen Metsäyhdistyksen internetsivut, https://smy.fi/, arkistonmuodostaja
1956–2000
Tallennettuna:
Hakutulos 11

asiakirja

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Arkistonmuodostaja on Oy Kaukas Ab, jonka varhaisin historia johtaa 1870-luvun alkuun, jolloin ruukinpatruuna ja kartanonomistaja Robert Björkenheim perusti lankarullatehtaan nykyisen Hyvinkään alueella sijaitsevaan Kaukasin kylään. Vuonna 1878 kuolleen Björkenheimin lankarullatehtaan ongelmaksi osoittautui vähitellen sen raaka-aineenaan käyttämän koivupuun riittämättömyys tehtaan lähiympäristössä, mihin yhtiö kykeni 1880-luvun lopun suotuisan kasvun myötä vastaamaan laajentamalla toimintaansa Lappeenrannan lähistölle Parkkarilaan, jonne rakennettiin toinen lankarullatehdas vuonna 1890. Kasvaneet menot sekä tappiota tuottaneet tehtaat ajoivat yrityksen kuitenkin ongelmiin, jota seurasi sen myyminen eversti Hugo Standertskjöldille vuonna 1894. Euroopassa pitkänä lamana tunnetun 1870-luvulta 1890-luvulle ulottuneen matalasuhdanteen käännyttyä näinä vuosina nousuun saattoi 1903 Kaukaan Tehtaat Osakeyhtiöksi (Kaukas Fabriks Aktiebolaget) nimensä muuttanut yritys rakentaa Lappeenrantaan kaksi sellutehdasta vuosina 1897 ja 1905. Niiden avulla yhtiö sai ratkaistua myös sen alkuvuosikymmeniä seuranneen kysymyksen lankarullatehtaiden puutavarajätteen käytöstä. Koivupuun riittämättömän saatavuuden takia Standertskjöldin hallinnoima yritys siirsi Kaukasin kylän lankarullatehtaansa Uuteenkylään vuonna 1898, jossa se saattoi hyödyntää Nastolan ja Iitin kuntien runsasta koivupuuvarantoa. Uudenkylän tehtaan tarpeisiin rulla-aihioita valmistamaan yhtiö perusti vuonna 1903 tehtaan Nastolan pitäjän Seestaan kartanon maille, jonka yhtiölle vuokrasi sen omistaja, varatuomari Georg Ehnrooth. Kaukaan Tehtaat Oy:n lankarullatuotannon kannalta rulla-aihiotehtaan perustaminen oli pidempiaikainen liiketaloudellinen ratkaisu, joka turvasi sekä Uudenkylän, että Parkkarilan vuonna 1898 tulipalon uhriksi joutuneen tehtaan koivuraakapuun saatavuuden seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen toi mukanaan Kaukaan tehtaiden laajenemisen, sillä monet Saimaan alueen teollisuuden omistajat kiinnostuivat yritysten ja metsiensä myymisestä sodan alkuvuosina. Kaukaan Tehtaat Oy pystyi täten paikkaamaan omistusmetsän tarvetta, mikä suhteessa sen tuotantoon oli verrattain vähäinen, ostamalla Kaltimon Puuhiomo Oy:n sekä Osakeyhtiö T. & J. Salvesenin koko osakekannat, joista jälkimmäisen mukana yhtiön omistukseen päätyivät myös Lauritsalan kartano ja saha sekä niihin kuuluneet maa- ja metsäalueet. Nämä kaupat kolminkertaistivat Kaukaan omistaman metsäpinta-alan lähes 100 000 hehtaariksi ja ne loivat tukevan ja pitkäaikaisen selkärangan Kaukaan tuotannolle, joka omien metsävarojen myötä kykeni ylläpitämään toimintaa myös edessä häämöttäneiden taloudellisesti kiristyneiden olosuhteiden keskellä. Ensimmäisen maailmansodan sekä Suomen sisällissodan jäljiltä Kaukaan tehtaat olivat säilyneet kokonaisuudessaan vähäisin vahingoin, mikä mahdollisti yhtiön laajenemisen heti sodan jälkeisinä vuosina yhdeksi maamme puunjalostusteollisuuden suuryrityksistä. Tämän seurauksena Kaukaan Tehtaat Oy