Kaikki aineistot
Lisää
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Saksalaisen tyttökoulun, Deutsche Privat-Töchterschule, johtajan ja omistajan F.H. Paerchin rakennuttama koulutalo. Saksalainen tyttökoulu oli perustettu vuonna 1862 ja sen toiminta päättyi määrärahojen supistumisen vuoksi vuonna 1892. Uuden koulutalon valmistumisen aikoihin tyttökoululla oli noin 200 oppilasta. Tiloja vuokrattiin myös ulkopuolisille, esimerkiksi vuosina 1882-1889 osa tiloista oli Helsingin musiikkiopiston käytössä, ja Broberginkoulu (Läroverket för gossar och flickor) toimi talossa vuosina 1889-1895, jolloin koulun oma Gustaf Nyströmin suunnittelema rakennus valmistui Korkeavuorenkadulle. Juhlasali oli tilapäisesti muun muassa talonpoikaissäädyn käytössä. Vuonna 1887 johtajan asunnosta alkanut tulipalo aiheutti vaurioita sisätiloissa. Rakennus oli vuosina 1897-1903 Helsingin Keskuskirjapainon ja Kirjasitomon käytössä, minkä jälkeen se siirtyi Helsingin rakennuskauppa Oy:n ja myöhemmin Rake Oy:n omistukseen. Koulutalossa oli alun perin kahdeksan luokkahuonetta, voimistelusali, kirjasto, lastentarhahuone, musiikki- ja juhlasali ja opettajainhuone. Ullakkokerroksessa oli pari asuinhuoneistoa ja asuinhuoneita. Pohjakerroksessa oli kolme myymälähuoneistoa, leipomo ja asuinhuoneita. Myymälätilat, näyteikkunat ja sisäänkäynnit uudistettiin 1910-luvulla (arkkitehti Lars Sonck, v. 1911). Rakennus liittyi viereiseen Raken taloon 1920-luvulla, ja sen jälkeen rakennuksessa suoritettiin kaksi laajempaa muutos- ja korjaustyötä (arkkitehti Väinö Vähäkallio v. 1931, arkkitehti Veikko Leistén vv. 1939-1940). Koulutalon upea uusrenessanssisisustus, joka ei rajoittunut ainoastaan pääportaikkoon ja juhlasaliin, oli valokuvien mukaan hyvässä kunnossa vielä keskuskirjapainon aikana 1920-luvulla. Katujulkisivu on uudistettua pohjakerrosta lukuun ottamatta säilynyt alkuperäisessä asussaan. Rakennuksessa on suoritettu täydellinen peruskorjaus vuosina 1983-1985 arkkitehti Toivo Korhosen suunnitelmien mukaan.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Vanhempi osa v. 1941-1942 (Yngve Lagerblad), uudempi osa v. 1988 (arkkitehtitoimisto Jari Reponen). Vuonna 1941 suunnitelmien mukaan tehdas ja varastorakennus oli 3 kerroksinen, mutta jo rakennusvaiheessa v. 1942 tämä korotettiin 6 kerroksiseksi (arkk. Yngve Lagerblad). Tilojen uudelleenjärjestely v. 1945 (A.W. Liljenberg). Sosiaalitilat ym. v. 1954 (arkk. Yngve Lagerblad). Uusi juna-aukko ovineen v. 1981 (T. Hellstén). Vuonna 1988 suunnitellun uuden osan rakentamisen yhteydessä itäiselle tonttipuoliskolle on myöskin vanha osa peruskorjattu ja sisäosat muutettu.
historia: Pienempi kasvihuone valmistui v. 1835, ja sen rakenteet olivat puisia. Arkkitehti Gustaf Nyströmin piirustusten mukaan uusittiin pieni kasvihuone v. 1889. Tehtyjä muutoksia: Rakennus uusittiin v. 1890 (arkk. Gustaf Nyström). Laajennus, pyöreä vesikasvihuone v. 1952. Seinä ja kattorakennelmat uusittiin 1972 - 1975.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Vanhimmilta osiltaan vuodelta 1857 peräisin oleva kivirakennus on tupakkatehtaan tontin rakennuksista vanhin. Sen ensimmäisen vaiheen, eli kahden ensimmäisen kerroksen ja kellarin, suunnittelijaa ei tunneta, sillä rakennuspiirustuksia ei ole signeerattu. Vuodelta 1858 on säilynyt N.J. Östermanin laatima suunnitelma. Rakennus oli alkuaan tupakkatehtaan tehdasrakennus, jonka kahdessa kerroksessa oli suurehkot työsalit ja kellarissa varastoja. Rakennus korotettiin kolmikerroksiseksi 1885 arkkitehti Th. Deckerin suunnitelmien mukaan. Vuonna 1946 se sai neljännen kerroksen arkkitehti Erik Lindroosin suunnittelemassa muutoksessa. Rakennuksessa on tehty lukuisia sisäisiä muutoksia vuosina 1930 - 1990. Borgström aloitti tupakkatehtailun tontilla jo vuonna 1834, vaikka ensimmäinen kivirakennus valmistuikin vasta 1857. Meritullinkatu oli silloiselta nimeltään Konstantininkatu, ja sen varteen ensimmäinen tehdasrakennus nousi. Tehtaalla valmistettiin piipputupakkaa, nuuskaa ja sikareita. Tehtaan tunnetuimmaksi tupakkamerkiksi tuli aikojen saatossa Bruna prima, Ruskea prima. Tehtaan pohjoisosaan kiinni, pyörökaari-ikkunoilla varustettu laajennos on rakennettu vuonna 1865.
