Levien käyttöä vaihtoehtoisena jätevedenpuhdistusmenetelmä on tutkittu jo 60 vuoden ajan, mutta suurimittakaavainen leväprosessi ei silti ole vielä missään käytössä. Euroopan Unioni pitää jätevesien kierrätystä ja niiden sisältämien ravinteiden talteenottoa jätevedenpuhdistuksen tärkeimpinä päämäärinä. Levät ja syanobakteerit ovat lupaava ratkaisuvaihtoehto jätevedenpuhdistukseen, koska niiden aineenvaihdunta mahdollistaa epäorgaanisten ravinteiden assimilaation ja varastoitumisen biomassaan. Käsillä olevassa työssä tutkittiin mahdollisuutta jätevedessä tuotettavan leväbiomassan käyttämiseen eikosapentaeenihapon (EPA) tuottamiseen. EPA on markkina-arvoltaan merkittävä omega-3-rasvahappo. Heterokonta-ryhmään kuuluvan Eustigmataceae-heimon Nannochloropsis oculata -levää kasvatettiin onnistuneesti selluloosa- ja paperitehtaan jätevedessä, ja EPA:n määrä biomassassa säilyi levissä samalla tasolla kuin kontrollioloissa kasvatetuissa levissä. Työssä rakennettiin stabiili jätevedenpuhdistusprosessi, jossa Ettlia oleoabundans -nimistä viherlevää (Chlorophyceae) kasvatettiin suuressa putkifotobioreaktorissa. Prosessi poisti jäteveden fosfaatista 99.6 % ja ammoniumista 75 %. Työ osoitti, että jäteveden esikäsittely ja ravinnepitoisuuden optimointi ovat toimivan käsittelyprosessin edellytyksiä. Lopuksi työssä tutkittiin myös Synechocystis sp. PCC6803 -syanobakteerin ja erityisesti sen sigmatekijämutanttien toimivuutta jätevedenpuhdistuksessa erityisesti jäteveden aiheuttaman stressin kannalta. Kokeet osoittivat sigD-sigmatekijän näyttelevän tärkeää roolia syanobakteerin akklimaatiossa. Työn perusteella SigD:n ylituotto voisi parantaa syanobakteerin käyttömahdollisuuksia ulko-olosuhteissa.

Suomessa adoptiota käytetään harvoin huostaanoton asemasta. Huostaanotto on osa palveluorientoitunutta lastensuojelujärjestelmää ja mainittu lastensuojelulaissa viimesijaisena keinona. Sen sijaan adoptiota ei lastensuojelulaki tunne eikä ajatus tunnu tällä hetkellä istuvan hyvin suomalaiseen palveluorientoituneeseen lastensuojelujärjestelmään, joka painottaa perheen jälleenyhdistämisen periaatetta. Tässä tutkimuksessa selvitän, miten lastensuojelun sosiaalityöntekijät suhtautuvat avoimeen adoptioon lastensuojelun keinona. Rajaan tutkimukseni koskemaan Suomessa tehtyjä kotimaisia vieraan lapsen adoptioita, joissa adoption avoimuus voi konkreettisesti toteutua esim. tapaamissopimuksen muodossa. Olen kiinnostunut niistä tilanteista, joissa lastensuojelulain mukainen huostaanotto ja sijaishuolto olisivat todennäköisiä vaihtoehtoja adoptiolle. Tätä tutkimusta voi luonnehtia monimenetelmälliseksi survey-tutkimukseksi. Loin kyselyn Webropol-ohjelmalla ja se toteutettiin maaliskuun 2018 aikana. Kysely sisälsi sekä strukturoituja että avoimia kysymyksiä. Kyselylinkki oli toiminnassa neljä viikkoa. Kyselyyni vastasi yhteensä 29 sosiaalityöntekijää. Aineistoni pienen koon takia käytän kvantitatiivisen aineiston analyysimenetelminä vain suoria jakaumia. Kvalitatiivisen aineiston olen luokitellut sisällönanalyysin keinoin teorian pohjalta nousseisiin teemoihin. Teemat ovat seuraavat: avoimen adoption tunnettuus lastensuojelun keinona, avoimen adoption käyttö lastensuojelun keinona, avoimen adoption käytön esteet lastensuojelun keinona, avoimen adoption vaikutukset lastensuojelun keinona ja avoimen adoption rooli lastensuojelun keinona tulevaisuudessa. Tutkimukseni keskeisimmäksi tulokseksi nousi sosiaalityöntekijöiden tiedon ja koulutuksen puute avoimesta adoptiosta lastensuojelun keinona. Vain 14 prosenttia vastaajista oli joskus käyttänyt avointa adoptiota lastensuojelun keinona. Ammattilaisten lisäksi myös sijais- ja adoptioperheitä pitäisi kouluttaa jaettuun vanhemmuuteen. Adoptioperheiden tukea ja valvontaa pitäisi sosiaalityöntekijöiden mielestä lisätä nykyisestä. Kaiken kaikkiaan sosiaalityöntekijöiden vastauksissa oli huomattavasti hajontaa, mikä kertoo sekä tiedon puutteesta että aiheen eettisestä herkkyydestä. Jotta avoin adoptio voisi tulla vahvemmaksi osaksi lastensuojelun keinovalikoimaa, se vaatiikin vielä paljon lisää yhteiskunnallista keskustelua, tutkimusta ja lainsäädännöllisiä muutoksia.

Tämä tutkimus käsittelee Ison-Britannian ensimmäistä liittymishanketta Euroopan talousyhteisöön vuosien 1961–1963 välisenä aikana. Työssä tarkastellaan Britannian sisä- ja ulkopolitiikassa tapahtunutta kuohuntaa sekä sitä miten se kaikki näkyi niin mediassa kuin poliittisella näyttämöllä. Mukana on myös ulkopoliittiset suhteet Yhdysvaltoihin, muihin talousyhteisön maihin, ja ennen kaikkea Ranskaan. Laadullista tutkimusmenetelmää sekä alkuperäislähteiden keskinäistä vertailua hyödyntäen tarkastelen, miksi Iso-Britannia halusi mukaan talousyhteisöön sekä sitä poliittista keskustelua, jota asiasta käytiin. Lisäksi selvitän ne taustatekijät, jotka hidastivat Ison-Britannian liittymisneuvotteluita. Alkuperäislähteenä toimii brittiläinen sanomalehti The Times, josta on kerätty aihetta koskevia uutisia, artikkeleita sekä mielipidekirjoituksia. Toisena lähteenä toimii IsoBritannian pääministerin Harold Macmillanin päiväkirjakokoelma, jolla tuodaan keskeisen poliittisen henkilön näkökulma aiheeseen. Tutkimustuloksista käy ilmi, kuinka monimutkainen ja monisyinen liittymisprosessi oli ja miten paljon eri taustatekijöitä koko asetelma piti sisällään. Aihe jakoi niin kansalaisia kuin maan johtoakin. Macmillanin henkilökohtainen panos näkyy, ja samalla nousee myös kenraali Charles de Gaullen rooli. Ranskan osuus kasvaa erityisesti, kun de Gaulle käytti veto-oikeutta estääkseen lopulta Britannian liittymisen. Työ antaa hyvän läpileikkauksen siitä, millä tavalla Isossa-Britanniassa koko prosessia käsiteltiin. Tutkimuksessa korostuu Britannian poliittinen tilanne 1960-luvulla, jossa heijastuvat kylmän sodan poliittiset tapahtumat sekä valtapoliittiset jännitteet eri maiden välillä. Tutkimus osoittaa, miten Iso-Britannia joutuu lopulta punnitsemaan omaa paikkaansa uudelleen, niin Euroopassa kuin maailmallakin.

Organisaatiokulttuuria on pitkään pidetty keinona edesauttaa menestystä. Tämän vuoksi organisaatiokulttuurin muuttamisesta on kirjoitettu keinona saavuttaa kilpailuetua ja tästä aiheesta on olemassa runsaasti tutkimustietoa. Tässä kirjallisuuskatsauksena toteutetussa tutkimuksessa käsitellään organisaatiokulttuurin muutoksen suuntauksia 1980-luvulta eteenpäin. Kirjallisuuskatsauksen aineistoksi koottiin englanninkielisiä artikkeleita. Aineistosta tehtyjen havaintojen pohjalta määriteltiin seitsemän erilaista organisaatiokulttuurin muutoksen suuntausta. Jokainen artikkeli jaoteltiin kuuluvaksi johonkin näistä suuntauksista artikkelissa ilmenneen pääpainotuksen mukaan. Jokaisen suuntauksen osalta, yhtä lukuun ottamatta, pyritään selvittämään, mitä pidetään keinoina organisaatiokulttuurin muuttamiseksi ja minkälaista ymmärrystä organisaatiokulttuurista suuntauksiin kuuluvat artikkelit edustavat. Suuntauksista osassa, kuten johtajakeskeisessä ja koulutusohjelmien suuntauksessa, organisaatiokulttuurin muutos kuvataan usein haasteellisena, mutta kuitenkin hallinnoitavissa olevana toimintana. Epäsuoran muutoksen ja tilannesidonnaisen muutoksen suuntauksissa organisaatiokulttuurin muutos ei ole suoraan hallinnoitavissa, vaan saavutettavissa muuttamalla esimerkiksi organisaatiokulttuuriin vaikuttavia muuttujia tai muutos voi olla mahdollista vaikkapa vain tietyissä olosuhteissa. Kriittinen suuntaus puolestaan pyrkii, muista suuntauksista poiketen, käsittelemään pääasiassa organisaatiokulttuurin muutoksen ongelmia tai huonoja puolia. Useissa artikkeleissa toistuivat kuitenkin samankaltaiset organisaatiokulttuurin muuttamisen keinot, eikä artikkelien jako suuntauksiin ollut aina täysin yksiselitteistä. Organisaatiokulttuurin määritelmien ja organisaatiokulttuurin muutoksen keinojen välillä ei ollut havaittavissa selkeää yhteyttä, vaikka joitakin havaintoja saatettiinkin tehdä. Havaittiin myös, että organisaatiokulttuuria saatetaan myös käyttää liian kevein perustein käsitteenä, mikä nousi erityisesti esiin koulutusohjelmien suuntauksessa.