aloitti sellun valmistamisen Joutsenossa 1918 ja perusti vaneritehtaan Lappeenrantaan 1926. Maailmansotien välistä aikaa Kaukaan tehtailla leimaa laajenemisen ja uusien tuotantoalojen ohella lankarullateollisuuden merkityksen väheneminen, olkoonkin että Kaukaan rullatehdas toimi aina vuoteen 1972 saakka. Sotien välisenä aikana selluntuotanto jatkoi kasvuaan ja siitä tuli alati merkittävämpi tekijä yhtiön tuotannossa, mikä samalla merkitsi yhtiön johdolta mittavia investointeja tuotantokoneistoon. Yhtiön tasainen kasvu jatkui 1930-luvulla, olkoonkin että vuosikymmenen alun lama vaikutti hintoihin ja myöhempi yleiseurooppalainen talouspolitiikka johti vientirajoituksiin, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet juurikaan Kaukaan sellunvientiin. Etelä-Euroopasta saapuneiden tuotteiden laatuun liittyvien valitusten seurauksena yhtiö kuitenkin perusti samalla vuosikymmenellä tekosilkin koetehtaan, jonka kaupallinen tuotanto päättyi 1961. Talvi- ja jatkosota merkitsivät Kaukaan tehtaat Oy:lle paitsi tuotannon ja viennin supistumista, myös aineellisia menetyksiä ennen muuta Karjalan runsaiden metsävarojen osalta. Sotien jälkeinen aika merkitsi paitsi uudistuksia johdon ja työntekijöiden suhteiden järjestämisessä, joka oli kehittynyt tärkeäksi kysymykseksi ajan poliittisessa ilmapiirissä, myös välttämättömien investointien toteuttamista taloudellisesti vaikean tilanteen sallimissa rajoissa. Siinä missä lankarulla- ja vanerituotanto eivät missään kohtaa saavuttaneet merkille pantavaa menestystä, nojasi yhtiön toiminta ennen kaikkea sellun tuotantoon sekä sahateollisuuteen, joka 1960- ja 1970-luvulla huippuluokan teknisellä koneistollaan ja pitkälle viedyllä jalostusasteellaan toimi suunnannäyttäjänä maamme sahateollisuudessa. Näinä vuosina yhtiön sahatoiminta myös laajeni Kaukaan ostaessa Nurmeksen sahan 1977. Vuonna 1953 nimensä Oy Kaukas Ab:ksi muuttanut yhtiö avasi 1970-luvun puolivälissä vielä paperitehtaan jalostamaan yhtiön itsensä tuottamaa sellua ja tuottamaan LWC-paperia, mikä perustamisestaan alkaen oli taloudellisesti voittoisaa. Oy Kaukas Ab fuusioitui Kymi-Strömberg Oy:n kanssa ja Kaukaan nimi jäi historiaan tammikuun alussa 1986. Yhtiöiden fuusioitumisen myötä nykyisellään Kaukaan tehtaita hallinnoi UPM-Kymmene. Lähteet: Standertskjöld, J., Pipping, H. E. & Valpola, A. (1973). Kaukas 1873-1944. Frenckellin Kirjapaino Oy: Helsinki. ; Standertskjöld, J. & Valpola, A. (1988). Kaukas 1945-1985. Weilin+Göös: Espoo., arkistonmuodostaja
1923–1950
Tallennettuna:
Hakutulos 12

asiakirja

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Martti Tervala syntyi Pirkanmaalla, Ruovedellä 4.1.1904. Metsäteknikoksi hän valmistui Tuomarniemen metsäkoulusta, jossa hän opiskeli vuodet 1924-1926. Työuransa ensimmäiset vuodet Tervala työskenteli synnyinpaikkakunnallaan sahateollisuusyritys Kotvio Oy:n palveluksessa vuodesta 1926 alkaen, ja siirtyi sitten kahdeksi vuodeksi (1929-1930) W. Rosenlew & Co. -yhtiön tehtäviin. Tämän jälkeen hän aloitti pitkän työuransa yksityismetsätalouden kehittämisjärjestön, Keskusmetsäseura Tapion palveluksessa, sen vastikään perustetussa metsänparannusosastossa. Hän toimi aluksi Viipurin ja Kajaanin metsänparannuspiireissä, ja siirtyi sitten vuodesta 1938 lähtien Jyväskylän metsänparannuspiiriin. Talvi- ja jatkosodassa Tervala palveli tiedustelualiupseerina ja patterin vääpelinä. Keski-Suomen alueella Tapion suonkuivaustyönjohtajana toiminut Tervala teki mittavimman työuransa kuivattamalla soita ja rakennuttamalla metsäteitä enimmäkseen Saarijärven, Karstulan, Pylkönmäen ja Kyyjärven alueilla, osin myös Kinnulassa ja Kivijärvellä. