Kaikki aineistot
Lisää
Tutkielman aiheena on Elias Lönnrotin kokoaman Uuden Kalevalan (1849) Aino ja hänen läpikäymänsä metamorfoosit ranskalaisfilosofi Luce Irigarayn ihmettelyn teorian pohjalta. Työssä tarkastellaan, miten ihmettely tai sen puute ilmenee Aino-runoelman henkilöiden, Ainon, Joukahaisen, heidän äitinsä ja Väinämöisen välillä. Irigaray liittää René Descartesilta lainaamansa ihmettelyn käsitteen erityisesti miehen ja naisen välille, mistä syystä tarkastelun keskiössä on Ainon ja Väinämöisen suhde. Vaikka heidän välilleen ei synny perinteistä, romanttisten käsitysten sävyttämää rakkaussuhdetta, siitä on löydettävissä Irigarayn rakkaudelle antamat tunnukset, muutos ja uudelleensyntymä. Kun Aino kuulee, että Joukahainen on luvannut hänet Väinämöiselle, hän hukkuu, mutta hukkuminen ei tarkoita hänen lopullista kuolemaansa vaan muutosta vedenneidoksi Vellamoksi. Väinämöinen saa ongella ollessaan Vellamon koukkuunsa, mutta hän ei osaa ihmetellä outoa saalista vaan tarttuu heti puukkoonsa. Vellamon voidaan tulkita suivaantuvan Väinämöisen karkeista otteista ja kuin kostoksi katoavan takaisin veteen. Tässä kohtaa tutkielmassa tarkastellaan veteen ja vedenneitoihin liitettyä symboliikkaa sekä saksalaisen sosiologin Erich Frommin näkemyksiä symbolisesta, ruumiista kumpuavasta kielestä. Tuonpuoleisuutta ja kielen symboliluonnetta korostavassa valossa Ainon ja Väinämöisen viimeisenä kohtaamisenaan voidaan pitää Kalevalan 41. runoa, jossa Aino-Vellamon tulkitaan muuttuvan Väinämöisen käsissä kalasta kauniisti soivaksi kanteleeksi. Irigaray liittää ihmettelyn ja sitä mahdollisesti seuraavan uudelleensyntymään johtavan transsendenssikokemuksen nimenomaan miehen ja naisen välille, mitä näkemystä Kalevalan Aino-taru osaltaan tukee. Kanteleensoittokohtauksen perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että miehen ja naisen välinen transsendenssikokemus on mahdollista saavuttaa myös musiikin tai ylipäätään taiteen äärellä.
Tämän pro gradu -tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Kalevalan ja kansanperinteiden opetukseen liittyviä näkökulmia alakoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppisisältöinä. Aihetta tutkittiin valituissa alakoulun oppimateriaaleissa ja luokanopettajaopiskelijoille suunnatulla kyselytutkimuksella. Aiempaa tutkimusta aiheesta on vähän, eikä siinä ole yhdistetty oppimateriaalien tutkimista ja luokanopettajaopiskelijoiden kokemuksia ja valmiuksia aiheiden opettamiseen. Aikaisemman tutkimuksen perusteella esimerkiksi kansanperinteillä on kuitenkin todettu olevan opetuspotentiaalia. Tutkimus toteutettiin kaksivaiheisena. Ensimmäisessä tutkimusvaiheessa Kalevalaa ja kansanperinteitä tutkittiin neljässä valitussa vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaisessa oppimateriaalisarjassa luku- ja tehtäväkirjan sekä opettajan oppaan osalta. Tutkimustulokset osoittivat, että oppimateriaaleissa oli nähtävissä Kalevalan sisällöissä oppimateriaalisarjasta riippumatta viisi pääteemaa: tarinat, hahmot, paikat, kalevalainen runo ja taustatietoa Kalevalasta. Sen sijaan kansanperinteiden ja kansanperinteen muotojen käsitteleminen Kalevalan opetuksen yhteydessä oli melko vähäistä. Toisessa tutkimusvaiheessa tutkittiin luokanopettajaopiskelijoiden (N=89) kokemusta ja valmiuksia opettaa Kalevalaa ja kansanperinteitä. Tätä selvitettiin kyselytutkimuksella, joka laadittiin ensimmäisessä vaiheessa saatujen tulosten perusteella. Kyselyn tulosten mukaan luokanopettajaopiskelijat pitivät aiheita pääsääntöisesti tärkeinä opettaa, vaikka toisaalta he kokivat valmiutensa aiheiden opettamiseen melko heikoiksi tai heikoiksi. Aiheiden opetustärkeyttä perusteltiin useista näkökulmista painottaen erityisesti suomalaisen kulttuuriperimän merkitystä. Opiskelijoiden mukaan äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa tulisi käsitellä monipuolisesti erilaisia kansanperinteen muotoja, joista erityisesti Kalevala nostettiin keskeisenä merkkiteoksena esiin. Tulosten perusteella voidaan olettaa Kalevalan ja kansanperinteiden tulevaisuuden olevan turvattu osana perusopetusta. Näyttää esimerkiksi siltä, että Kalevalan opetuksessa toistuvat aikaa kestävät traditiot. Lisäksi tulevat luokanopettajat tiedostavat Kalevalan ja kansanperinteen tarjoamat mahdollisuudet opetuksessa ja oppilaan kokonaisvaltaisen kehityksen tukemisessa.
Kansanrunouden maailmassa heeroksilla on tuonpuoleisesta saatuja voimia tai muuten poikkeuksellisia kykyjä. Johanna Sinisalo on romaanissaan Sankarit (2003) siirtänyt kalevalaisia hahmoja nykymaailmaan, ja nämä siirtymät ja niissä muodostuvat merkitykset ovat tämän tutkimuksen aiheena. Henkilöhahmoihin kiinnittyvien tarinoiden tarkastelu tuo esiin, miten myytin asema ja vaikutukset ovat muuttuneet siirryttäessä myyttisestä maailmankuvasta modernin kulttuurin epäyhtenäisempään ja yksilökeskeisempään todellisuuteen. Sankarien tapaisessa postmodernistisessa romaanissa vanhoja myyttejä ja heeroksia kierrätetään, usein satiirisin ja parodisin vaikutuksin. Niistä on tullut teknistyneen ja medioituneen nykykulttuurin ilmiöitä avaavia vieraannuttamiskeinoja. Tutkimuksen käsitteistö liittyy myyttitutkimukseen, intertekstuaalisuuteen, feministiseen tutkimukseen, lajiteoriaan ja postmodernin romaanin poetiikkaan. Näin on voitu selvittää myös sitä, kuinka kerrontaan upotetut erilaiset lajityypit antavat henkilöhahmojen tarinoille eri lajien piirteitä. Tarinoiden konstruoinnissa korostuvat henkilöiden keskinäiset suhteet. Temaattisesti keskeisenä kysymyksenä on, millaisia kulttuurisia, poliittisia ja eettisiä, erityisesti kansalliseen ajankuvaan ja sukupuoleen liittyviä merkityksiä ja arvoja Sankareille ominaisessa fantasian ja scifin kehyksessä muodostuu. Kirjaan sisältyy myös Johanna Sinisalon haastattelu. FT Eliisa Pitkäsalo toimii Suomen kielen ja kulttuurin yliopistonlehtorina Länsi-Unkarin yliopiston uralistiikan laitoksessa.