historia: Anniskeluyhtiön lahjoituksella rakennettu kaksikerroksinen kansankirjasto ja lukusali valmistuivat pitkäaikaisen rakennustyön jälkeen vuonna 1882. Rakennuksen punatiiliset julkisivut rappausornamentteineen edustavat Höijerin 1800-luvun lopun uusrenessanssia. Rikhardinkadun puoleisen julkisivun keskikohdassa on risaliitti, jossa pääsisäänkäynti sijaitsee. Rakennus sijaitsi alkuaan ennen lisärakennusvaiheita vapaasti tontilla siten, että ainoastaan pihasiiven pääty rajoittui naapuritonttiin. Toisessa julkisivussa näkyy lukusalisiiven apsidi, ja tontin raja on merkitty rikkaasti koristelulla takorauta-aidalla. Kaksikerroksisessa lukusalissa oli galleriakerros, joka oli tuettu takorautaisilla pylväillä. Pihasiiven pohjakerroksessa sijaitsi lainaussali, ja kadunpuoleisessa osassa oli lukuhuone ja kaksi vaatehuonetta. Toisessa kerroksessa oli kirjasto ja opiskelusali. Talon valmistuttua vuonna 1882 valtiopäivien aatelittomat säädyt vuokrasivat talon kevätlukukaudeksi kokouksiaan varten. Arkkitehti Karl Hård af Segerstad teki piirustukset vuonna 1908 pihasiiven galleriakerrosta varten. Arkkitehti Runar Eklundin vuonna 1922 suunnittelema suurempi laajennustyö muutti oleellisesti rakennuksen ilmettä: rakennusta korotettiin yhdellä kerroksella ja lisärakennettiin yhdellä ikkuna-akselilla itäiseen tonttirajaan asti. Pääporrashuone siirrettiin rakennuksen sisäänkäynnin yhteyteen. Taloon asennettiin kirjahissit. Hilding Ekelund uudisti vuonna 1949 parvekekerroksen portaat, ja vuonna 1955 asennettiin kirjastoon hissi (arkkitehti Lasse Björk). Pihasiipi rakennettiin vuonna 1957 (arkkitehti Lauri Pajamies). Rakennusta korjattiin 1960-luvun aikana, jolloin peitettiin valtaosa Höijerin takorautaisista rakenteista paloturvallisuussyistä. Kirjastossa tehtiin vuosina 1986-1988 palauttavia korjauksia (arkkitehtitoimisto O. Hansson). Korjausten aikana purettiin 1920-luvun porrashuone ja vanha otettiin käyttöön. Kirjastotiloista ja vanhasta porrashuoneesta löytyi koristemaalauksia, jotka konservoitiin ja rekonstruoitiin.
historia: Oy Alkoholiliike Ab ja Alkon Ravintolat Oy olivat ostaneet osoitteessa Mannerheimintie 10 sijaitsevan tontin vuonna 1948. Tontilla sijainnut Nikolai Kiseleffin rakennuttama ja F. A. Sjöströmin suunnittelema, vuonna 1877 valmistunut asuinrakennus päätettiin seuraavalla vuosikymmenellä purkaa sen heikkoon kuntoon ja ”tuottamattomuuteen” vedoten. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin vuonna 1958 Mannerheimintie 10:een suunnitellusta liiketalosta, jonka rakentaminen tulisi ”siistimään” Mannerheimintien kasvoja. Lehden mukaan keskikaupungin kohdalla kadun länsipuolella oli ”melkein yksinomaan vanhanaikaisia, epäkäytännöllisiä rakennuksia”, mikä liittyi osaltaan myös tonttien rakennustehokkuuteen. Yhtyneet Ravintolat osti Marskia varten kaupungilta 945 m2 ylimääräistä rakennusoikeutta, jotta tontilla olleen rakennusoikeuden saattoi ylittää. Myös naapuritontteja purettiin ja rakennettiin 1960-luvun taitteessa uudelleen Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien alkupäässä. Mannerheimintien varrelle rakennettavan hotelli- ja liiketalon suunnittelutehtävän yhtiö antoi arkkitehti Einari Teräsvirralle keväällä 1958 järjestetyn kutsukilpailun perusteella. Marskista muodostui yksi arkkitehdin uran merkittävimmistä töistä. Suunnittelutyössä häntä avustivat Ensio Lappalainen, Eero Melanen, Kalevi Ruokosuo, Risto Mäkitalo, Raili Hietanen, Aulis Hämäläinen ja arkkitehtiylioppilas Eeva Rantanen. Hotelli Marskin liiketoiminta aloitettiin 1.2.1962. Alun perin Hotelli Marskissa oli 58 pääasiassa kahden hengen hotellihuonetta, jotka sijoittuivat rakennuksen kuudenteen ja seitsemänteen kerrokseen. Molemmissa kerroksissa oli lisäksi yksi kolmen huoneen sviitti. Alemmissa kerroksissa olivat tavaratalo Otra ja Kansallis-Osake-Pankin konttoritiloja. Otraan kuljettiin muodikkaita, leveitä