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1967. Martti Tervala kuoli vuonna 1992. Lähteet: Suomen metsäteknikot - Finlands forsttekniker 1876-1949. (1950). Metsäteknikkojen keskusliitto, Tampere. Kujala, Marja 1984. Metsäluonto tietää mitä tekee... mutta ihmisenkin työtä tarvitaan. Keskisuomalainen 8.7.1984. Arkistoaineisto., arkistonmuodostaja
1916–1985
Tallennettuna:
Hakutulos 13

asiakirja

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Suomen Metsäyhdistyksen (SMY) perustamisvaiheet ajoittuvat 1870-luvun jälkipuoliskolle. Syyskuun alussa 1877 Helsingfors Dagblad -sanomalehden etusivulla julkaistiin "Ehdotus suomalaisen metsänhoitoyhdistyksen perustamiseksi", joka sisälsi kokouskutsun perustavaan kokoukseen. Perustamiskokous järjestettiin Hämeenlinnassa Nordinin hotellissa lokakuun puolivälissä 1877. Sen puheenjohtajaksi valittiin Evon metsäopiston johtaja A. G. Blomqvist, osanottajia tilaisuudessa oli kaikkiaan seitsemäntoista. Tuolloin perustetun Suomen Metsänhoitoyhdistyksen säännöt vahvistettiin senaatin päätöksellä toukokuussa 1878. Niissä yhdistyksen päätehtäviksi kirjattiin metsätieteen kehittäminen, metsänhoitoasioista tiedottaminen ja varojen sallimissa rajoissa metsänhoidon parantamiseen tähtäävät käytännön toimenpiteet. Lähes alusta saakka yhdistyksen toimintaan kuului oman julkaisusarjan toimittaminen; sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1879. Vuonna 1895 yhdistys ryhtyi julkaisemaan aikakauslehteä nimeltä Metsänystävä, joka oli suunnattu "tavalliselle kansalle". 1800-luvun lopulla Suomen Metsänhoitoyhdistys oli Makkosen (1977) mukaan luonnehdittavissa "lähinnä valtion palveluksessa olevien metsäammattimiesten toveripiiriksi", joka äidinkieleltään oli leimallisesti ruotsinkielistä. Kielikysymys johti vuosisadan vaihteessa yhdistyksen hajaannusuhkaan, jonka torjumiseksi pyrittiin toimintaa osin suuntaamaan (suomenkieliseen) yksityismetsätalouteen, talonpoikaismetsänomistajiin. Metsähallinnon (valtion) palveluksessa oleva yhdistyksen ydinpiiri ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut yksityismetsistä. Metsänystävä-lehden toimittajaksi tulleen A. Benj. Helanderin toimesta perustettiin 1903 Metsänystäväin Seura, josta kaavailtiin Suomen Metsänhoitoyhdistyksen haaraosastoa, mutta josta kaksi vuotta myöhemmin sikisi itsenäinen yhdistys nimeltään Tapio, Suomen Metsänhoidon Ystävien Seura. Nämä kaksi kilpailevaa metsäseuraa kuitenkin sulautuivat myöhemmin yhteen (1907): syntyi Suomen Metsänhoitoyhdistys Tapio. Sen säännöissä julkituotu päätarkoitus oli maan yksityismetsätalouden kohottaminen ja toiminta maatalousseurojen ja metsänhoidon harrastajien yhdyssiteenä. SMY jäi kuitenkin fuusiosta huolimatta elämään myös itsenäisenä