.Tutkielmassani tarkastelen kirkkorakennusta matkailu- ja opastuskohteena. Tutkimuskysymykseni koskevat sitä, millaisena Rauman Pyhän Ristin kirkko näyttäytyy ja millaisia merkityksiä sille annetaan matkailun ja opastuksen kon-tekstissa ja millä tavalla kirkko mahdollisesti eroaa muista matkailukohteista. Aineistoni koostuu toteuttamastani tapaustutkimuksesta, jossa haastattelin kuutta Rauman kaupunkiopasta. Haastattelut toteutettiin teemahaastattelume-todilla vuosien 2019 ja 2020 vaihteessa. Analyysissani keskustelutan haastatte-luaineistoani paikan ja pyhän teorioita vasten teorialähtöisen sisällönanalyysin menetelmää käyttäen. Tutkielmassa käsittelen tutkimuskirjallisuuden sekä kaupunkioppaiden haastat-telujen kautta sitä, millä tavalla pyhyys, uskonnollisuus ja maalliseksi ymmärret-ty turismi limittyvät toisiinsa, sekä sitä, millaisia motivaatioita ihmisillä voi olla vierailla pyhässä tai uskonnollisessa paikassa. Tarkastelen myös sitä, millä ta-valla kulttuuriset ja uskonnolliset merkitykset tulevat esiin selkeästi uskonnolli-sessa tilassa. Haastatteluaineistosta löytyneiden merkitysten analyysissa käytän eniten Yi-Fu Tuanin teoriaa paikasta ja Veikko Anttosen teoriaa pyhästä. Lähtökohtana on se, että jokin tila muuttuu paikaksi, kun sille annetaan merkityksiä. Paikoilla on oma tuntunsa, joka rakentuu yhteisön ja yksilön kokemusten kautta. Pyhän kä-sitteellä pyrin tässä tutkielmassa tuomaan esille sitä, miten nämä merkitykset tekevät kirkkorakennuksesta pyhän. Pyhyydellä ei viitata vain uskonnollisuu-teen, vaan myös muihin kulttuurisiin arvoihin, jotka liitetään paikkaan. Haastatteluissa tuli esiin useita tapoja, joilla kaupunkioppaat antavat Rauman Pyhän Ristin kirkolle merkityksiä. Samankaltaisia tilalle annettuja merkityksiä löytyi myös käyttämästäni tutkimuskirjallisuudesta. Ne liittyivät paikan historiaan ja pysyvyyteen, paikallisuuteen, fyysisiin piirteisiin, henkilökohtaisiin taustoihin ja kiinnostuksen kohteisiin sekä ympäristön vaikutukseen.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee toimijuutta Stefanus Toropaisen henkisessä työssä. Toropainen on suomalainen (s. 1952), enimmäkseen Turun alueella vaikuttanut mies, jonka tärkein henkisen työn konteksti on 1970-luvulta saakka ollut ns. Neljäs tie -liike. Neljännen tien (tai yksinkertaisesti ”Työn”) perustaja G.I. Gurdjieff (c. 1866–1949) lasketaan erääksi tärkeimmistä vaikuttajista 1900-luvun alun uusien henkisten liikkeiden kentällä. Keskeisenä tutkimuskysymyksenäni tarkastelen, minkälaista Toropaisen toimijuus on. Toimijuudella tarkoitan subjektin kykyä vaikuttaa toimintaansa, saada aikaan itselle merkityksellisiä asioita omassa ympäristössä ja suhdeverkostoissa. Työni kannalta tärkeimmät toimijuuden teoreetikot ovat Terhi Utriainen, Tiina Mahlamäki, Albert Bandura ja Tuija Hovi. Lähestyn aihetta haastattelemalla Toropaista, jonka maailmankuvaan niin new age kuin länsimainen esoteriakin on vaikuttanut syvästi. Haastattelujen lisäksi käytän aineistonani Toropaisen omaelämäkerrallista, julkaisematonta kirjoitusta Stefanus Toropaisen nousu pyhälle vuorelle – erään mystikon päiväkirja (julkaisematon, 2014). Analysoin sekä haastatteluja että Toropaisen kirjoitusta sisällönanalyysin keinoin. Toropaisen henkisestä työstä löytyy monenlaista ja monitasoista toimijuutta. Hänen itsensä lisäksi toimijana hänen toimijakentästään löytyy jaettua toimijuutta mm. niin inhimillisten kuin ei-inhimillisten opettajien ja oppaiden kanssa. Toropainen kokee itsensä monitasoisena toimijana: hän näkee itsessään olevan niin luonnollista, inhimillistä, kuin jumalallista toimijaa. Vaikka Toropainen näyttäytyy aineiston pohjalta hyvin postsekulaarina henkisyyden harjoittajana tai etsijänä, ei hänen henkisessä työssään kuitenkaan painotu yksilöllinen minä. Aktiivisen ympäröivän todellisuuden kontrolloimisen ja siihen vaikuttamisen sijaan Toropaisen henkinen työ suuntautuu korostetusti sisäänpäin: Toropainen kokee henkisen työnsä olevan avautumista jollekin inhimillistä itseä paljon suuremmalle.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan negatiivista tuloveroa mikrosimulointimene-telmällä. Empiiristä osiota taustoitetaan optimaalisen tuloverotuksen teorian avulla. Teo-riaosuuden tarkoituksena on havainnollistaa tulonsiirtojärjestelmän suunnittelussa huo-mioitavia seikkoja ja auttaa lukijaa ymmärtämään tuloverotuksen ja sosiaaliturvan vai-kutukset työnteon kannustimiin. Optimaalisen tuloverotuksen avulla voimme tutkia ja vertailla, miten verotus, sosiaaliturva, tuloerot ja työnteon kannustimet vaikuttavat toi-siinsa, ja miten ne tulisi huomioida tulonsiirtojärjestelmää suunniteltaessa. Negatiivinen tulovero on perustulon kaltainen universaali tulonsiirtojärjestelmä. Se on yksinkertainen, ennakoitava ja kannustava tapa hoitaa tuloverotus ja sosiaaliturva. Ne-gatiivista tuloveroa on kokeiltu Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja sitä on tutkittu ahkerasti aina 1960-luvulta nykypäivään. Suomessakin on tehty laskelmia, joissa negatiivinen tulovero korvaisi osan nykyisestä tulonsiirtojärjestelmästä. Tämän tutkielman kontribuu-tio olemassa olevaan tutkimukseen on tuottaa laskelmia mallista, jossa negatiivinen tu-lovero korvaisi koko nykyisen tulonsiirtojärjestelmän. Empiirisessä osiossa tarkastellaan kahta eri tapaa järjestää negatiivinen tulovero Suo-messa mikrosimulointimenetelmällä. Mikrosimulointi on tehokas ja luotettava keino tarkastella muutoksia verotuksessa tai sosiaaliturvassa. Tutkielmassa käytetty SISU-mikrosimulointimalli hyödyntää noin 800 000 henkilön rekisteriaineistoa, jonka avulla pystytään tuottamaan koko Suomen väestöön yleistettäviä laskelmia tulonsiirtojärjestel-män vaikutuksista kotitalouksien tuloihin, tulonjakoon ja työnteon kannustimiin. Simulointien perusteella tuloverotusta tulisi kiristää merkittävästi nykyisestä, jos nykyi-nen tulonsiirtojärjestelmä korvattaisiin negatiivisella tuloverolla siten, että kustannukset eivät kasvaisi. Toisaalta, jos tärkeämpää olisi pitää tuloverotus mahdollisimman muut-tumattomana, maksaisi se valtiolle noin 14 miljardia euroa vuodessa.

