Kaikki aineistot
Lisää
Children and monsters share a similar position in the world dominated by human adults: both are typically represented as animalized, alien creatures that are to be tamed, protected, abused, or repelled. In other words, children and monsters are constructed as different and “other” from the hegemonic standard that is the full-grown, healthy (and typically white) human. Children’s literature thus opens a space where the ethical relationships between humans and nonhumans can be radically reconfigured: the different forms and genres of fiction aimed at infants and youngsters offer wads of intriguing, underutilized material for examining the construction of nonhuman otherness and its complex connections to the various groups of human others – including children themselves. In the chapter co-authored by Marleena Mustola and Sanna Karkulehto, brief analyses of Maurice Sendak’s Where the Wild Things Are (1963), Shaun Tan’s “Stick Figures” (in Tales of Outer Suburbia, 2009), and Tuutikki Tolonen’s Monster Nanny (2017) demonstrate how the othering, abjection, and abuse of the monsters in children’s literature embody the contemporary (human) anxieties. In all of these narratives, the fear of difference agitates the human characters to mistreat the characters that represent the disempowered other: monsters – and even the monstrous characteristics lurking inside the humans themselves – are squeezed into tight closets, creatures evoking existential questions are beaten down to silence, and opportunistic quests are undertaken to tame anything wild and unruly.
Pro gradu -tutkielmassani tutkin lasten- ja nuortenkirjailija Patrick Nessin lapsille suunnattua romaania A Monster Calls (2011). Teos käsittelee erityisesti lapsen kokemaa surua ja pelkoja vanhemman sairastaessa vakavasti. Tunteiden hankaluutta ja ristiriitaisuutta käsitellään erityisesti fantastisen hirviöhahmon ja tarinankerronnan avulla. Tutkielmassani tarkastelen, miten romaani kuvaa lapsen kokemaa surua, menetystä ja pelkoa sekä tulevan kuoleman kohtaamista. Lisäksi pohdin, mikä merkitys romaanin hirviöhahmolla on suhteessa teoksen teemoihin. Tutkielmassani lähestyn aihetta erityisesti lastenkirjallisuuden viitekehyksestä. Hyödynnän aikaisempaa tutkimusta kuoleman merkityksestä ja käsittelystä lastenkirjallisuudessa. Käytän myös kirjallisuustieteellistä hirviöteoriaa sekä traumateoriaa, jossa lähtökohtinani ovat muun muassa Cathy Caruthin klassinen ja Anne Whiteheadin uudempi tutkimus traumakirjallisuudesta. Tutkielmassa viittaan lisäksi muun muassa Tzvetan Todorovin ajatukseen fantastisen käsitteestä sekä tarinankerronnan pohdinnassa Hanna Meretojan tutkimukseen narratiivisesta hermeneutiikasta. Teoksen päähenkilö on traumatisoinut surustaan ja pelostaan, joita hän ei ole kyennyt käsittelemään. Trauma ilmenee toistuvina painajaisina ja tunteina, joita hän ei pysty kontrolloimaan. Romaanissa trauma esitetään pitkän aikavälin aikana muodostuneena. Myös päähenkilön painajainen on itsessään tulkittavissa traumakokemukseksi. Romaanissa esitetään, että tarinankerronta on keino selviytyä traumasta ja hyväksyä sekä koetut tunteet että läheisen tuleva kuolema. Tämän ymmärtämiseksi romaanissa esiintyy hirviöhahmo, joka havainnollistaa päähenkilön tunteita, auttaa niiden kohtaamisessa ja käsittelyssä sekä lohduttaa surussa ja ahdistuksessa. A Monster Calls tuo uudenlaista surun ja trauman kuvausta lastenkirjallisuuden kentälle. Se näyttää myös erilaisen näkökulman kirjallisuuden hirviöhahmoihin ja tulkitsee traumateoriaa sillä ajatuksella, että lapsille kuolema ja kuoleman pelko ovat usein traumaattisia tai trauman kaltaisia kokemuksia; kohdatessaan kuoleman ensimmäisen kerran lapsella ei vielä ole taitoja käsitellä siihen liittyviä tunteita.