yhdistyksenä, vaikka luovuttikin yksityismetsätaloustoimintaan kerätyt varansa uudelle Tapio-yhdistykselle luopuen näin toiminnasta yksityismetsien kentällä. SMY panosti jatkossa entistä enemmän julkaisutoimintaan ja tiedottamiseen: merkittäviä julkaisusarjoja olivat vanhaa Julkaisuja-sarjaa jatkanut Metsätaloudellinen Aikakauskirja (Forstlig Tidskrift, 1914-) sekä Erikoistutkimuksia-niminen metsätieteellisiä tutkimuksia sisältänyt julkaisusarja (1914-). Toimintaan 1900-luvun alusta pitäen kuuluivat myös erilaiset metsäammattimiehille tarkoitetut kesäretkeilyt (ensimmäinen 1909), joista muodostui jokavuotinen tapa. Tällaiseen jatkokoulutustoimintaan kuuluivat myös luentokurssit sekä SMY:n kevätkokoukset (1913 lähtien). Vuonna 1912 SMY:n vuosikokouksen asialistalla Tampereella oli kysymys metsänhoidollisen tiedonanto- ja neuvontatoimiston tarpeellisuudesta. Sellaista yritettiinkin perustaa vuonna 1913 nimellä "Suomen Metsänhoitoyhdistyksen Metsätaloudellinen Toimisto", jonka johtajaksi olisi tullut metsänhoitaja W. G. Thomé, mutta hanke kuivui kasaan. Tällainen tiedonantotoimisto toteutui lopulta vuonna 1927, kun Metsätaloudellinen Valistustoimisto näki päivänvalon ensimmäisenä johtajanaan metsänhoitaja Emil Vesterinen. Valistustoimiston päätyötä oli metsätaloudellisten artikkelien ja kuvien toimittaminen lehdistölle. Toimisto painatti myös metsäaiheisia postikortteja ja julkaisi muutaman valistuselokuvan. Lisäksi se järjesti vuodesta 1927 lähtien metsänviljelytapahtumia, kylvöä ja istutusta, pääkaupunkiseudun partiolaisille. 1960-luvulla sen nimi muuttui Metsätiedotustoimistoksi. Kaksi vuotta ennen Valistustoimiston perustamista (1925) SMY aloitti keväisten metsäpäivien perinteensä muiden metsäalan järjestöjen (Yksityismetsänhoitajayhdistys, Suomen Uittajainyhdistys, Metsätieteellinen Seura, Tapio, Föreningen för Skogskultur) kanssa. Vuodesta 1931 alkaen yhdistys ryhtyi julkaisemaan vuosikirjaa. Keväällä 1941 SMY:stä muodostettiin keskuselin metsäalalla toimiville aatteellisille järjestöille. Samassa yhteydessä yhdistyksen nimi lyheni nykyiseen muotoonsa Suomen Metsäyhdistys (Finska Forstföreningen), kotipaikkanaan Helsinki. Säännöissä päätehtäviksi lueteltiin maan metsätalouden kehitystyö, metsätalouden merkityksen esille tuominen ja metsätalouden etujen valvonta julkisuudessa (mm. julkilausumien muodossa). Keskusjärjestökauden ensimmäinen puheenjohtaja oli metsäneuvos M. Lappi-Seppälä (1941-1949). 1990- ja 2000-luvulla SMY:n toimintaan kuuluvat mm. Päättäjien Metsäakatemia, koululaisille järjestettävä Metsävisa sekä edelleen jatkuvat perinteikkäät Metsäpäivät. Lähteet: Makkonen, Olli (1977). Vuosisata metsätalouden myötä. Suomen Metsäyhdistys - Finska Forstföreningen 1877-1977. Helsinki. Suomen Metsäyhdistyksen internetsivut, https://smy.fi/, arkistonmuodostaja
1993
Tallennettuna:
Hakutulos 18

asiakirja

Näytä tarkat tiedot
Arkistomateriaali