Tutkimus on psykologian oppiainetta ja opetusta tarkasteleva, ainedidaktinen tutkimus. Tarkoituksena on selvittää opettajien käsityksiä hyvästä psykologian opetuksesta ja sen erityispiirteistä opetettavana aineena. Tutkimus on otteeltaan laadullinen ja sen aineisto on kerätty haastattelemalla pääosin pääkaupunkiseudun psykologian opettajia (N=7). Aineiston analyysimenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Hyvä opetus sisälsi useita elementtejä. Se nähtiin hyvän ja sensitiivisen ilmapiirin luomisena. Hyvä opetus on myös opiskelijoiden kiinnostuksen herättämistä, ymmärryksen lisäämistä ja valmennusta ylioppilaskirjoituksiin. Lisäksi hyvä opetus nähtiin ajankohtaisena ja tiedepainotteisena. Psykologialle erityistä on se, että aineen opetus alkaa vasta lukiossa ja opiskeltavat aiheet ovat lähellä opiskelijoita. Se on oppiaineena laaja-alainen ja soveltava. Lisäksi psykologialle erityistä on sen taustalla oleva uusi ja kehittyvä tieteenala. Opettajien kuvaamat erityispiirteet löytyvät pitkälti opetussuunnitelmasta, ja ne kytkeytyvät myös hyvän opetuksen käsityksiin. Dialogisuus ja soveltavat tehtävät näyttäisivät toimivan psykologian opetukseen hyvin, näiden avulla opiskelijat voivat konstruoida tietoa. Hyvää psykologian opetusta voidaan toteuttaa menetelmällisesti kuitenkin monella tavalla. Keskeistä on luoda hyvä ilmapiiri ja opettaa reunaehtojen sisällä huomioiden opetussuunnitelma ja ylioppilaskirjoitukset. Psykologian opettajat saattavat joutua ristiriitatilanteeseen opetuksessa, jossa reunaehdot rajoittavat opettajan omaa tahtoa. Psykologian opettajien viesti oli selvä: he eivät halua olla vain valmentajia ylioppilaskirjoituksiin, vaan myös kasvattajia elämään. Uuden, kehittyvän ja monialaisen tieteenalan vuoksi psykologian asiantuntijuus saattaa edellyttää poikkeuksellisen laajaa ja joustavaa asiantuntijuutta. Opettajat kokivat riittämättömyyttä tietomäärässään ja kyvyssään pysyä tutkimustiedon perässä. On syytä miettiä, tulisiko psykologian opettajille tarjota enemmän lisäkoulutusta, esimerkiksi yliopistoyhteistyönä. Toisaalta voidaan kysyä, tulisiko psykologian opetettavaa ainesta karsia lukion opetussuunnitelman perusteista tai siirtää jo peruskoulutasolle.

Valokuvaus ja matkailu ovat vahvasti kytkeytyneitä toisiinsa ja usein valokuvauksen kohteena on jokin kulttuuriperintökohde. Valokuvalla voidaan ikuistaa hetkiä ja kohteita, jotka kertovat erilaisia merkityksiä. Sosiaalisesta mediasta on tullut osa ihmisten arkea ja matkavalokuvien esittäminen on siirtynyt albumeista erilaisiin yhteisöpalveluihin, kuten Instagramiin. Tässä tutkimuksessa perehdyn kulttuuriperinnön esittämiseen Instagramin matkakuvissa. Tutkimuksessa selvitän, miten matkakuvissa toteutetaan kulttuuriperintöprosessia sekä miten kuvien kautta tehdään identiteetti- ja imagotyötä. Tutkimusta varten on kerätty kaksi aineistoa, joita lähestytään laadullisin menetelmin. Tutkimuksen pohja-aineisto koostuu 300:sta Instagram-kuvasta, joiden kautta on selvitetty kulttuuriperinnön esittämistapoja. Pääaineistona toimii kahdeksan bloggaajan haastattelut sekä Instagram-kuvat, jotka on koottu käyttämällä valokuvaelisitaatiota. Pohja-aineistoa sekä haastatteluaineiston kuvia tulkitsen sisällönanalyysin kautta. Haastatteluaineiston tulkinta on toteutettu teemoittelun ja tyypittelyn menetelmillä. Aineistoa tulkitaan identiteettityön, elämänjulkaisijuuden ja turistin katseen kautta. Tutkimuksen keskeisimmät tulokset osoittavat, että kulttuuriperintöä esitetään Instagramin matkakuvissa kulttuuriperintöprosessin eri osa-alueiden kautta. Samalla kulttuuriperinnön eri osa-alueet toimivat identiteetin ja imagon rakentamisen ja ylläpitämisen tukena. Kulttuuriperinnön rakennusaineina toimivat kulttuuri, paikallisuus ja erilaiset merkitykset. Kulttuuriperintöä esitettiin paikallisuuden, nähtävyyksien ja muistojen avulla. Tärkeäksi aiheeksi aineistosta nousi kotimaan kulttuuriperinnön esittäminen ja ylläpitäminen. Instagramin matkakuvissa esitettävä kulttuuriperintö on sidottu esittäjän identiteettiin, mutta samalla se kertoo myös turistin mielikuvista ja matkailuun liitettävistä merkittävistä kohteista. Instagram toimii kuvien julkaisualustana ja samalla se luo myös mahdollisuuksia uusien globaalien perinteiden muodostumiselle sekä omien perinteiden vahvistamiseen matkakuvien avulla.

Teknologian kehitys on yleistänyt suuret ja leveät aineistot myös lääketieteessä. Lineaarisen regression sovittaminen aineistoon ei aina ole mahdollista, kun havaintojen määrä on pieni muuttujien määrään verrattuna. Kutistamismenetelmillä pyritään korjaamaan PNS-estimoinnissa esiintyviä ongelmia kuten multikollineaarisuutta, poikkeavien havaintojen tuottamia ongelmia sekä estimaattorien varianssin kasvua, joka syntyy, kun muuttujien lukumäärä lähestyy havaintojen lukumäärää. Harjuregressio ja lasso ovat kutistamismenetelmiä, jotka perustuvat regressiokertoimien kutistamiseen. Menetelmät rajoittavat regressiokertoimia valitulla sakkofunktiolla ja tasoitusparametrilla. Harjuregressiossa sakkofunktiona toimii parametrien neliöiden summa ja lassossa parametrien itseisarvojen summa. Tasoitusparametri kontrolloi kutistamisen määrää; mitä suurempi parametrin arvo on, sitä enemmän regressioparametreja kutistetaan kohti nollaa. Lasso kykenee myös mallin valintaan, koska se voi kutistaa parametrit täsmälleen nollaksi. Elastinen verkko yhdistää lasson ja harjuregression hyödyt. Siltaregressio on taas näiden kahden menetelmän yleistys. Äidin rintamaidon oligosakkaridit ovat äidin rintamaidossa olevia hiilihydraatteja, joita lapsi ei käytä ravinnokseen. Tutkielmassa sovitetaan harjuregressio, lasso ja PNS-estimoitu lineaarinen regressio äidin rintamaidon oligosakkaridiaineistoon ja vertaillaan mallien tuottamia tuloksia ja niiden sopivuutta aineistoon. Tutkielmassa tutkitaan, miten nämä oligosakkaridit ennustavat lapsen painon z-scorea yhden vuoden iässä.