This article examines the taboo of shipping two fictional movie monsters, Pennywise the Dancing Clown and Babadook, and the way they turned into a celebrated power couple in social media. Shipping is a fan activity, in which the focus is to find romantically charged subtexts from media texts. Pennywise, an eternal entity and a demonic monster, is the main antagonist in Stephen King’s book It (1985) and its latest audiovisual version (2017). Soon after the movie’s release comments concerning the character’s ‘hotness’ filled social media. Discussion about Pennywise’s sexual appeal rose to a completely new level when fans decided that Pennywise is homosexual and in a relationship with Babadook, another horror movie character and an incarnation of repressed grief in the Australian horror movie The Babadook (2014). The article has two data sets. The primary one is collected from a social networking service Twitter and concentrates on affectivity of fan-made drawings concerning the Pennywise/Babadook pairing. The secondary one is collected from a microblogging and social networking website Tumblr and examines motives behind shipping oneself with a monster using Pennywise as an example. Attention is also given to hashtags and the way they operate as a tool to get acquainted with shipping and shipperdom.
The Unwritten (2009–2015), a Vertigo comics series created by Mike Carey and Peter Gross, demonstrates through metafictional storytelling that all fictional characters share important features with Victor Frankenstein’s infamous creature: they are simultaneously synthetic and mimetic, human and nonhuman, textual and transtextual, crafted to serve specific functions, yet difficult to control. This article explores how structuralist, cognitivist and emerging transtextual theories of literary characters have attempted to grasp and reconcile these paradoxical qualities. This allegorical cross-reading highlights previously ignored points of connection between different theories, forming a basis for a more holistic, dynamic and transmedial view of characters.
Opinnäytetyön aiheena ovat videopeleistä löytyvät hirviöt ja niiden luominen käyttäen pelkoja inspiraationa hahmosuunnittelussa. Työssä tutkitaan, miten eri peloista voidaan eritellä osat, joita voidaan käyttää hyväksi hirviöiden luontivaiheessa. Tämän lisäksi analysoidaan kauhupeleistä löytyviä hirviöitä ja niiden mahdollisia inspiraatioita. Teoriaosuudessa käydään ensin läpi pelkoa ja sen tärkeyttä ihmisten selviytymiselle. Esitetään muutamia pelkoja, mikä niissä aiheuttaa pelon tunnetta ja miten pelkoa voi hillitä. Tämän jälkeen opinnäytetyössä lajitellaan ja analysoidaan joitain kauhupeleistä löytyviä hirviöitä ja pohditaan, mitkä osat niistä ovat vaarallisia ja näin herättävät pelkoa ihmisissä, ja mitä pelkoja on voitu käyttää hyväksi niiden luomisessa. Teoriaosuuden lopuksi käydään läpi hirviöiden luomisessa huomioon otettavia asioita ulkonäön ja pelimekaniikan näkökulmista. Käytännön osuudessa keksitään ensin kuvitteellinen pelimaailma, johon luotu pelihirviö kuuluu. Osuudessa käydään läpi aikaisemmin pohdittuja asioita hirviön luomisesta ja niiden avulla suunnitellaan hirviö, joka perustuu hukkumisen pelkoon. Opinnäytetyön lopussa analysoidaan luotua hirviötä, ja miten sitä olisi voitu vielä parantaa.
Fiktiossa kasvit saavat usein toimijuutta vain silloin, kun ne näyttäytyvät vaarallisina ja uhkaavina. Näin ollen kasvikauhun hirviöt avaavat tärkeitä näkökulmia kasvien ja ihmisten välisten suhteiden ymmärtämiseen. Elokuvassa Batman & Robin (1997) Poison Ivyn hahmoon henkilöityy kasvien ja naisten toiseuttaminen, minkä lisäksi elokuvan sankarit torjuvat hänen edustamansa ajatuksen luonnonsuojelun tärkeydestä. Koska ympäristöongelmien vaikutukset ja yhteiskunnan alistavat mekanismit toimivat limittäin, vähän tutkittu Poison Ivyn hahmo on intersektionaalisuudessaan ajankohtainen. Ekofeministinen analyysi hahmosta paljastaa, miten ja miksi tietyistä olennoista tehdään populaarifiktiossa vieraita ja hirviömäisiä. Kasvin ja ihmisen yhdistelmänä Poison Ivy haastaa olentojen välisiä rajoja ja hierarkioita, samalla kun hänen yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävä toimintansa vaatii ihmisiä ottamaan päätöksissään huomioon myös ei-inhimilliset olennot.