Valtion maatalousteknologian tutkimuslaitoksen (VAKOLA) edeltäjänä oli vuoden 1902 lopulla toimintansa aloittanut Maatalousseurojen väliaikainen konetarkastuslaitos, joka perustettiin Pellervo-Seura ry:n aloitteesta. Sen tehtäväksi oli ohjesäännössä määritelty markkinoilla olevien, erityisesti pienviljelijöille suunnattujen maanviljelysvälineiden ja -koneiden tarkastaminen sekä ajan sallimissa rajoissa myös uusien, myytäväksi tarkoitettujen koneiden tarkastaminen niiden valmistajan tai myyjän pyynnöstä ja kustannuksella, ennen niiden markkinoille tuloa. Kun maatalouskoneiden ja työvälineiden koetustoimintaa ryhdyttiin vakinaistamaan, senaatin vuonna 1908 asettama komitea teki oman sääntöehdotuksensa, jonka mukaisesti kaavailtu "Maanviljelystaloudellinen koelaitos" jäi kuitenkin perustamatta. Sen sijaan toiminnan lähtökohdaksi lopulta tuli yksinomaan valtion toimesta tehtävä tarkastus- ja koetusmenettely valtion silloisen maanviljelyskonekonsulentti Artturi Kävyn ehdotuksen mukaisesti. Virallista koetustoiminnasta tuli vuonna 1921, jolloin maatalousministeriö vahvisti sille säännöt ja myönsi sitä varten erityisen määrärahan. Säännöt olivat pitkälti edellä mainittujen ohjesääntöjen kaltaiset, mutta lisäksi niissä oli velvoite toimia tiedonantajana maatalouskoneista tietoja haluaville ja puolueettomana asiantuntijana niitä koskevissa asioissa. Valtion maatalouskoneiden koetuslaitoksen (laitoksen nimi vuosina 1921-1946) ensimmäinen julkaisu vuodelta 1921 koski käsiseparaattorien vertailukoetta. Ensimmäiset tilat koetuksia varten rakennettiin Tikkurilaan, josta toiminta siirtyi Järvenpäähän vuonna 1929. Vuosina 1946-1979 (Valtion) Maatalouskoneiden tutkimuslaitokseksi vuonna 1949 nimensä muuttaneen laitoksen toiminta sijoittui Helsingin yliopiston Malminkartanon opetus- ja koetilalle. Tutkimuslaitoksen VAKOLA-lyhenne otettiin käyttöön vuonna 1952. Samana vuonna perustettiin Maatalouskoneiden tutkimussäätiö tekemään osaltaan yhteistyötä VAKOLAN:n kanssa. Jo 1970-luvun alussa tehtiin päätös VAKOLA:n muutosta Vihdin Olkkalaan, jonne uudet toimitilat valmistuivat lopulta joulukuussa 1979. Vuodesta 1985 alkaen tutkimuslaitoksen nimi oli muodossa Valtion maatalousteknologian tutkimuslaitos. VAKOLA:n tutkimus- ja koetustoiminta sisälsi maatalouskoneiden, kuten traktorien ja leikkuupuimurien sekä pienempien maatalouskäytössä olevien laitteiden koetusta, mutta myös maatilametsätalouteen liittyvien työvälineiden, kuten moottorisahojen, koetusta. Koetukset pitivät sisällään käyttötestejä, suoritusarvojen mittauksia, työturvallisuuteen ja ergonomiaan liittyviä tutkimuksia, paloturvallisuutta, elintarvikehygieniaa ja liikenneturvallisuutta. Merkittävä osa VAKOLA:n toimintaa olivat myyntilupahakemuksiin liittyvät ennakkotarkastukset yhteistyössä eri viranomaisten kanssa. Koetustoimintaansa liittyen tutkimuslaitos julkaisi koetusselostuksia, tutkimusselostuksia ja tiedotteita. Valtion maatalousteknologian tutkimuslaitos liitettiin vuonna 1993 osaksi Maatalouden tutkimuskeskusta (MTT). MTT puolestaan yhdistyi vuoden 2015 alussa osaksi Luonnonvarakeskusta (Luke). Lähteet: Näri, Olli (toim.) 1987. Koneellistuva maataloutemme. 85 vuotta maatalouskoneiden tarkastus- ja koetustoimintaa. Valtion maatalousteknologian tutkimuslaitos VAKOLA, Vihti. MTT Vakola. Wikipedia - vapaa tietosanakirja. https://fi.wikipedia.org/wiki/MTT_Vakola (luettu 4.6.2019)., arkistonmuodostaja
1961–1989
Tallennettuna:
RSS-syöte Lähetä haku sähköpostilla Tallenna haku