kierreportaita pitkin. Kahdeksannessa kerroksessa oli vuokralaisena öljy-yhtiö Shell. Kolmannesta kerroksesta oli yhteys ns. tekniikkaparvelle, josta saattoi peililasien läpi tarkkailla toisessa kerroksessa sijainneen ravintolasalin tapahtumia. Jotta ravintolasali saatiin vapautettua kantavista pilareista, riippui kerroksen päällä oleva rakennusmassa ullakolle valettujen korkeiden, esijännitettyjen palkkirakenteiden varassa. Hotellihuoneiden määrää lisättiin jo 1970-luvulla, kun niitä sijoitettiin korttelin toisella puolella sijainneeseen toimistotaloon. Hotelli laajeni yhä 1990-luvun alussa Yrjönkatu 17:ään. Hotelli Marskin arkkitehtuuriin liittyi laadukas sisustussuunnittelu. Hotelli- ja ravintolatilojen kalusteet suunnitteli Ilmari Tapiovaara, jonka kanssa Einari Teräsvirta neuvotteli myös muista sisustukseen liittyvistä kysymyksistä. Astiaston suunnittelivat Kaj Franck, Nanny Still ja Tapio Wirkkala. Ravintolan aulaa koristi Eeva Anttilan tilaustyönä tekemä, koko seinän peittävä taidetekstiili. Marski oli pitkään Suomen poliittisen eliitin keskeinen kokoontumispaikka. Vakiovieraisiin kuului esimerkiksi presidentti Kekkonen. Lounas- ja kabinettineuvottelujen lisäksi Marskin korkea-arvoiset vieraat kokoontuivat rakennuksessa toimineella ns. M-klubilla, jonne ainoastaan jäsenet vieraineen pääsivät. Kaupungilla vitsailtiinkin, ettei maata johdettu eduskunnasta vaan Marskista käsin. M-klubin lisäksi rakennuksessa toimi Helsingin Sanomalehtimiesyhdistyksen vuonna 1962 perustama Helsingin Kansainvälinen Lehdistöklubi eli ns. Pressiklubi.
historia: Rakennus suunniteltiin Kliinisen instituutin, maamme ensimmäisen yliopistollisen opetussairaalan synnytysosastoksi. Sairaalan suunnittelutyö käynnistyi vuonna 1828 C. L. Engelin toimesta. Yliopiston antamien suunnitteluohjeiden mukaan sisätauti- ja kirurginen osasto voitiin sijoittaa samaan rakennukseen, mutta synnytysosastolle tuli sen sijaan varata erillinen rakennus. Engelin suunnitelmat Kliinistä instituuttia varten valmistuivat tammikuussa 1829, ja keisari vahvisti niistä synnytysosaston suunnitelman. Instituutin rakennustyö alkoi vuonna 1830. Rakennuksen synnytysosasto voitiin ottaa käyttöön marraskuussa 1833, muilta osin sairaala oli valmistunut jo saman vuoden tammikuussa. Synnytyslaitoksena rakennus oli kuitenkin vain kymmenisen vuotta; jo 1840-luvun alussa se sisustettiin sairaalan henkilökunnan asuntolaksi. Vuonna 1878 rakennukseen sijoitettiin silmäklinikka, jota varten sitä oli edellisenä vuonna laajennettu etelään samalla, kun se oli liitetty toiminnallisesti viereiseen rakennukseen. Tästä muutosvaiheesta on peräisin myös pihasivun ulkoneva porrashuone. Silmäklinikka toimi rakennuksessa vuoteen 1911 asti. Rakennuksessa oli henkilökunnan asuntoja sekä työtiloja 1950-luvulta lähtien. Helsingin yliopistollisen keskussairaalan sukupuolitautien klinikka toimi rakennuksessa 1990-luvun alussa.
historia: Rakennus oli puolustusvoimien käytössä vuosina 1933 - 1990. Vuoden 1993 alussa Sotateknillinen koulu aloitti siellä toimintansa, mutta maaliskuussa myös Ilmavoimien esikunta muutti taloon, toimien siellä talvisotaan asti ja välirauhan aikana. Sodan jälkeen rakennus palautettiin asuinkäyttöön, ja se toimi korkeimpien upseerien työsuhdeasuntona. Valtio luopui yli sata vuotiaasta, perinpohjaisen korjauksen tarpeessa olevasta, rakennuksesta vaihtokaupalla: Rakennustoimisto A. Puolimatka rakensi puolustuslaitokselle 37 työsuhdeasuntoa Santahaminaan ja sai tätä hanketta vastaan "Kenraalien talon" omistukseensa. Rakennusyhtiö sitoutui puhtaasti ilman rahanvaihtoa tehdyssä vaihtokaupassa toteuttamaan kaavalla sekä valtioneuvoston päätöksellä suojellun rakennuksen täysimittaisen peruskorjauksen huolella; rakennuksen arvo ja suojeluperiaatteet huomioiden. Rakennus peruskorjattiin vuosien 1990 -1991 aikana, ja huoneistot myytiin eteenpäin tavallisina asuntoina sekä toimitiloina.