Opinnäytetyön tarkoituksena on tutkia, kuinka elementalismi näkyy hirviöhahmojen suunnittelussa ja sitä kuinka visuaalinen hahmosuunnittelu ja sen keinot voivat auttaa pelaajaa voittamaan tälle peleissä vastaan tulevia hirviöitä. Tutkin lähtökohtana sitä, kuinka hirviöhahmoja käytetään tasoloikka- ja strategiapeleissä ja mitkä ovat näissä peleissä hirviöiden tarkoitus ja miten niiden ominaisuudet näkyvät hahmoissa. Esitän luonnon elementeistä esimerkkejä uskonnoista ja tutkin tapaa jolla visualisoida monipuolisesti erilaisia elementtejä. Esimerkkitutkimus käsittää tulen elementin koirahahmossa. Toiminnallisessa osuudessa suunnittelin kaksi elementaalista eläinhybridihirviötä vielä tekeillä olevaan, selaimessa pelattavaan virtuaaliseen lemmikkipeliin nimeltä Dianthia. Opinnäytteessä pohdin kuinka peleissä hahmosuunnittelu ja elementalismi on toteutettu ja yritän kartoittaa omaa luomisprosessiani ja tapaani visualisoida elementtejä. Suurin osa opinnäytetyöstä on erilaisten esimerkkien tutkintaa, joiden välissä pohdin niiden vaikutusta peleihin ja pelattavuuteen. Loppua kohden esimerkit ovat enemmän itse tuotettuja ja viimeinen kappale on täysin hahmojen suunnitteluprosessin läpikäyntiä. Opinnäytetyössä minulle selvisi, kuinka hahmon toiminnallisuus on kaikkein tärkeintä hirviön suunnittelussa ja että teeman, hahmon ominaisuuksien ja elementin tasapaino-tus ovat samanarvoisia keskenään eikä niitä kannata laittaa erityiseen järjestykseen suunnitteluprosessissa. Elementtejä kannattaa myös kuvata muutenkin kuin tavalla jolla ne kaikista yleisimmin assosioidaan, jotta saadaan monipuolisempia hahmoja.
Ilka Schönbein is one of the most famous independent puppeteer and her art is peopled by strange disturbing creatures. She is dealing with the dark side of human beings. It is inherent in her art. I will base my work on Ilka Schönbein’s show My own flesh and Blood. It is a puppet show for adults based on a novel of Aglaja Veteranyi titled Why the child was cooking in polenta. My aim is to show that through puppets and monstrosity Ilka Schönbein is reaching our soul. I would like to answer the question: What monsters tell us about humans? The inner questions are: Why do we need monsters? Why do we want to see monsters in theater? Why do we need to face them?
fyysinen kuvaus: Hummerin kuva Conrad Gessnerin kirjan Historia animalium (1551-1558) saksankielisestä käännöksestä Thierbuch. Kirja sisältää myös kaloista kertovan osan, Fischbuchin, joka on päivätty kirjaan vuodelle 1575. Eläimen numero (kala)kirjassa on CXXV / 125. Kuvassa vihreä suurikokoinen hummeri pitää saksillaan kiinni punapaitaista parrakasta miestä. Hummerin pyrstö on hieman kaarella. Sillä on isojen saksien lisäksi kahdeksan pienempi saksista jalkaa ja sen suiposta päästä lähtee pitkät tuntoanturat. Tekstissä kuvan ohella kerrotaan, että muodoltaan hummeri muistuttaa vesirapua, mutta on suurempi. Kuvan iso merirapu tai hummeri on 12 jalkaa pitkä. Tätä merihirviötä verrataan sarvikuonoksi. Plinius [Vanhempi / Gaius Plinius Secundus] nimesi tämän meriravun merinorsuksi, sen suuren koon takia.