Tässä työssä tutkitaan siirtoverkkoja sekä suuntaamattomien graafien k-virtauksia. Tutustutaan erityisesti Mengerin lauseeseen siirtoverkkojen yhtenäisyydestä sekä Tutten avoimeen ongelmaan, jonka mukaan jokaisella sillattomalla graafilla on nowhere-zero -5-virtaus. Työ alkaa graafien perusmääritelmien esittämisellä. Tämän jälkeen todistetaan siirtoverkoille maksimivirtaus-minimi-irrotus -lause sekä johdetaan samasta todistuksesta vielä Ford–Fulkerson-algoritmi. Lisäksi esitetään Mengerin tulos todistuksineen. Viimeinen luku aloitetaan osoittamalla, että jokaisella suuntaamattomalla graafilla on k-virtaus, jos ja vain jos sillä on Z_k-virtaus. Sen jälkeen tutustutaan Nash-Williamsin lauseeseen, joka yhdistää graafin yhtenäisyyden sekä virittävien puiden lukumäärän. Esitetään vielä Tutten avoin ongelma, joitain samansuuntaisia tuloksia sekä lopuksi todistetaan Seymourin lause, jonka mukaan jokaisella sillattomalla graafilla on nowhere-zero -6-virtaus. Päätulokseen johtavan lemman 4.0.3 olen muokannut ja todistanut itsenäisesti.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella luokanopettajaopiskelijoiden käsityksiä omasta minäpystyvyydestään musiikinopetuksessa ennen opettajakoulutuksen kaikille opiskelijoille kuuluvaa musiikin opintojaksoa sekä miten musiikin opintojakso on mahdollisesti ollut yhteydessä opiskelijoiden kokemaan minäpystyvyyden kehittymiseen. Opintojakson laajuus Turun yliopistossa on viisi opintopistettä, ja sen suoritettuaan opiskelija saa pätevyyden opettaa musiikkia vuosiluokilla 1—6. Tutkimuksessa selvitettiin myös opettajaopiskelijoiden tärkeinä pitämiä asioita minäpystyvyyden kehittymisen kannalta musiikin opintojaksolla, ja onko musiikin opintojakso pystynyt tarjoamaan näitä asioita opiskelijoille. Tarkastelun kohteena oli Turun yliopiston luokanopettajaopiskelijoita, jotka olivat suorittaneet nämä opinnot. Tutkimuksen aineisto kerättiin kyselylomakkeella. Kyselyyn vastasi 99 luokanopettajaopiskelijaa. Tutkimuksen teoreettinen tausta pohjautuu Albert Banduran sosio-kognitiiviseen teoriaan, jossa keskeistä on yksilön subjektiiviset pystyvyysuskomukset omasta toiminnastaan ja tavoitteiden saavuttamisesta. Teoreettisessa taustassa tarkasteltiin lisäksi valtakunnallisia perusopetuksen opetussuunnitelmia sekä Turun yliopiston opettajakoulutuslaitoksen musiikin opetussuunnitelmaa, jotka vaikuttavat opettajaopiskelijoiden saamaan opetukseen koulutuksessaan. Tutkimustulosten perusteella, asteikolla heikko, kohtalainen ja hyvä, luokanopettajaopiskelijat kokivat keskimäärin vain kohtalaista minäpystyvyyttä musiikin opettamisessa ennen musiikin opintojaksoa. Opettajaopiskelijat kokivat opintojakson myös kehittäneen heidän minäpystyvyyttään musiikin opettamisessa kohtalaisesti. Vaikka koettu minäpystyvyys ja minäpystyvyyden kehittyminen oli pääasiallisesti kohtalaista niin heikkoa koettua minäpystyvyyttä ja heikkoa minäpystyvyyden kehittymistä koettiin paljon. Aiemmalla harrastuneisuudella oli iso merkitys koettuun minäpystyvyyteen. Musiikkia aiemmin harrastaneet kokivat parempaa minäpystyvyyttä ja sen kehittymistä kuin ne jotka eivät musiikkia harrastaneet. Musiikkia harrastaneet kokivat keskimäärin hyvää minäpystyvyyttä ja ei harrastaneet vain kohtalaista minäpystyvyyttä. Molempien ryhmien minäpystyvyyden kehittyminen oli kuitenkin vain kohtalaista. Opiskelijat pitivät tärkeänä sitä, että opintojakso on kokonaisuutena huolellisesti suunniteltu ja toteutettu. Näihin odotuksiin opintojakso ei onnistunut vastaamaan tämän tutkimuksen mukaan.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vanhempien kokemuksia esiopetuksen laadusta ja yhdenvertaisuudesta vuonna 2015 voimaan tulleen esiopetusuudistuksen jälkeen. Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita siitä, minkälaista esiopetusta vanhemmat pitävät laadukkaana. Lisäksi haluttiin selvittää, eroavatko vanhempien kokemukset päiväkodissa ja koulussa järjestettävän esiopetuksen välillä ja miten lasten yhdenvertaisuus toteutuu esiopetuksessa. Aineisto koostui sähköisestä kyselystä ja neljästä esiopetukseen osallistuneen lapsen vanhemman haastattelusta. Aineistoissa oli mukana sekä päiväkodin että koulun yhteydessä esiopetukseen osallistuneiden lasten vanhempia. Aineisto analysoitiin kahdessa vaiheessa laadullisen sisällönanalyysin ja narratiivisen analyysin keinoin. Tulokset osoittivat, että vanhemmat olivat pääosin tyytyväisiä esiopetukseen. Vanhemmat pitivät esiopetuksen tärkeimpänä tehtävänä koululaiseksi kasvamista. Tämä toteutui koulun yhteydessä hyvin, mutta päiväkodin yhteydessä vaihtelevammin. Päiväkodin yhteydessä toteutettu esiopetus nähtiin jatkeena päiväkodille. Koulun yhteydessä järjestettävä esiopetus oli kouluun valmentavampaa. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että esiopetuksen järjestämisessä ja vanhempien kokemuksissa esiopetuksesta on edelleen eroja päiväkodin ja koulun välillä, mutta myös eri ryhmien kesken. Tämä saattaa asettaa koulun aloittajat eriarvoiseen asemaan, eikä esiopetuksen yhdenveroisuus kaikilta osin toteudu.

Varhaiskasvatus poikkeaa muista yliopiston tutkinto-ohjelmista sillä, että jo kandidaatin tutkinto tarjoaa kelpoisuuden varhaiskasvatuksen opettajan työtehtävään. Varhaiskasvatuksen kentälle kuitenkin valmistuu myös maisterikoulutuksella henkilöitä, mutta heille ei ole olemassa selkeää roolia. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella maisterikoulutuksen merkitystä ja maistereiden roolia varhaiskasvatuksen kentällä. Tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat 1) Minkälaiseksi varhaiskasvatuksen johtamistehtävissä toimivat henkilöt näkevät maisterikoulutuksen annin varhaiskasvatukselle? 2) Minkälainen rooli maistereilla on varhaiskasvatuksen johtamistehtävissä työskentelevien näkemyksen mukaan? Tutkimuksessa on laaja teoriapohja, jossa tarkastellaan tutkittavaa ilmiötä monesta eri näkökulmasta. Tutkimuksen historiallinen näkökulma kattaa varhaiskasvatustieteen kehityksen, varhaiskasvatuksen kehityksen sekä varhaiskasvatuksen opettajakoulutuksen kehityksen. Varhaiskasvatus on tällä hetkellä suurten muutosten kohteena. Uusi varhaiskasvatuslaki 2018 ja normiperustainen varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018 ovat tuoneet varhaiskasvatusta osaksi koulutusjärjestelmää. Edellä mainittujen näkökulmien lisäksi on olemassa useita varhaiskasvatukseen vaikuttavia ristipaineita, jotka ovat tehneet, ja tulevat tekemään sen kehittämisestä haastavaa, jos niitä ei pyritä ratkaisemaan. Teoriaosuuden lopuksi tarkastellaan koulutusta sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmista. Varhaiskasvatuksessa maisteri voidaan nähdä ylikoulutettuna varhaiskasvatuksen opettajan työtehtävään, koska suuri osa siinä toimivista henkilöistä on alemmin koulutettuja. Koulutuksen ja työelämän kohtaamisen haasteita voidaan tarkastella joko koulutuksen alihyödyntämisen tai koulutusjärjestelmän puutteiden näkökulmista. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tutkimus, joka pyrkii tavoittamaan tietoa maisterikoulutuksesta ilmiönä. Tutkimuksen aineisto kerättiin vuonna 2018 sähköisellä kyselylomakkeella varhaiskasvatuksen johtamistehtävissä työskenteleviltä henkilöiltä. Aineisto koostuu 15 henkilön vastauksista, joista kahdeksan toimi varhaiskasvatusyksikön johtajana ja kuusi työskenteli varhaiskasvatusyksiköiden ulkopuolella johtotehtävissä, esimerkiksi varhaiskasvatuksen aluejohtajana tai varhaiskasvatuksen johtajana. Tutkimusaineiston analyysi on toteutettu teoriasidonnaisella otteella, joka pohjaa ilmiöstä aiemmin tutkittuun tietoon. Maisterikoulutuksen osalta tulokset jakautuvat kolmeen ulottuvuuteen. Ensiksi vastaajat näkivät, että maisterikoulutus antaa yksilölle osaamista, valmiuksia johtajuuteen sekä laajempia uramahdollisuuksia tämän lisäksi se lisää alan yleistä arvostusta. Toisaalta vastaajat näkivät, että maisterikoulutus ei anna yksilölle työkokemusta eikä oikeanlaista kuvaa varhaiskasvatuksen arjesta. Osittain ristiriitaisia tuloksia olivat, että maisterikoulutus ei tuo lisäarvoa varhaiskasvatuksen opettajuuteen tai valmiuksia johtajuuteen. Johtajuus valmiuksiin vaikutti muun muassa opintojen aikana tehdyt sivuainevalinnat. Kolmas ulottuvuus maisterikoulutukseen liittyen oli, että varhaiskasvatuksessa vallalla oleva toimintakulttuuri ja -ympäristö vähentävät maisterikoulutuksen merkittävyyttä ja vaikuttavuutta. Edellä mainittujen tekijöiden vuoksi maisterikoulutus nähtiin jopa merkityksettömänä. Tutkimuksen tulosten mukaan maisterin rooli määrittyy paljolti koulutuksen pohjalta. 4/5 vastaajista oli sitä mieltä, että varhaiskasvatusyksiköiden johtajien tulisi olla koulutukseltaan kasvatustieteiden maistereita. Tässä yhteydessä korostettiin myös työkokemusta varhaiskasvatuksen opettajan työtehtävässä. 1/3 vastaajista oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa varhaiskasvatuksen opettajien tulisi olla kasvatustieteiden maistereita. Suurin osa vastaajista oli siis sitä mieltä, että kandidaatin tutkinto on riittävä kelpoisuusvaatimus varhaiskasvatuksen opettajalle. Tätä perusteltiin muun muassa sillä, että toimintaympäristö ei tukisi kelpoisuusvaatimusten nostoa. Varhaiskasvatuksen kehittämisen ja varhaiskasvatuksen kentällä toimivien maistereiden kannalta on erittäin tärkeää, että maisterikoulutuksen merkitystä ja maisterien roolia pohditaan aiempaa tarkemmin. Tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että maisterikoulutuksen ja työelämän välillä on jonkin tasoinen kohtaamisen ongelma. Jostain syystä koulutuksen tuottamaa hyötyä ei pystytä täysipainoisesti hyödyntämään varhaiskasvatuksen kentällä, joka vaikuttaa negatiivisesti myös maisterikoulutettuihin yksilöihin. Varhaiskasvatuksen nykysuuntainen kehitys vaatii myös koulutusresurssien parempaa hyödyntämistä.