historia: Runeberginkatu 5:ssä sijaitsevan toimisto- ja liikerakennuksen tontti syntyi Korpivaara & Halla Oy:n korttelissa jo 1940-luvulla käynnistämän Autotalon rakentamishankkeeseen liittyneen, vuonna 1955 suoritetun tonttijaon yhteydessä. Autotalon oli määrä peittää korttelista puolet, kun taas Eteläisen Rautatiekadun puolella kortteli oli jaettu edelleen kahdeksi tontiksi. Autotalon asemakaava astui voimaan vuonna 1955, ja Eteläisen Rautatiekadun puolella uusi asemakaava tuli voimaan kaksi vuotta myöhemmin. Uudessa asemakaavassa molemmille tonteille oli hahmoteltu rakennettavan yksitoistakerroksiset tornit, joiden väliin sai tehdä nelikerroksisen rakennusosan ja korttelin sisäosaan matalamman kaksikerroksisen osan. Eteläisen Rautatiekadun varteen oli tonteilla varattu tilaa pysäköinnille. Paikalla oli aiemmin ollut Helsingin kaupungin liikennelaitoksen linja-autotalleina toimineita matalia varastorakennuksia. Eteläisen Rautatiekadun puoleiset tontit omisti SOK:n alainen vakuutuksiin keskittynyt, ns. puolueetonta osuusliiketoimintaa edustava Pohja-Yhtymä, jonka toiminta oli kasvanut tasaisesti 1940-luvun puolivälistä lähtien. Runeberginkadun tontille oli määrä rakentaa yhtiön uusi pääkonttori. Talon rakentamista varten perustettiin vuonna 1957 Pohja-Yhtymän uusi tytäryhtiö Kakskulma Oy, joka toimi uuden toimistotalon rakennuttajana. Talon suunnittelijaksi tuli arkkitehti Armas Veikko Lehtinen. Kaupungin tavoite oli kehittää Kamppia uutena kasvun painopistealueena, ja kaupungin tuleva ydinkeskusta, nk. ”city”, oli tarkoitus sijoittaa juuri Kampin alueelle. Pohja-Yhtymän rakennuttama, samana vuonna Autotalon kanssa valmistunut ”Pohjantalo” oli osa tätä Helsingin liikekeskustan kehittämishanketta. Se ei kuitenkaan saanut osakseen yhtä paljon julkisuutta kuin Autotalo, joka miellettiin sodan jälkeen uudestaan esikuvaksi tulleen amerikkalaishenkisen pilvenpiirtäjäarkkitehtuurin ilmentymäksi. Esimerkiksi Keski-Helsingin asemakaavan mukaan Autotalon oli määrä olla Kampin alueen merkittävin rakennus. Vaikka Pohjantalon arkkitehtuuri ei ollut yhtä edistyksellistä ja kokeilevaa kuin Autotalossa, olivat esimerkiksi rakennuksen materiaalivalinnat laadukkaita ja aikaa kestäviä. Rakennus toimi Pohja-Yhtymän pääkonttorina noin neljännesvuosisadan ajan. Pohja-Yhtymä fuusioitui AuraYhtymän kanssa vuonna 1982, jolloin yrityksen nimeksi otettiin Keskinäinen vakuutusyhtiö Tapiola. Rakennus on edelleen LähiTapiolan omistuksessa, ja sen tiloissa toimii useita yrityksiä vuokralaisina. Esimerkiksi Rakennustietokeskus toimi Runeberginkatu 5:ssä 1980-luvun puolivälistä vuoteen 2012, jolloin se muutti uusiin tiloihin Voimataloon. Runeberginkadun puoleisessa liiketilassa oli pitkään Helsingin Suomalainen Säästöpankin ja myöhemmin Postipankin konttori. Rakennuksen nimi on ollut vuodesta 2001 lähtien Kiinteistö Oy Runskivuori, ja se on osa LähiTapiolan omistamaa Autotalokorttelia.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Helsingin kaupunginvaltuusto päätti v. 1907 perustaa kunnallisen sähkölaitoksen Sörnäisten niemelle Suvilahteen. Rakennuspäälliköksi valittiin insinööri Bernhard Wuolle, joka aloitti välittömästi rakennuksen suunnittelun. Samanaikaisesti suunniteltiin Kasarmitorin tuntumaan uusi sähköasema. Kaikki rakennukset päätettiin rakentaa teräsbetonista. Arkkitehtina toimi Selim A. Lindqvist ja rakennesuunnittelijana Jalmar Castrén. Teräsbetonirakenteet olivat Babcock & Wilcox -tyyppiä ja asennustyöt teki Kone ja Siltarakennus Oy. Aseman kaksi turbiinigeneraattoria olivat kumpikin teholtaan 750 kW. Vuonna 1912-1913 rakennettiin kattilahuoneen lisärakennus länteen ja toinen savupiippu sekä turbiinisalin länsipäätä ja voima-aseman pohjoispäätä jatkettiin (arkk. Selim A. Lindqvist). Lisärakennukset