Tutkielmassani tarkastelen hirviön rakentumista kolmen ulottuvuuden varaan Neil Gaimanin lastenkirjassa The Graveyard Book (2008). Pyrin osoittamaan, että hirviön tunnistaminen teoksessa vaatii sen tarkastelua epävakaana hahmona eikä niinkään esimerkiksi päähenkilön pelkoon samastumista. Nämä epävakauden ulottuvuudet ovat epäonnistunut kategorisointi, liminaalisuus ja liike sekä muodonmuutos. Teoriaosuudessa käyn läpi, kuinka nämä hirviön ulottuvuudet murentavat keskiöksi kutsuttua tilaa, joka ympäröi hahmon tarkastelijaa. Tutkielmani kannalta on myös merkittävää, että hirviö käsitteenä on niin monimuotoinen ja vaikeasti kuvailtava, että sen määrittäminen muuttumattomien tekijöiden kautta on joko harhaanjohtavaa tai liian rajoittavaa. Näin ollen nimenomaan hahmon muuntautuminen ja epävakaus ovat sen määritteleviä tekijöitä. Pohjateos kuvaa lapsipäähenkilöä, joka perheensä murhan jälkeen päätyy kummitusten ja muiden kauhugenren perinteisten hirviöiden kasvattamaksi. Päähenkilö kohtaa elävien maailmassa uhkia kuten väkivaltaisen salaseuran, ahneen pikkurikollisen ja koulukiusaajia. Koska kirjan tapahtumia tarkastellaan päähenkilön näkökulmasta, joka on lapsuudessaan tottunut kuolleisiin, vampyyreihin ja ihmissusiin, hirviöt eivät muodostu niinkään sen kautta, mitä päähenkilö osaa pelätä. Hypoteesini onkin, että teoksessa hirviöt pitävät sisällään jonkin tai kaikki esittämistäni kolmesta ulottuvuudesta ja että jokaista kolmea ulottuvuutta käytetään verrattain yhtä paljon teoksessa. Teosta tarkastellessa nousee silti esiin, että kategorisointi sekä sen vaillinaisuus, ristiriitaisuus ja epäonnistuminen määrittävät hirviötä eniten, ja että liminaalisuus ja liike sekä muodonmuutos ovat pienempiä tekijöitä, joiden pohjalle hirviö rakentuu. Hypoteesi toteutuu siltä osin, että kaikissa tarkasteltavissa hahmoissa on havaittavissa kaikkia näitä kolmea ulottuvuutta. Kolme epävakauden ulottuvuutta esiintyvät hyvin eri tavoin tarkasteltavissa hahmoissa. Gaimanin kirjan voidaan todeta keskustelevan hahmon epävakaudesta, mutta etenkin kategorisoinnin ongelmallisuudesta.
fyysinen kuvaus: Seitsenpäisen tarueläimen kuva Conrad Gessnerin kirjan Historia animalium (1551-1558) saksankielisestä käännöksestä Thierbuch. Kirja sisältää myös kaloista kertovan osan, Fischbuchin, joka on päivätty kirjaan vuodelle 1575. Kuvan numero (kala)kirjassa on CCII / 202. Kuvassa on seitsenpäinen musta liskoeläin. Vartalo on pitkulaisen muotoinen, mutta leveä. Vartalon alla on kaksi jalkaa, joissa on molemmissa kuusi varvasta ja jokaisessa pitkät terävät kynnet. Vartalon peite on suomuinen ja musta. Selässä on neljä keltaista ympyräkuviota, joiden keskiosa on sininen. Kaikki seitsemän päätä sijaitsevat pitkien kaulojen päissä. Päiden kasvot ovat inhimillisiä piirteitä omaavia, mutta hieman koiramaisia. Jokaisen pään suu on auki ja sieltä näkyy terävät kulmahampaat ja punainen roikkuva kieli. Jokaisessa päässä on keltainen kruunu päässä. Häntä on pitkä ja kiertynyt kerälle. Tekstissä kuvan alla kerrotaan, että tämä hirvittävä vesikäärme, jolla on seitsemän päätä, tuotiin Turkista Venetsiaan, missä sitä esiteltiin julkisesti vuonna 1530. Raamatun ilmestyskirjassa esiintyy lohikäärme, jolla on seitsemän kruunattua päätä. Lisäksi monipäinen käärme on tuttu esimerkiksi antiikin Kreikan ja Intian mytologiasta.
