Kaikki aineistot
Lisää
Tämä tutkimus käsittelee William Shakespearen näytelmää Hamlet, kiinnittäen huomiota haamun alkuperään sekä Shakespearen näkemykseen koston oikeutuksesta perustuen Prosserin (1971) tutkimukseen esittäen, ettei Haamu ole todellisuudessa Hamletin isä vaan demoninen henki. Näytelmän keskiössä ei tämän tulkinnan mukaan ole perinteisesti ymmärretty teema pojasta, jonka täytyy kostaa isänsä kuolema, vaan se, että hän uskoo demonista henkeä ja näin saattaa toiminnallaan tuhoon koko Tanskan kuningaskunnan. Tragedia ei siis perustu koston oikeutukseen ja Hamletin päättämättömyyteen ja kykenemättömyyteen kostaa, vaan siihen, että hän kostaa siitäkin huolimatta, ettei se ole sallittua. Sen sijaan, että lopussa Hamlet aivan kuin löytäisi tiensä takaisin, ehdotetaan Hamletin muutoksen viimeisessä näytöksessä perustuvan hänen tarpeeseensa oikeuttaa tekonsa, jolloin hänen onnistuu uskottella itselleen olevansa Jumalan koston lähettiläs. Tutkimus on jaettu kuuteen osaan. Kun tutkimuksen peruslähtökohdat on selvitetty ensimmäisessä johdantoluvussa, esitellään ensin Hamlet kirjallisuudentutkimuksen traditiossa sekä Prosserin (1971) tutkimus pääpiirteissään. Kolmannessa luvussa esitellään lyhyesti kiirastulioppi tutkimuksen kannalta olennaisena elementtinä katolisen ja reformoidun kirkon välisenä opillisena skismana sekä historiallisena kysymyksenä. Neljännessä luvussa esitellään tutkimusaineisto tarkemmin sekä käytetty tutkimusmetodologia. Analyysi sijoittuu viidenteen lukuun, jota seuraa tutkimuksen yhteenveto sekä jatkotutkimuskysymysten esittely.
Epätäydellisessä maailmassa tulee aina olemaan utoopikkoja, jotka kuvittelukyvyllään maalaavat kuvaa tulevaisuudesta, jossa kaikki nykyisyyttä vaivaavat epäkohdat olisi poistettu. Tässä puheenvuorotekstissä tarkastelen, miten utooppisissa teksteissä on läsnä jännite menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Tämä paljastuu esimerkiksi kiinnittämällä William Morrisin kaltaisen utoopikon teksteissä huomio onnellisuuden ja melankolisuuden väliseen suhteeseen utooppisessa tulevaisuudessa.
Käännösgraduni tarkastelee kotouttamista ja vieraannuttamista valitsemissani katkelmissa William Burroughsin suomennoksia, omani mukaan lukien. Se sisältää johdannon, käännösnäytteen, käännöspäiväkirjan ja analyysin. Olen valinnut tutkimusmateriaalini yrittäen saada kirjailijan monipuolisesta tuotannosta mukaan mahdollisimman kattavan kuvan – toisaalta valintaa on ohjannut se, mitä kirjailijalta on aiemmin suomennettu. Käännöstieteen teorian osalta tukeudun tutkielmassani mm. Ritva Leppihalmeen, Outi Paloposken, Irma Sorvalin, Katja Vuokon ja Lawrence Venutin ajatteluun. Metodiksi olen valinnut vertailevan lähestymistavan: tarkastelen suomennoksia ja paikallistan niiden keskinäisiä eroja. Näitä käännösanomalioiksi nimittämiäni eroja löytäessäni vertaan suomennoksia alkuperäisteokseen ja analysoin käytettyjä käännösstrategioita: korvaamista, tekstinsisäistä ja -ulkoista selvennystä sekä poistoa; sitä miten käytetyt strategiat luovat uskottavuutta, kotouttaen tai vieraannuttaen, teoksen sisäiseen maailmaan. Toisia käyttämiäni metodeja ovat aineistonkeräys (liittyen erityissanastoon) ja kääntäjien haastattelut (liittyen mm. käännösten motivointiin ja vastaanottoon). Analyysissäni osoitan, että Burroughsin suomennoksista löydämme eri käännösstrategioita eri kääntäjiltä, ja että kääntäjät ovat valinnoissaan johdonmukaisia. He eroavat toisistaan paitsi kotouttavuuden asteen, myös esimerkiksi kääntäjän näkyvyyden ja murteen käytön suhteen. Suomennoksen lukijalle täysin näkymätön poiston käyttökin jakaa kääntäjiä, niin myös uskollisuus alkuperäisteokselle. Hypoteesini käännösanomalioiden käytöstä paikantamaan kotoutuksen ja vieraannuttamisen paikkoja osoittautuu pitäväksi. Jaottelen löydökset neljään kategoriaan: nimet, miljöö, tapakulttuuri sekä mitta- ja painojärjestelmät. Lopuksi nostan esiin kysymyksen liioittelusta käännösstrategiana: onko suomennoksissa esiintyvä liioittelu tahatonta vai tietoista? Pyritäänkö sillä parantamaan alkuperäistä teosta?