Yliopiston ja valtion välinen suhde on ollut jännitteinen jo yliopistojen perustamisesta lähtien. Yliopistojen ja valtion väliseen suhteeseen on vaikuttanut niin kansallisvaltion kehitys kuin yliopiston omat ideologiset siirtymät kohti vapaata tutkimusta, sivistystä ja autonomiaa. Tutkimus tarkastelee yliopiston ja valtion suhdetta 1980-luvulta eteenpäin. Tuohon murrosvaiheeseen sijoittuu suomalaisessa yhteiskunnassa monia muutoksia, kuten liittyminen EU:n unioniin. Tähän ajanjaksoon liitetään myös uusliberalistisen hallintatavan muutos, joka on merkittävällä tavalla muuttanut valtion ja yliopiston välisiä suhteita. Tutkimuksessa on määritelty yliopiston toiminta ja tehtävät, eurooppalaisen yliopistolaitoksen ideologinen pohja sekä organisaatiorakenne. Yliopiston olemukseen liittyviä ristiriitaisuuksia on tarkasteltu. Määrittelyn kohteena oli myös valtio ja suomalainen poliittinen järjestelmä. Tutkimuksessa käsiteltiin uusliberalismin synty, mitä se tarkoittaa ja miten uusliberalistisen hallinnon tavan muutos näkyy suomessa ja tätä kautta valtion ja yliopiston välisissä suhteissa. Tutkimus analysoi hallitusohjelmia välillä 1979-2019. Tutkimuksen analyysi hyödyntää sisällönanalyysin periaatteita, sekä ottaa huomioon dokumenttianalyysien perusperiaatteet sekä hallitusohjelmien luonteen politiikkaa ohjaavina dokumentteina. Hallitusohjelmista oli havaittavissa selkeä yliopistoja ja korkeakoulutusta koskeva puhetavan muutos. Ohjelmat laajenivat 2000-luvulta alkaen ja kilpailukyky korvasi kansallisen menetyksen käsitteellisesti. Sivistys arvona näkyi läpi koko hallitusohjelman samoin kuin yliopistojen ja koulutuksen tärkeys. Hallitusohjelmissa valtio tavoitteli yliopistojen avulla kansallista ja kansainvälistä menestystä, kansainvälisyyttä, alueellista menestystä, kestävyysvajeeseen ja työllisyyden ongelmiin vastaamista sekä tasa-arvoa. Hallitusohjelmissa pyrittiin turvaamaan yliopiston perustehtävät, mutta 2000-luvulla alkaen hallitusohjelmissa oli myös paljon yliopistojen rakenteellista kehittämistä, johon kuului mm. vaatimus opintojen nopeuttamisesta sekä tehokkuudesta. Hallitusohjelmat toivat hyvin esiin valtion uusliberalistisen hallinnon muutoksen. Uusliberalististen kehityskulkujen rinnalla kulki kuitenkin muitakin suuntia kuten sivistys sekä autonomian korostaminen.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kolmannen ja kuudennen luokan oppilaiden omaksumien kouluasenteiden yhteyttä oppimaan oppimisen tehtävissä suoriutumiseen. Lisäksi tarkasteltiin, onko sukupuolten ja luokka-asteiden välillä eroa siinä, onko omaksutuilla kouluasenteilla yhteys suoriutumiseen oppimaan oppimisen tehtävissä. Oppimaan oppiminen nähdään tärkeänä tulevaisuuden taitona. Se rakentuu uskomuksista ja asenteista sekä tiedoista ja taidosta. Oppimaan oppiminen toimii tämän tutkimuksen lähtökohtana ja sen pohjalta tutkimuksen teoriatausta rakentuu oppimaan oppimisesta, kognitiivisista kehitysteorioista, kognitiivisesta osaamisesta sekä motivaatiosta. Motivaatiosta tarkastellaan oppimismotivaatioteorioita, joista tarkemmin perehdytään tutkimuksen kannalta oleelliseen tavoiteorientaatioteoriaan. Tutkimusmenetelmänä toimi kvantitatiivinen tutkimus ja analyysimenetelmänä käytettiin regressioanalyysia. Tutkimusaineistona hyödynnettiin Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen syksyllä 2018 keräämää aineistoa. Tutkimuksen otoksen koko oli 4676 ja se koostui kolmannen ja kuudennen luokan oppilaista, joista tyttöjä oli 48,4 prosenttia ja poikia 49,8 prosenttia. Oppimaan oppimisen tehtäviä mitattiin matemaattisen ajattelun, luetun ymmärtämisen, työmuistin sekä kuvallisen päättelyn tehtävillä ja oppilaan omaksumia kouluasenteita mitattiin oppimis- ja välttämisorientaatioiden kautta. Aineisto analysoitiin IBM SPSS Statistics 25-ohjelmalla. Tutkimuksessa selvisi, että oppilaiden omaksumat kouluasenteet selittivät oppimaan oppimisen tehtävissä suoriutumista. Tuloksissa saadut selitysasteet olivat kuitenkin pieniä. Sekä sukupuolten että luokka-asteiden välillä havaittiin eroja siinä, selittävätkö omaksutut kouluasenteet oppimaan oppimisen tehtävissä suoriutumista. Kolmasluokkalaisten kohdalla asenteet selittivät osaamista enemmän kuin kuudesluokkalaisten kohdalla ja tyttöjen kohdalla asenteet selittivät osaamista enemmän kuin poikien kohdalla. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että tukemalla myönteisten kouluasenteiden kehittymistä on mahdollista vaikuttaa oppilaan osaamiseen oppimaan oppimisen kontekstissa. Siksi onkin tärkeää, että kouluympäristössä pyritään tukemaan oppilaan positiivisten kouluasenteiden kehittymistä.

Tutkielma pyrkii selvittämään, millaisiin opettajuuden ja koulukasvatuksen teemoihin tuotemaailman maailmallisuus kiinnittyy opettajaopiskelijoiden kertomuksissa. Työn tavoitteena on asettaa kriittiseen tarkasteluun puheavaruuksia, joissa opettajaopiskelijoiden kasvatusajattelu limittyy tuotemaailmallisen ajattelun ja uusliberaalin markkinaehtoisuuden kanssa ja tuoda näin näkyväksi rajapintoja, jotka ovat tuotemaailmassa tapahtuvan kasvatuksen kannalta merkittäviä. Tutkielma kiinnittyy kriittisen kasvatustieteen teoriaperinteeseen sekä sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofiaan. Tutkimusaineistona toimivat maisterivaiheen luokanopettajaopiskelijoilta vuonna 2018 kerätyt tulevaisuusnarratiivit. Tutkielman empiirinen aineisto kerättiin eläytymismenetelmällä ja analysoitiin laadullisesti teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkielma tarkastelee tuotemaailman kiinnittymistä kolmeen puheavaruuteen: teknologian käyttöön ja teknologisen ajattelun sanoittamiseen kertomuksissa, elinikäisen oppimisen ideaaliin ja sen sanoittamiseen kertomuksissa sekä uskomuksiin rahallisten resurssien jakamisen suhteesta koulutuksen tasa-arvon ylläpitämiseen. Analyysin perusteella nämä kolme puheavaruutta ovat keskeiset rajapinnat, joilla tuotemaailmallinen ajattelu kietoutuu osaksi koulukasvatusta. Teknologia näyttäytyy kertomuksissa laajalti omaksuttuna todellisuuden osana, mikä on linjassa tuotemaailman moraalisten käskyehtojen kanssa. Elinikäistä oppimista käsittelevissä teksteissä oppimisen motiiveissa on havaittavissa tuotemaailmallisen ajattelun vaikutuksia. Rahapuheessa on myös löydettävissä toisaalta huoli ja toisaalta halu kiinnittää rahalliset resurssit uusliberaaliin markkinaideologiaan sekä yksilöllisten kykyjen maksimoinnin varmistamiseen. Tutkielma esittää, että opettajaopiskelijat ovat omaksuneet tuotemaailmallisen ajattelun osaksi kasvatusajatteluaan. Tuotemaailmallinen ajattelu vaikuttaisi olevan yhteydessä ennen kaikkea opettajan ja oppilaiden tarpeeseen säilyttää merkityksensä ja arvonsa suhteessa tuotemaailman moraaliperiaatteisiin ja osaamistavoitteisiin. Vaikuttaa myös, että opettajaopiskelijat suhtautuvat tulevaisuuden mahdollisuuksiin ennemmin vastaanottavasti kuin aktiivisina toimijoina. Tutkielman perusteella opettajaopiskelijoiden kasvatusajatteluun vaikuttaa käsityksiä ja oletuksia, joiden kriittiselle tarkastelulle on tarvetta. Tutkielman ja havainnon myötä on aiheellista kysyä, tarjotaanko opettajille tarpeeksi työkaluja maailmallisuuden ymmärtämiseen ja oman työn kriittiseen arviointiin tuotemaailman läpäisemässä maailmassa.