rakennettiin koilliskulmaan v. 1932 (HKR/ Gunnar Taucher), etelään v. 1938 (HKR/ Gunnar Taucher), Taucherin v. 1932 piirtämän siiven päähän v. 1941 (HKR), uudelleen eteläpäätyyn v. 1946 (HKR/ Hilding Ekelund) ja v. 1950 Ekelundin v. 1946 piirtämään siipeen (arkk. Kaj Englund). Höyryvoimalaitoksen toiminta päättyi vuonna 1974. Vuosina 1982-1984 toteutettiin peruskorjaus ja muutos liikuntatiloiksi, jossa Ekelundin ja Englundin siivet purettiin (arkk.toim. Huhtniemi & Söderholm). Korjauksen yhteydessä purettiin kaikki voima-aseman koneet ja sisustukset. Vuonna 2010 kattilahallia vuokrattiin yleisiin tapahtumiin, turbiinisali toimii liikutatilana ja pohjoissiipi on vuokrattu yrityksille ja yhteisöille. Vuosina 2011-2013 toteutettiin turbiinihallin muutos- ja korjaustyöt Cirkus Helsinkiä varten (arkk. Simo Freese).
historia: Dagmarinkatu 14 edustaa huvila-asutuksen jälkeistä rakennusvaihetta Töölössä. Alun perin rakennus liittyi 1910-luvun teollisuusrakentamiseen Helsingin keskusta-alueella. Vuodesta 1919 alkaen rakennuksessa toimi Yhteiskirjapaino Osakeyhtiö (vuodesta 1960 Yhteiskirjapaino Oy, vuodesta 1990 YKP-Finance Oy). Tehtyjä muutoksia: Korotus ja jatkos, suunnittelijana arkkitehti Karl Lindahl vuonna 1918. Ullakon sisustaminen, suunnittelijana Valde Aulanko vuonna 1920. Jatkos ja nykyinen ulkoasu, suunnittelijana arkkitehti Karl Lindahl vuonna 1927. Peruskorjaus, suunnittelijana arkkitehti Märta Blomstedt / Arkkitehtitoimisto Blomstedt & Lampén vuonna 1952. Peruskorjaus, suunnittelijana arkkitehti Erkki Karvinen vuosina 1981 - 1982.
historia: Kaisaniemenkatu 9-11:n rakennutti valtion omistama, vuonna 1954 perustettu Teollistamisrahasto Oy, joka oli Suomen ensimmäinen erityisrahoituslaitos. Osakeyhtiön tarkoituksena oli rahoittaa pienen ja keskisuuren teollisuuden investointeja. Yhtiö oli toiminut vuodesta 1959 vuoteen 1963 Aikatalosta vuokratuissa tiloissa, sen jälkeen isommissa tiloissa Lönnrotinkatu 13:ssa. 1970-luvun kuluessa yhtiön henkilökunta yli kaksinkertaistui mm. siksi, että Teollistamisrahasto Oy fuusioitui Matkailun kehittämisrahaston kanssa. Yhtiölle päätettiin rakentaa oma toimitalo Kaisaniemenkadulta Fabianinkadulle ulottuvalle tontille. Uudisrakennuksen tieltä purettiin Kaisaniemenkadun puolelta Arvo O. Aallon piirtämä, vain pari vuosikymmentä aikaisemmin vuonna 1955 valmistunut rakennus, jossa oli ollut mm. Pukevan tavaratalon osastoja. Fabianinkadun puolelta purettiin puolestaan Eino Tuompon piirtämä, vuonna 1970 valmistunut paikoitustalo. Uudisrakennuksen suunnitelmat tilattiin Arkkitehtitoimisto Jauhiainen & Nuuttilalta. Rakennuslupaa haettiin vuonna 1983, ja rakennus valmistui kaksi vuotta myöhemmin. Uudisrakennus oli suuri, sillä se peitti alleen kaksi tonttia sekä Kaisaniemenkadun että Fabianinkadun puolelta. Aikaansa ilmentävä julkisivu kuitenkin sopeutui Kaisaniemenkadun punatiilivaltaiseen katukuvaan. Rakennus kätki sisäänsä runsaasti sekä liike- että toimistotilaa. Seitsemännessä kerroksessa oli teknisten tilojen lisäksi huoltohenkilökunnan asuinhuoneisto ja ullakkokerroksessa saunaosasto uima-altaineen. Teollisuusrahasto Oy:n toimintaympäristö muuttui 1990-luvun laman myötä. Vuonna 1996 Teollisuusrahasto Oy sulautettiin osaksi Halndelsbanken Finans Abp:tä, ja sen toiminta loppui. Rakennuksen omistajaksi tuli Pohjoismaiden Investointipankki, jonka lisäksi rakennuksessa on toiminut 2000-luvulla mm. Pohjoismaiden Suomen instituutti.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Ensimmäiset piirustukset ovat Kurt Simbergin laatimat Suomen Kalastuksen jäähdytyslaitosta varten. Niitä ei kuitenkaan toteutettu. Pentti Syväoja suunnitteli Hakan varaston vuonna 1957 Sorvaajankadun ja Puusepänkadun risteykseen. Puhtaaksimuurattu kahitiilinen pienteollisuusrakennus edustaa 1950-luvulle tyypillistä laadukasta suunnittelua. Rakennuksessa on kaksikerroksinen toimisto-osa, johon liittyy nivelosalla matala varasto-osa.