Kaikki aineistot
Lisää
1900-luvun avantgarden tutkimuksessa on käyty laajasti keskustelua siitä, millä tavalla avantgarde on poliittista, epäonnistuiko avantgarde siihen liittyvissä poliittisissa tavoitteissaan ja onko avantgarde pohjimmiltaan kulttuurikriittinen vai poliittinen positio. Kun puhutaan avantgarden poliittisuudesta, viitataan usein ennen kaikkea 1900-luvun alun venäläiseen avantgardeen kuten konstruktivismiin ja produktivismiin, saksalaiseen Bauhaus-kouluun sekä italialaiseen futurismiin.1 Kyseiset suuntaukset ymmärsivät taiteen ennen kaikkea yhteiskunnallisen muutoksen välineeksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut avantgarden suoraa ja vääjäämätöntä liittoutumista 1900-luvun alun poliittisen ideologioiden ja puolueiden kanssa, kuten joskus hieman yksiulotteisesti esitetään.
This chapter investigates the close relationship between the list form and experimental writing, and the poetic and literary usage of the form in the ideologically countercultural experimental setting of the 1960s. The focus is on Finnish literature of the decade and texts that utilize the culinary forms of recipe and menu, both of which are essentially based on listing. The texts examined, thus, combine two traditions: the history of food listings in literature, and the fondness for the list form in experimental and avant-garde traditions. The article begins by considering the recurring position of lists in the experimental writing of the 1960s. Lists are compared to other formal resources used in experimental writing, like found texts or constraints. Then, four examples, literary menus and recipes by Kari Aronpuro, Kalevi Lappalainen, Anselm Hollo, and M. A. Numminen are taken into closer reading.
Jyväskylän Festivaaliyhdistys ry järjestää Suomen yhtäjaksoisesti pitkäikäisintä monitaidefestivaalia Jyväskylän Kesää. Festivaali on järjestetty vuodesta 1956 lähtien ja se on keskittynyt sisällöissään laaja-alaisesti musiikkiin, taiteeseen, muotoiluun, arkkitehtuuriin, elokuvaan ja puhetilaisuuksiin. Käsittelen opinnäytetyössäni festivaalin musiikillista historiaa ja sen erilaisia vaiheita varsinkin vaihtoehtoisen ja kokeellisen sisällön näkökulmasta. Pyrin opinnäytetyössäni tuomaan esille vaihtoehtoisen ja kokeellisen sisällön merkityksen festivaalin historiassa ja miksi tämänkaltainen sisältö tulisi olla osa festivaalia myös tulevaisuudessa. Tutkimusmenetelminä olen käyttänyt dokumenttianalyysia ja ryhmähaastattelua. Opinnäytetyön aineisto koostuu pääosin maakunta-arkiston ja Jyväskylän Kesän omien arkistojen materiaaleista: Jyväskylän Kesän vanhoja ohjelmia, ohjelmasuunnitelmia, toimintasuunnitelmia ja –kertomuksia.
In Saarikoski’s political poems, there are two things combined: figurativeness which is the traditional medium of poetry, and political radicalism. This combination is part of Saarikoski’s “political poetics”. Not much academic research has been carried out about Saarikoski’s lyrics, but it’s been studied earlier by for example Janna Kantola and H. K. Riikonen. In Saarikoski’s political-regarded works of the 1960’s, the most avant-garde-influenced are Mitä tapahtuu todella? (“What really happens?”) (1962) and Ääneen (“Aloud”) (1966). According to my interpretation, Mitä tapahtuu todella? is mostly influenced by artistic avant-gardism: collage and montage are used, among other things. In Ääneen, the speaker of the poem is continually saying that he’s a communist, and implores his audience to choose this ideology too. The traditional figurativeness containing “birds”, “flowers” and “trees”, is used. This concerns also Mitä tapahtuu todella?. There is both indirect imagery and concrete images in poems. Peter Bürger has stated that the avant-gardists wanted to re-establish art back to every-day life (Lebenspraxis). In Saarikoski’s lyrics, this can be seen for example in how daily things such as a photo in a newspaper or having dictionaries lie about the table are described. Figurativeness, being one medium of poetry, plays an important role in this kind of description.