Tutkimus käsitteli oppilaan kokemuksia opettajan sosiaalisen vallan käytöstä ja sen yhteydestä oppilaan fyysiseen aktiivisuuteen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kokivatko oppilaat opettajan jonkin sosiaalisen vallan muodon vaikuttavan heidän fyysiseen aktiivisuuteensa ja oliko sosiaalisen vallan muodoilla yhteyttä oppilaiden fyysiseen aktiivisuuteen. Taustaoletuksena tutkimukselle oli, että opettajalla on mahdollisuus vaikuttaa omalla vallallaan oppilaan fyysiseen aktiivisuuteen. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimi John Frenchin ja Bertram Ravenin sosiaalisen vallan teoria ja sen perusteet, joita hyödynnettiin koko tutkimuksen ajan aineistonkeruusta tulosten tarkasteluun sekä pohdintaan. Tutkimuksen tieteenfilosofinen pohja rakentui kriittisen realismin ympärille, mikä tarkoittaa, että valittu teoreettinen pohja vallalle on ainoastaan yksi tapa tarkastella valtaan liittyviä kysymyksiä. Tärkeänä teoreettisena pohjana toimi myös fyysisen aktiivisuuden määritelmä. Tutkimus toteutettiin määrällisenä kyselytutkimuksena, jonka aineisto kerättiin School Day -hyvinvointisovelluksen avulla. Tällä sovelluksella 11–12 -vuotiaat oppilaat vastasivat erilaisiin väittämiin koskien heidän fyysistä aktiivisuuttaan ja opettajan sosiaalisen vallan käytön muotoja. Aineisto kerättiin kolmelta eri luokalta ja oppilaat vastasivat väittämiin yhden viikon aikana jokaisena koulupäivänä ja seuraavana kolmena viikkona ainoastaan kouluviikon lopuksi. Tutkimuksen tulokset analysoitiin tilastollisesti kuvaavalla analyysillä sekä yhteisvaihtelun analyysillä, Spearmanin korrelaatiokerrointa apuna käyttäen. Tutkimustulokset osoittivat, että suurin osa oppilaista koki liikkuvansa paljon koulupäivän aikana, mutta vain noin neljäsosa oppilaista koki opettajan käyttämän sosiaalisen vallan saavan aikaan fyysistä aktiivisuutta. Tuloksien perusteella opettajan käyttämä legitimiteetti- ja informaatiovalta nousivat esille eniten oppilaiden fyysistä aktiivisuutta aikaansaavana vallan muotona. Lähes kaikilla sosiaalisen vallan muodoilla, lukuun ottamatta pakkovaltaa, oli kuitenkin tilastollisesti merkitsevä positiivinen yhteys oppilaiden fyysiseen aktiivisuuteen. Voimakkain tilastollisesti merkitsevä yhteys oppilaiden fyysiseen aktiivisuuteen oli huomattavissa palkinto-, referenssi-, informaatio- ja asiantuntijavallalla.

Tämän gradun aiheena on tarkastella opinto-ohjaajien kokeman toivon merkitystä opinto-ohjaustyön toteuttamisessa. Aikaisemmassa, toivoa ja ohjaustyötä käsittelevässä, tutkimuksessa on kiinnitetty enimmäkseen huomiota opiskelijan toivoon ohjausprosessin onnistumisessa. Ohjaustyötä tekevien ammattilaisten toivon merkitys on puolestaan jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa vähemmälle huomiolle. Koska opinto-ohjaus on luonteeltaan vuorovaikutuksellista ohjaustyötä, on syytä olettaa opinto-ohjaajan toivolla olevan myös merkitystä ohjausprosessin onnistumisessa. Toivo on ilmiönä hyvin monitahoinen eikä sille ole tutkimuksessa vain yhtä tiettyä teoreettista määritelmää. Ilmiönä toivoon voidaan esimerkiksi liittää avoimuus tulevaisuutta kohtaan ja kohdistuminen johonkin tiettyyn päämäärään (Godfrey 1987). Toivon voidaan ajatella kuitenkin yleisesti olevan positiivinen voima, jota voidaan hyödyntää opinto-ohjaajien voimavarana ohjaustyössä. Aikaisemmin tehty tutkimus ei ole juurikaan perehtynyt siihen, miten ohjaustyöntekijät itse käsittävät toivon. Tässä tutkimuksessa pyrin vastaamaan kysymyksiin, mitä opinto-ohjaajat itse tarkoittavat puhuessaan toivosta, millä tekijöillä on vaikutusta opinto-ohjaajien toivoon ja mikä merkitys opinto-ohjaajan toivolla on ohjausprosessin onnistumisessa. Tutkimuksen taustalla vaikuttaa vahvasti laadullinen tutkimusperinne ja sen aineisto on kerätty haastattelemalla viittä ammattioppilaitoksessa työskentelevää opinto-ohjaajaa. Tutkittavan ilmiön, eli toivon, monitahoisen ja monimerkityksellisen luonteen vuoksi aineisto kerättiin teemahaastattelun keinoin. Kerätty aineisto puolestaan analysoitiin Braun ja Clarken (2006) kehittämän teema-analyysin mallin mukaisesti. Opinto-ohjaajat kokivat toivolla olevan kaksi osa-aluetta, jotka olivat optimistinen ajattelutapa ja toivon kohdistuminen opiskelijan hyvään. Nämä osa-alueet täydentävät toivon teoreettista jäsennystä tuomalla esille käytännön ohjaustyötä tekevien ammattilaisten näkökulman toivon käsitteeseen. Opinto-ohjaajien toivoon vaikuttavat tekijät puolestaan jakautuivat työyhteisöön, opiskelijaan, opinto-ohjaajaan ja ohjausprosessiin liittyviin tekijöihin. Opinto-ohjaajan toivon tukeminen on tärkeää, koska haastateltavat kokivat omalla toivollaan olevan huomattavaa merkitystä siihen, miten he toteuttivat työtään käytännössä. Opinto-ohjaajan toivolla katsottiin olevan myös merkittävää vaikutusta esimerkiksi ohjauksellisten vaihtoehtojen hahmottamiseen ja ohjaajan päätöksentekoon.

Tutkimuksemme tarkoituksena on selvittää, millaisia kokemuksia 6.-luokkalaisilla on videopalvelu YouTubesta ja miten lapset kokevat vanhempiensa/huoltajiensa suhtautuvan heidän median kulutukseensa. Tutkittavien kokemuksiin perustava tutkimusasetelma nojaa laajasti katsottuna empiristiseen tutkimusperinteeseen. Tutkimusaineisto on kerätty fokusryhmähaastatteluja hyödyntäen erään pirkanmaalaisen koulun 6.-luokkalaisilta syksyllä 2019. Tutkimuksessa hyödynnettiin myös kansainvälisen EU Kids Online -tutkimusprojektin yhteydessä Suomessa keväällä 2019 kerättyä tilastollista aineistoa 6.-luokkalaisten mediankäytöstä. Litteroitu haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Analyysivaiheessa aineistossa nousi esille, että YouTube ja median kuluttaminen näyttäytyvät lapsille ja heidän vanhemmilleen hyvin erilaisina. Lapsille YouTube näyttäytyy monipuolisena viihtymisen ja oppimisen alustana. Monet haastateltavista kertoivat vanhempiensa suhtautuvan YouTube-videoihin lähes pelkästään negatiivisesti. Haastateltavat kokivat vanhempiensa pelkäävän liiallisen puhelimeen keskittymisen johtavan sosiaalisten suhteiden laiminlyömiseen ja jopa syrjäytymiseen. Haastateltavien mukaan vanhemmat eivät näe peleissä ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa vuorovaikutusta yhtä arvokkaana kuin kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta. Lasten ja vanhempien välillä on nähtävissä eroja myös median käytön tavoissa. Haastattelujen perusteella lapsille on vanhempiaan luonnollisempaa keskittyä useaan mediaan yhtä aikaa. Digitaaliset mediat vaikuttavat aineiston perusteella kasvattaneen lasten ja vanhempien välillä olevaa sukupolvien välistä kuilua, jota avataan tutkimuksen teoriaosuudessa erityisesti esittelemällä Karl Mannheimin ajatuksia sukupolvien muodostumisesta ja Margaret Meadin prefiguratiivisen kulttuurin teoriaa. Tutkimuksen perusteella perheiden suhtautuminen YouTubeen ja muihin digitaalisen median alustoihin vaihtelee suuresti. Vaikka suuri osa vanhemmista suhtautui YouTube-videoihin kielteisesti, osan kerrottiin osoittavan ymmärrystä ja aitoa kiinnostusta lastensa seuraamia tubettajia kohtaan. Sukupolvien välillä on eroja digitaalisten medioiden käyttötyyleissä, mutta on tärkeää muistaa, että saman sukupolvenkaan edustajat eivät muodosta koherenttia tai homogeenistä internetin käyttäjien ryhmää. Muuttuneessa mediaympäristössä keskusteleva, kuunteleva ja aitoon ymmärrykseen tähtäävä kommunikointi sukupolvien välillä on tutkimuksemme perusteella ensiarvoisen tärkeää.