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Takapihalle suunniteltu 1-kerroksinen lisärakennus vuonna 1979, arkkitehtitoimisto Olli Kuusi. Ikkunat ja parvekeovien ikkunat uusittu alumiinisiksi, Raimo Karimo 2002. Rakennuksessa on toiminut muun muassa ruokala, kangaskauppa ja Malmin sähkön toimisto.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Tontin rakennushistoria on monivaiheinen. Rakennuksen ensimmäinen osa on uusrenessanssityylinen. Sen suunnitteli rakennusmestari E. Nyberg 1896 arkkitehti Waldemar Aspelinin luonnosten pohjalta. Lisärakennus Meritullinkadulle ja korotus toteutettu vuonna 1910 suunnittelijana rakennusmestari Albert Nyberg. Nybergin lisäys on sopeutettu rakennuksen ensimmäisen osan tyylisuuntaan. Tehtyjä muutoksia: Kulmakauppa 1910, arkkitehti Albert Nyberg. Keskuslämmitys 1933, M. Janhunen.
Rakennuksen julkisivumateriaalina on rappaus. Julkisivut noudattavat 1940 -luvulla asuinrakentamisessa vallalla ollutta pelkistettyä tyyliä. Suoralinjaista ja korkeata julkisivua jäsentävät asuntojen ikkunoiden muodostamat akselit sekä päätyjulkisivun erkkeri. Julkisivut ovat lähes identtiset naapurirakennuksen, Pihlajatie 44:n julkisivujen kanssa. Rakennuksessa on aumakatto. 7 kerrosta
historia: Liikehuoneistoja Neitsytpolun puolelle, suunnittelijana E. Väänänen vuonna 1923. Liikehuoneisto Tehtaankadun puolelle, suunnittelijana Arvo Elo vuonna 1935. Uudet näyteikkunat, suunnittelijana Ferd. Elenius vuonna 1936. Hissit, suunnittelijana Kaarlo Borg vuonna 1937. Keskuslämmitys, suunnittelijana Ferd. Elenius vuonna 1949.
historia: Monumentaalinen seitsemänkerroksinen Simonlinna on esimerkki 1920-luvun lopun pelkistetystä klassismista. Julkisivut ovat Santamäen tehtaan julkisivutiiltä. Porrashuoneiden alkuperäinen sisustus on valitettavasti tuhottu ja myös ulko-ovet sekä huoneistojen ovet on uusittu. Asunnot on 1960- ja 1970-lukujen kuluessa muutettu toimistoiksi. Talossa sijaitsi 1930-luvulla Cuba-niminen ravintola.
historia: Kaivotalon rakentaminen oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) merkittävin taloudellinen hanke 1950-luvulla. Ylioppilaskunta lunasti Kaivokatu 10:n tontin Rautatiehallitukselta vuonna 1929 viiden miljoonan markan kauppahinnalla. Tontti siirtyi HYY:n hallintaan vuonna 1938. Keskeisellä paikalla sijaitsevien rakennusten tuotto-odotukset olivat korkeat. Ylioppilaskunta omisti myös Mannerheimintie 3:ssa ja 5:ssä sijaitsevat Vanhan ja Uuden ylioppilastalon sekä korttelin sisäosassa sijainneen Helge Ranckenin suunnitteleman, vuonna 1889 valmistuneen ylioppilaskunnan kirjastotalon. Kaivotalon tontti muodostettiin HYY:n tontteja yhdistelemällä siten, että korttelin läpäisevä tontti mahdollisti myymälätilojen rakentamisen myös korttelin sisäosaan. Ylioppilaskunnan suunnitelmissa oli muodostaa paikalle ns. City-käytävän kaltainen, Mannerheimintieltä Kaivokadulle johtava kauppakuja. Kesäkuussa 1938 käynnistettiin yleinen arkkitehtikilpailu korttelin kehittämisestä. Tarkoituksena oli löytää suunnitelma HYY:n omistamille tonteille rakennettavaksi liiketaloksi siten, että ainoastaan Uusi ylioppilastalo säilytetään. Kilpailussa jaetulle toiselle sijalle tulivat Jussi Paatela ja Hugo Harmia työryhmineen. Sodan sekä HYY:n Leppäsuolle rakennuttamien, arkkitehti Pauli Salomaan suunnittelemien ylioppilasasuntoloiden rakentamisen takia suunnitelmien toteuttamista jouduttiin kuitenkin siirtämään. Vuonna 1950 järjestettiin uusi arkkitehtikilpailu Kaivokatu 10:een rakennettavasta liiketalosta. Kutsukilpailun voitti arkkitehti Pauli Salomaa avustajinaan Eino Tuompo ja K. A. Pinomaa. Suunnittelutehtävä annettiin Salomaalle, joka