Tämän tutkimuksen kohteena on suomalainen taidekeskustelu 1990-luvun taitteesta 2000-luvulle. Tutkimuksen aineisto koostuu pääosin Teemu Mäen videoteoksista Sex and death (1989) sekä My way, a work in progress (1994) kirjoitetuista sanomalehtiteksteistä sekä näihin teoksiin liitty-vistä muista teksteistä ja materiaalista, kuten oikeudenkäyntiasiakirjoista, eduskuntakysymyksistä, radio-ohjelmista ja keskustelupalstaviesteistä. Tutkimuksessa selvitetään, mistä vuosina 1990 ja 2004 käydyissä Mäen teoksiin liittyvissä julkisissa keskusteluissa oli kyse. Tutkimus ponnistaa aiemmasta suomalaisia kulttuurikiistoja koskevasta tutkimuksesta, institutionaalisesta taideteoriasta sekä taiteen ja taiteilijan määrittelyjä koskevasta tutkimuksesta. Bourdieun kenttäteoriaa soveltamalla avautuu näkymä kamppailuun taiteen kentällä: Vuonna 1990 joukko taiteilijoita ja kulttuurialan ihmisiä kyseenalaisti Helsingin Sanomien kuvataidekriitikon määrittelyvallan. Vuonna 2004 kyseenalaistettiin opetusministeriön sekä nykytaiteen museo Kiasman määrittelyvalta. Jälkimmäisen keskustelun teemoja olivat taiteen julkinen tuki sekä sensuuri. Molemmat keskustelut sijoittuvat osaksi omaa aikaansa: 1990-luvun alussa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen valta oli kasvanut muiden lehtien kulttuuritoimitusten heikentymisen myötä. Aika oli myös videotaiteelle vihamielinen: Suomessa oli voimassa harvinaisen ankara videosensuurilaki, ja videotaide oli vasta vakiintumassa oleva taidemuoto. 2000-luvulle tultaessa nykytaiteen museo oli niittänyt kyseenalaista mainetta ARS-näyttelyillä ja suomalaisia järkyttivät myös metrosurma sekä Irakin vankiloissa kuvatut kidutusvideot. Myös kahden keskustelun välissä tapahtunut tekninen kehitys erotti niitä: internetin myötä vuonna 2004 kansalaisilla oli keskustelussa merkittävä rooli. Kulttuurikiista järkytti hetken ajan määrittelyvallan jakautumista: kissantappokohtauksen sisältävä video siirrettiin painostuksen alla Kiasman taidekokoelmista Kuvataiteen keskusarkiston tutkimusarkistoon. Muita, laajempia vaikutuksia ei erilaisten asiakirjojen valossa kiistalla ollut, ja taiteen määrittelyvalta palautui niille, joilla oli vakain asema taiteen kentällä.
Opinnäytetyössäni analysoin videotaidetta ja videoinstallaatioita. Tavoitteenani on esittää yksi tapa analysoida ja merkityksellistää taideteoksia, joita kutsumme videoinstallaatioiksi. Analyysini lähtökohtana on, että videoinstallaatio on luonteeltaan avantgardetaidetta, joka pyrkii uusien ja raikkaiden esteettisten merkitysten ja tulkintojen löytämiseen. Määrittelen avantgarden uusien ja vanhojen merkitysten synteesiksi, jossa tie uusiin merkityksin kulkee vanhojen merkitysten uudelleen määrittelyn kautta. Opinnäytetyöni alkupuolella esitän lyhyessä muodossa myös videotaiteen ja videoinstallaatioiden historian. Analyysini työkaluina ovat Nelson Goodmanin taidefilosofia ja hänen luomansa käsitteet. Käytän hyväkseni Goodmanin symbolin, symboliteorian, denotaation, eksemplifikaation ja metaforan käsitteitä. Esitän Goodmanin taidefilosofiasta ja käsitteistä yleisluontoisen selonteon. Näistä teoreettisista lähtökohdasta pyrin selvittämään, millainen taidemuoto videoinstallaatio on ja millaisille periaatteille se perustuu. Kytken videoinstallaatiot osaksi postmodernia nykytaidemaailmaa. Pohdin videoinstallaatioiden esteettisesti merkittäviä ominaisuuksia, kuten fyysistä ja virtuaalista tilallisuutta, niiden materiaalisuutta, teoksen ja kokijan aktiivista interaktiota, aikakäsitystä sekä katsojan funktion ja paikan uudelleen määrittelyä. Pohdin näitä videoinstallaatioiden esteettisiä tekijöitä varsinkin Goodmanin eksemplifikaatio-käsitteen avulla. Esitän työssäni analyysin niistä yksityiskohdista, jotka tekevät taideteoksista videoinstallaatioita. Tulkintani mukaan videoinstallaatiot perustuvat avoimelle tulkinnalle. Videoinstallaatioiden tarkoituksena on vanhojen käsitysten kriittinen havainnoiminen ja uudelleen arviointi. Videoinstallaatioiden määrittely jää aina kuitenkin vajavaiseksi, ja niiden esteettinen merkitys perustuu osittain niiden määrittelemättömyyteen. Videoinstallaatiossa fyysinen teos ja kokijan mentaaliset sisällöt muodostavat uusia merkityksiä luovan synteesin.
Opinnäytetyö tarkastelee elokuvakerrontaa, joka rakentuu kuvan ja äänen asynkroniseen suhteeseen. Opinnäytetyön tavoitteena on tutkia mitä asynkroninen kuvan ja äänen liitto mahdollistaa elokuvakerrontaan. Tarkastelen käsitteitä, jotka auttavat ymmärtämään, miten asynkroni rakentuu. Käsittelen laajemmin Trinh T. Minh-han lyhytelokuvaa Reassemblage ja niitä asynkronisia keinoja, joita tekijä on soveltanut. Asynkronille perustuva kerronta liitetään vahvasti nk. kokeellisen ja subjektiivisen kerronannan traditioon, jota käsittelen tutkimuksessa erityisesti avantgarde-elokuvien kautta siirtyen anti-illusionismin käsitteeseen. Anti-illusionismin lähtökohtana on kerronta, joka ei pyri antamaan valmiita vastauksia, vaan antaa tilan mielen tuottamille assosiaatioille ja kykyyn luoda osista kokonaisuuksia. Tästä näkökulmasta tarkastelen myös katsomis- ja ymmärtämiskokemusta kokeellisen elokuvan kontekstissa.