Pro gradu -tutkielma käsittelee keskustelua Euroopan yhteisöön kuulumisen ehdoista Ison-Britannian pääministerin kyselytunneilla vuosina 1979 – 1984. Yhteisöön kuulumisen ehtoja käsiteltiin osana Britannian budjettikysymystä, jossa pääministeri Margaret Thatcherin johdolla maa pyrki pienentämään omaa osuuttaan EY:n budjetista. Britannian jäsenyys Euroopan yhteisössä ja myöhemmin Euroopan unionissa on ollut paljon esillä viime vuosina Brexitin myötä. Tutkielma antaa uudenlaisen näkökulman Britannian ja EU:n suhteiden historialliseen muotoutumiseen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälaisilla ehdoilla brittipoliitikot pitivät yhteisöön kuulumista Britannian etujen mukaisena ja minkälaisia strategioita he ehdottivat yhteisön muokkaamiseksi haluamaansa suuntaan. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan sitä, millä tavoin parlamentaarisen keskustelun luonne vaikutti esitettyjen argumenttien sisältöön ja niiden esitystapoihin. Tutkielman aineistona toimivat Britannian budjettikysymystä käsittelevät pääministerin kyselytunnit. Aineiston analyysissa aineisto on jaettu teemoihin ja teemojen sisällä vielä yksityiskohtaisempiin tyyppeihin. Teemoittelun ja tyypittelyn kautta analysoidaan aineiston sisältöjä ja konteksteja tutkimuskysymyksestä käsin. Teemoina toimivat argumentit yhteisön jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan. Teemojen sisällä debatit on jaettu erilaisiin strategioihin, joilla parlamentin jäsenet toivat esiin kannatuksensa tai kritiikkinsä Euroopan yhteisöä kohtaan. Strategiat on jaettu vielä keskenään samankaltaisia kritiikin tai puoltamisen keinoja käyttäviin keskusteluihin. Tutkielmassa vertaillaan Britannian suurimpien puolueiden debatteja toisiinsa, jolloin tarkastelun kohteena on Britannian sisäpoliittinen kamppailu äänestäjistä. Pääministerin kyselytuntien analyysissa hyödynnetään paradigmaa parlamentaaristen debattien puheajan jakautumisesta ja sen vaikutuksesta puolueen äänien tavoitteluun. Britannian käyttäessä enemmistövaalitapaa, kansa äänestää tiettyä henkilöä, ei niinkään puoluetta. Parlamentissa hallituspuolueen kannattaa antaa puheaikaa myös puolueen yleisestä linjasta poikkeaville näkemyksille. Tällä tavoin puolueen on mahdollista saada laajempi kannatus kansan keskuudessa. Britannian parlamentin poliitikot ehdottivat pääministerille erilaisia strategioita, joita he pitivät tehokkaimpina yhteisön muokkaamisessa Britannialle edullisemmaksi. Sekä Konservatiivisen puolueen että Työväenpuolueen poliitikot ehdottivat kiristys- ja kostotoimenpiteitä strategioina, joilla yhteisöstä saataisiin muokattua Britannian etujen mukainen. Tällaisia yksinkertaisia ratkaisuja ehdottamalla he yksinkertaistivat budjettikysymyksen kokonaisuudessaan helposti ratkaistavaksi kysymykseksi, vaikka todellisuudessa kysymys oli monimutkainen. Konservatiiveissa oli myös yhteisöä kannattavia poliitikoita, jotka pyrkivät osoittamaan yhteisön tuomat edut Britannialle. Näin he osoittivat yhteisön täyttävän ehdot, joilla yhteisöön kuuluminen oli Britannian edun mukaista. Työväenpuolueen poliitikoiden puheenvuoroista kaikki kritisoivat yhteisön jäsenyyttä. Osa oppositiopuolueen poliitikoista katsoi, ettei Britannia voinut saavuttaa sellaisia ehtoja, joilla jäsenyydestä olisi saatu kotimaan edun mukaista. Tällaisissa puheenvuoroissa korostui usein pelko Britannian suvereniteetin menettämisestä yhteisön jäsenyyden myötä. He ehdottivat pääministerille suoraan yhteisöstä eroamista. Pääministeri pyrki vastauksissaan perustelemaan valitsemaansa strategiaa, jolla yhteisöä voitaisi muokata Britannialle edullisemmaksi. Thatcher kannatti neuvotteluihin turvautumista yhteisön muokkaamisessa, ja kieltäytyi siis käyttämästä parlamentin poliitikoiden ehdottamia kovempia keinoja yhteisön muokkaamiseksi Britannian etujen mukaiseksi.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin kahden opettajan kielitietoisia käytänteitä sekä valmistavan opetuksen että yleisopetuksen luokassa. Tarkoituksena oli etnografisen havainnoinnin ja haastattelun avulla selvittää, miten kielitietoisuuden osa-alueet näkyvät opettajien käytänteissä, ja mitä he tietävät kielitietoisuudesta. Kielitietoisuudella tarkoitetaan laajaa ohjaavaa periaatetta, jossa kieleen ja sen merkityksiin kiinnitetään opetuksessa erityistä huomiota. Tutkimuksessa opettajien kielitietoisia käytänteitä tarkasteltiin aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta (DivED; Opetushallitus 2014; Rapatti 2015) muodostettujen kielitietoisten osa-alueiden avulla. Osa-alueet olivat kielen merkitys yksilölle ja yhteisölle, suhtautuminen kieliin ja monikielisyyteen, tieto kielistä ja niiden rakenteista, kieli kaikkia oppiaineita yhdistävänä tekijänä, tietoisuus eri tiedonalojen kielistä sekä arkikieli ja käsitteellisen ajattelun kieli. Tapaustutkimus toteutettiin etnografisen tutkimusotteen mukaisesti havainnoimalla ja haastattelemalla opettajia tutkimuskentällä vuoden 2020 tammi- ja helmikuussa eräässä suomalaisessa kunnassa. Molemmissa tutkittavissa luokissa oli maahanmuuttajataustaisia oppilaita. Yleisopetuksen oppilaat olivat kuudesluokkalaisia, kun puolestaan valmistavan luokan oppilaat olivat 1.–4. luokkalaisia. Tutkimuksemme tavoitteena oli nähdä opettajien jokapäiväistä luokka-arkea, ja poimia siitä kielitietoisia käytänteitä. Jokainen kielitietoisuuden osa-alue näkyi molempien opettajien käytänteissä, mutta niissä oli määrällisesti ja sisällöllisesti vaihtelua. Valmistavan opetuksen opettajalla painottuivat määrällisesti erityisesti käytänteet, jotka liittyivät tietoisuuteen eri tiedonalojen kielistä, tietoisuuteen kielen merkityksestä yksilölle ja yhteisölle sekä kieliin ja monikielisyyteen suhtautumiseen. Yleisopetuksen opettajalla taas painottuivat tietoisuus eri tiedonalojen kielistä, arkikieli ja käsitteellisen ajattelun kieli sekä tieto kielistä ja niiden rakenteista. Opettajien käytänteistä muodostui kielitietoisten osa-alueiden sisällä uusia alaluokkia, jotka erosivat opettajilla sisällöllisesti toisistaan. Lisäksi se, mitä opettajat osasivat kertoa kielitietoisuudesta, näkyi myös opettajien käytänteissä. Yleisopetuksen opettaja vaikutti olevan erityisen tietoinen kielen merkityksestä yksilölle ja yhteisölle, arkikielestä ja käsitteellisen ajattelun kielestä, kielistä ja niiden rakenteista sekä siitä, että kieli yhdistää kaikkia oppiaineita. Valmistavan opetuksen opettaja vaikutti olevan tietoinen kielen merkityksestä yksilölle ja yhteisölle, kielistä ja niiden rakenteista, eri tiedonalojen kielistä sekä siitä, että kieli yhdistää kaikkia oppiaineita. Lisäksi hän tiedosti kieliin ja monikielisyyteen suhtautumisen tärkeyden. Tutkimuksen perusteella voisi todeta, että erityisesti oppilaiden äidinkielen painotuksella opetuksessa on suuri merkitys kielitietoisten käytänteiden toteutumiselle. Lisäksi tuloksissa tulee ottaa huomioon tutkimuskontekstin vahva vaikutus opettajien kielitietoisten käytänteiden esiintymiseen. Koska opettajien tietoisuus kielestä ja kielitietoisuudesta vaikutti käytänteiden esiintymiseen, kielitietoisuuden lisäämiseksi tulisi koulutuksissa kiinnittää siihen enemmän huomiota.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millainen merkitys luokanopettajan ääneen lukemisella on lukutaidon ja lukuinnon vahvistajana. Lähestyimme tutkimusongelmaa opettajien ja oppilaiden käsitysten ja kokemusten kautta. Tutkimuksen lähtökohtana toimi huoli lasten lukuinnon ja lukutaidon heikkenemisestä, joka on myös todennettu aikaisempien tutkimusten perusteella. Sujuvalla lukutaidolla voidaan nähdä olevan merkitys sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta, sillä yhteiskunnassa pärjääminen vaatii jokaiselta yksilöltä sujuvaa lukutaitoa. Tutkimus kohdennettiin peruskoulun kolmannen ja neljännen luokan opettajiin ja oppilaisiin. Tutkimuksessa otettiin huomioon lapsinäkökulma. Aineisto kerättiin helmikuussa 2020 haastattelemalla opettajia ja oppilaita, sekä havainnoimalla luokan yhteistä lukuhetkeä. Tutkimukseen osallistui yhteensä 2 luokanopettajaa ja 32 oppilasta. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisesti sisällönanalyysillä. Tutkimuksen tuloksena havaittiin luokanopettajien pitävän ääneen lukemista tärkeänä toimintana sekä lukuinnon että lukutaidon vahvistamisessa. He asettivat lukuhetkelle useita erilaisia tavoitteita, joista yksi keskeisimmistä oli lukuhetkestä nauttiminen. Luokanopettajien käsityksissä oppilaan tausta, kuten ikä, ei vaikuttanut ääneen lukemisen käytäntöihin koulussa. Ääneen lukemisesta ei kuitenkaan keskusteltu muiden opettajien kanssa, eikä sitä nähty koulun yhteisissä toimissa lukuintoa ja lukutaitoa vahvistavana toimintana. Opettajien ja oppilaiden käsitykset ääneen lukemisesta vastasivat melko hyvin toisiaan. Oppilaat eivät kuitenkaan selvästi ilmaisseet ääneen lukemisen vaikuttavan omaan lukuintoon. Tästä huolimatta suuri osa oppilaista ilmaisi pitävänsä opettajan ääneen lukemisesta. Oppilaille tärkeää oli hyvä kirjavalinta ja opettajan eläytyvä lukeminen. Ääneen luetun kirjan avulla oppilaiden oli mahdollista löytää myös itselleen sopivaa luettavaa.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin Suomessa asuvien maahanmuuttajataustaisten perheiden lastenhoidon ratkaisuja, tietoa ratkaisuiden taustalla ja sitä, miten lastenhoidon valintoja perusteltiin. Tutkimus on osa Tampereen yliopiston, Jyväskylän yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen CHILDCARE- tutkimushanketta. Tutkimushanke on Suomen Akatemian rahoittama ja siinä ollaan kiinnostuneita tasa-arvon kysymyksistä lastenhoidon tukien ja palveluiden järjestelmissä. Aikaisempaa tutkimusta vanhempien tekemistä lastenhoidon ratkaisuista ja niiden perusteluista on olemassa vain niukasti. Erityisen vähän tutkimusta on tehty maahanmuuttajataustaisten perheiden osalta. Suomessa maahanmuuttajaperheiden lasten on todettu olevan kantaväestöä useammin varhaiskasvatuspalveluiden ulkopuolella ja maahanmuuttajaäitien suosivan kotihoidontuen mahdollistamaa pienten lasten kotihoitoa. Varhaiskasvatukseen osallistumisella on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin, joten lastenhoidon valintojen ja niihin vaikuttavien tekijöiden kartoittaminen on merkityksellistä. Useiden eri tekijöiden nähdään vaikuttavan perheiden lastenhoidon valintoihin ja valintoja onkin aiemmassa tutkimuksessa tarkasteltu näiden eri tasoilla vaikuttavien tekijöiden yhteisvaikutuksen tuloksina. Tutkimuksen aineistona oli kolmetoista maahanmuuttajataustaisen tai maahanmuuttajataustaisen henkilön kanssa perheen perustaneen vanhemman yksilöhaastattelua. Haastattelut analysoitiin abduktiivisesti. Analyysissä hyödynnettiin sekä laadullista sisällönanalyysiä että diskurssianalyysin menetelmiä. Lastenhoidon ratkaisuja tarkasteltiin moniulotteisena prosessina, ennemmin kuin suoraviivaisena kuluttajavalintana. Niihin nähtiin vaikuttavan niin valinnanteon konteksti, käytettävissä oleva tieto ja vanhempien uskomukset hyvästä ja hyväksyttävästä hoitomuodosta. Tulokset osoittivat, että maahanmuuttajataustaiset vanhemmat tekevät lastenhoidon ratkaisuja hyvin moninaisissa elämäntilanteissa, vaihtelevan tiedon varassa ja erilaisin perustein. Vanhemmat hyödynsivät varhaiskasvatuspalveluita runsaasti ja kunnalliset päiväkodit olivat suosituin lastenhoidon järjestämisen muoto. Perheiden yli 3-vuotiaat lapset olivat pääsääntöisesti varhaiskasvatuspalveluiden piirissä, kun taas pienten lasten kohdalla suosittiin lisäksi myös kotihoitoa. Pienten lasten hoivasta tuotetussa puheessa oli vaihtelua perheiden välillä. Pienten lasten kotihoitoa perusteltiin kotihoidon kulttuurisella ihanteella ja lapsen ja vanhemman hyvinvoinnin kautta. Alle 3-vuotiaiden lasten kodin ulkopuolista hoitoa sen sijaan perusteltiin sosiaalisten suhteiden ja kielen oppimisen näkökulmista. Isompien lasten varhaiskasvatukseen osallistumista perusteltiin kaikissa perheissä pedagogisesti painottuneella sisällöllä, sosiaalisilla suhteilla ja suomen kielen oppimisella. Valintoja perusteltiin lisäksi myös työelämän näkökulmasta. Vanhemmat saivat tietoa varhaiskasvatuspalveluista hyvin moninaisista lähteistä ja käytettävissä olleen tiedon laadussa ja määrässä oli paljon vaihtelua. Tärkeimmiksi tiedon saamisen väyliksi osoittautuivat vanhempien sosiaaliset verkostot, omakohtaiset kokemukset ja formaali tieto. Erityisesti sosiaalisten verkostojen merkitys tiedon saamisessa oli merkittävä. Perheet, jotka hyödynsivät varhaiskasvatuspalveluita, olivat lapsensa päivähoitoon pääsääntöisesti tyytyväisiä. Perheissä, joissa lasta hoidettiin kotona, varhaiskasvatuspalveluiden laatuun ja sopivuuteen suhtauduttiin sen sijaan varauksella. Tulokset osoittivat, että maahanmuuttajaperheet kokivat varhaiskasvatusta koskevan formaalin tiedon löytämisen ja saamisen haasteelliseksi. Tiedon saavutettavuutta ja mielekkyyttä tulisikin tutkia lisää ja pyrkiä parantamaan erityisesti vähemmistöryhmien näkökulmasta. Myös vanhempien mielikuvia varhaiskasvatuspalveluista ja kotihoidosta olisi jatkossa aiheellista tutkia lisää, sekä tarkastella näiden vaikutusta lastenhoidon valintoihin.