toteutti sitä varten opintomatkan Pohjoismaiden pääkaupunkeihin. Matkan tarkoituksena oli tutustua uudenaikaisissa liikerakennuksissa käytettyihin ratkaisuihin niin yleisen arkkitehtuurisuunnittelun kuin rakennusteknisten ratkaisujen osalta. Toteutuneessa suunnitelmassa Vanha ylioppilastalo säilyi korttelin toisella puolella, mutta mm. vanha kirjastorakennus purettiin. Vanhan ylioppilastalon viereltä lähti Kaivokadulle johtava kauppakuja. Kaivokatu 6:ssa ja 8:ssa sijaitsevia Tallbergin liiketaloa ja Skohan taloa mittakaavaltaan huomattavasti suurempi Kaivotalo muutti Rautatieaseman edustan katukuvaa oleellisesti. Se erottui ympäristöstään myös uudenaikaisen ja valoisan ilmeensä ansiosta. Kaivokadun puolella funktionalismin suosimat yhtenäiset nauhaikkunapinnat olivat saaneet väistyä standardisoidun ruudukkomaisen lasijulkisivun tieltä. Uudesta aikakaudesta kertoivat myös julkisivuun kiinnitetyt yhtenäiset valomainokset ja nauhana liikkuvat, sähköiset uutistekstit. Kaivokadun puolelle sijoitetut ulkoliukuportaat olivat ennennäkemättömät Helsingissä. Keskeinen sijainti ja rakennuksessa nähdyt uutuudet houkuttivat Kaivotaloon merkittäviä vuokralaisia, esimerkiksi Valmetin sekä Yhdysvaltain Tiedotustoimiston. Kaivokadun varren liiketiloissa toimivat vierekkäin rakennushankkeen suurimpiin rahoittajiin kuuluneet Postisäästöpankki ja Kansallis-Osake-Pankki. Korttelin sisäosaan suunnitellun myymälälamellin rakentaminen viivästyi taloudellisista syistä muutamalla vuodella, sillä kaikkia tiloja ei heti saatu vuokrattua. Vuonna 1958 valmistuivat tontin sisäosassa olevan sisäpihan portaat, ja alun perinkin tilapäiseksi tarkoitettu, 1970-luvun lopulla purettu pihasiipi valmistui vuonna 1959. Varastoja ja teknisiä tiloja käsittäneiden kellarikerrosten keskellä oli ajopihat, joihin ajettiin Kaivokadulta rullaportin takana ollutta ajoluiskaa pitkin. Yläkellarissa oli lisäksi suurehko näyttelyhalli. Ensimmäisissä suunnitelmissa Kaivotalon julkisivuverhousta suunniteltiin toteutettavaksi erivärisillä eloksoiduilla alumiinilevyillä (luonnonhopeanharmaa, uushopea, vaalea pronssi). Lopullisessa ratkaisussa oli kuitenkin alumiinilistoitetusta valkoisesta julkisivulasista toteutettu rasterijulkisivu. Seuraavalla vuosikymmenellä Kaivokadun rakennusrivistö kasvoi yhtenäiseen kattokorkeuteen City-Centerin valmistuttua. Metron suunnittelu käynnisti myös Kaivopihan alueen uudistamishankkeen, jota alettiin valmistella jo vuonna 1973. Metroverkon keskeisin asema oli tarkoitus rakentaa Rautatieaseman tuntumaan, joten HYY päätti hyödyntää käyttämätöntä rakennusoikeuttaan ja sijoittaa Kaivotalon kohdalle metroaseman sisäänkäynnin. Kaivotalon matalia osia korotettiin, ja korttelin keskeltä purettiin Kaivotalon pihasiipi. Tilalle rakennettiin kaksi uutta liikerakennusta, nk. Citytalo ja Hansatalo, joista Citytalon läpi oli katutasossa poikittainen kulkuyhteys suoraan City-käytävään. Korttelin keskelle muodostettiin uusi aukio suihkulähteineen – Kaivopiha. Hankkeen arkkitehtina toimi Kosti Kuronen. 1980-luvun uudistukset lisäsivät HYY:n kiinteistöjen tuottavuusastetta merkittävästi. Kaivotalo on vuokrattu kokonaisuudessaan eri yritysten käyttöön. Toimistotiloja vuokraavat nykyään mm. Patria Oyj ja Deutsche Bank AG.
historia: Kahdessa vaiheessa rakennettu. Ensin valmistui arkkitehti Theodor Höijerin 1881 piirtämä kolmikerroksinen kulmatalo Ratakadun ja Annankadun kulmaan. Toisessa vaiheessa valmistui arkkitehtitoimisto Valter Thomé & Bröderna Udd:n 1911-12 piirtämä rakennus Annankadulle edellisen rakennuksen jatkeeksi. Tässä vaiheessa rakennukset myös yhdistettiin. Kulmataloon rakennettiin kylpyhuoneet vuonna 1886 (arkkitehti Alex Nyström). Vuonna 1931 kulmataloa korotettiin kahdella kerroksella (arkkitehti Gösta Juslén).
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Kansakolujen johtokunta ryhtyi puuhaamaan 1890 -luvun lopulla koulurakennusta Vallilaan. Sekä Hermannissa että Toukolassa kouluikäisten lapsien lukumäärä oli lisääntynyt, eikä vuokratiloja ollut saatavissa. Arkkitehti Theodor Höijer vuonna 1901 suunnittelema uusi koulurakennus valmistui vuonna 1902. Siinä oli 15 varsinaista luokkahuonetta sekä lisäksi erikoisluokkahuoneita. Vuonna 1932 koulu tuhoutui osittain tulipalossa, mutta se jälleenrakennettiin ja vuonna 1935 siihen lisättiin voimistelusali arkkitehti Gunnar Taucherin / Helsingin kaupungin rakennusvirasto (HKR) laatimien suunnitelmien mukaan. Myöhempiä muutoksia: Sdekatos, arkkitehti Olli Leppämäki / Helsingin kaupungin rakennusvirasto (HKR) vuonna 1977. Sadekatos, jätekatos, aitoja ja pihasuunnitelma, arkkitehti Raimo Teränne vuonna 1992. Vallilan ala-aste järjestää opetusta myös Toukolan sivukoulussa, Syyriankatu 1.
historia: Keskuslämmitys, suunnittelijana Kaj Nyström vuonna 1953. Ullakolle atelieri, suunnittelijana arkkitehti Aarno Ruusuvuori vuonna 1955. Ikkunajaon muutos, suunnittelijana arkkitehti Aarno Ruusuvuori vuosina 1958 - 1960. Parveke, suunnittelijana Pekka Parkkonen vuonna 1965. Ullakkohuoneisto, suunnittelijana arkkitehti Juhani Pallasmaa vuonna 1982.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Rakennukset M, T, U ja V muodostavat yhtenäisen asuintalokokonaisuuden sairaala-alueen pohjoisnurkkaan. Kaikki rakennukset toimivat alun perin sairaalan henkilökunnan asuinrakennuksina. Nykyisin rakennus on erotettu sairaalakiinteistöistä omaksi taloyhtiökseen.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Ydinfysiikan opetus alkoi fysiikan laitoksen tiloissa ydinfysiikan professorinviran tultua perustetuksi Helsingin yliopistoon vuonna 1958. Pian laitokselle alettiin suunnitella uudisrakennusta. Yliopiston asettama toimikunta osoitti sille paikan Siltavuorenpenkereeltä fysiikan ja anatomian laitosrakennusten itäsiipien välistä. Hankkeen rakennuttajana toimi rakennushallitus. Rakennus valmistui vuonna 1969. Ydinfysiikan laitos muuttui myöhemmin suurenergiafysiikan laitokseksi, mutta muutti vuonna 2001 Kumpulan kampukselle uuteen rakennukseensa, Physicumiin.
historia: Kolme seppää -patsas oli Julius Tallbergin perustaman säätiö Pro Helsingforsin ensimmäinen patsashanke. Taiteilija Felix Nylund teki säätiölle luonnoksen patsaasta, joka esitti kolmea seppää. Säätiön hallitus päätti vuonna 1930 pystyttää patsaan Nylundin esittämän luonnoksen mukaisesti. Taideteos valettiin pronssiin Arttu Halosen yhtiön verstaassa Lapinlahdella. Graniittisokkelissa on teksti: ”Momentum – Ponendum – Curavit – Legatum J. Tallbergianum – Pro Helsingfors A. D. MCMXXXII” (Julius Tallbergin säätiö Pro Helsingfors pystytti patsaan vuonna 1932). Sokkelin piirustukset teki arkkitehti Carolus Lindberg. Patsas paljastettiin 2. päivä joulukuuta 1932 ja lahjoitettiin samalla Helsingin kaupungille. Sokkelissa ja patsaassa näkyvät viime sotien pommituksien aiheuttamat vauriot.
historia: Rakennus- ja käyttöhistoria: Pikku Naantaliksi kutsuttu talo on rakennettu kolmessa vaiheessa vuosina 1923 - 1927. Rakennuksen yhdeksässä portaassa oli 128 huoneistoa ja sotien jälkeen niissä asui peräti noin 1500 asukasta, enemmän kuin silloisessa Naantalissa. Rakennuksessa on tehty viitisenkymmentä liike- ja asuinhuoneistomuutosta. Osa hisseistä on uudistettu. Ullakko rakennettiin uudestaan palon jälkeen vuonna 1977, suunnittelijana Erkki Pasanen.