Tämä tutkielma tarkastelee entisten päihteidenkäyttäjien sosiaalista identiteettiä suhteessa addiktiosta toipumiseen. Addiktio on yhteiskunnallisesti laaja ongelma ja sitä tutkimalla voidaan tuottaa tietoa, jonka avulla ilmiötä voidaan ymmärtää paremmin. Tähän tutkielmaan melko uuden näkökulman addiktion tutkimuksessa tuo sosiaalisen identiteetin lähestymistavan soveltaminen addiktioon ja siitä toipumiseen. Vähäinen, mutta kasvava tutkimus aiheesta on antanut viitteitä, että sosiaalisen identiteetin lähestymistavalla on paljon annettavaa addiktion tutkimukseen. Tutkielma lähestyy aihetta kartoittamalla entisten päihteidenkäyttäjien sosiaalista identiteettiä. Tässä tutkielmassa selvitetään miten ja millainen sosiaalinen identiteetti näkyy entisten päihteidenkäyttäjien elämässä ja millainen rooli sosiaalisella identiteetillä voi olla toipumisessa. Tutkimus on laadullinen, aineiston koostuessa teemahaastatteluin tehdyistä haastatteluista ja sisällönanalyysin tuloksena saatujen pääluokkien analyysistä. Haastateltavia oli seitsemän ja he kaikki ovat käyneet läpi yhteisöllisen kuntoutusjakson samassa kuntoutuslaitoksessa ja ovat nyt päihteettömiä. Kaikki haastateltavat ovat myös mukana AA- tai NA-toiminnassa. Haastatteluissa käydään jälkikäteen läpi elämän eri vaiheita, siirtyen kronologisesti menneisyydestä tähän päivään. Sisällönanalyysin avulla löysin aineistosta kuusi pääluokkaa, jotka muodostavat keskeisimmät tutkimustulokseni. Sosiaalinen identiteetti näyttää muodostuvan entisten päihteidenkäyttäjien elämän aikana erilaiseksi elämän eri vaiheissa. Sosiaalinen identiteetti muuttuu päihteiden käytön ja toipumisen myötä. Keskeistä on sosiaalisen identiteetin muuttuminen eri reittien kautta lopulta sellaiseksi, joka tukee toipumista ja päihteettömyyttä. Näin sosiaalisen identiteetin muutoksen myötä on mahdollista toipua ja ylläpitää päihteetöntä elämää. Tutkimuksessa monet eri ryhmäjäsenyydet ja identifikaatiot näyttäytyvät toipumista ja päihteetöntä elämää tukevina. Toipumista ja päihteettömyyttä tukevat myös toipuvan addiktin sekä addiktin identiteetit, jotka ovat saaneet alkunsa kuntoutuslaitoksessa, ja joita AA ja NA ylläpitävät. Tuloksia voidaan käyttää hyödyksi addiktion monipuoliseen ymmärtämiseen ja mahdollisesti hoidon suunnitteluun sekä toteutukseen.