Medusa esiintyy antiikin mytologiassa käärmehiuksisena naishirviönä, gorgona, jonka kivettävää katsetta rohkeimmatkin miehet pelkäävät. Medusan myytissä esille tulevaa naiskuvaa on käsitelty sekä taiteentutkimuksessa että filosofiassa. Feministifilosofi ja -kirjailija Hélène Cixous (s. 1937) tekee myytistä ironisen tulkinnan, jossa Medusa nauraa häntä vastaan taistelevien miesten turhalle pelolle. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ironian ja feministisen filosofian välisiä yhteyksiä ei kuitenkaan ole selvitetty. Mitä Medusan myytti ja ironia tarjoavat feministiselle yhteiskuntakritiikille? Entä voiko ironia toimia uudenlaisen kirjoittamisen ja ajattelun tapana?
fyysinen kuvaus: Merihirviö partavalaan kuva Conrad Gessnerin kirjan Historia animalium (1551-1558) saksankielisestä käännöksestä Thierbuch. Kirja sisältää myös kaloista kertovan osan, Fischbuchin, joka on päivätty kirjaan vuodelle 1575. Eläimen numero (kala)kirjassa on LXXXIX / 89. Kuvassa on kalan vartalon muotoinen, neliraajainen ja leijonanharjainen merihirviö. Pää on koristeltu monilla pitkillä viiksi- ja partakarvoilla. Silmät ovat pyöreät ja suu aukinainen. Päätä reunustavat aaltokuvioinnit ja pitkä, musta, lonkeromainen harja. Vartalo on virtaviivainen ja selässä on pallokuviointijana niskasta pyrstöön. Pyrstö on kaksihaarainen ja terävä. Takaraajat ovat pienet ja evämäiset. Eturaajat ovat tassut, joissa on terävät kynnet. Väritykseltään eläin on vaaleanruskea. Tekstissä kerrotaan, että tämä partavalaana tunnettu eläin on iso, sarvellinen, tulikasvoinen ja todella kammottava.
fyysinen kuvaus: Merihirviö sikavalaan kuva Conrad Gessnerin kirjan Historia animalium (1551-1558) saksankielisestä käännöksestä Thierbuch. Kirja sisältää myös kaloista kertovan osan, Fischbuchin, joka on päivätty kirjaan vuodelle 1575. Eläimen numero (kala)kirjassa on LXXXIX / 89. Sikavalaalla on neljä tassua, joissa on pitkät kynnet. Sen vartalo on pitkulaisen muotoinen ja sitä koristavat pehmeästi kääntyvät raidat, joissa on erilaisia kuviointeja. Selässä on palloista koostuva jana, joka ulottuu kuonosta pyrstöön saakka. Pyrstö on kaksihaarainen kuin kaloilla ja selässä on yksi pieni evä. Pää on kuin sialla. Kärsä on pitkä ja sen yli nousevat alaleuasta pitkät torahampaat. Tekstissä kerrotaan, että sikavalaalla on pitkät, terävät ja vahvat hampaat.
Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani naisihmissuden trooppia Katja Ketun romaanissa Rose on poissa (2018) ja vertaan sen tematiikkaa ensimmäiseen Suomessa julkaistuun ihmissusiromaaniin, Aino Kallaksen Sudenmorsiameen (1928). Olennaista on selvittää, kuinka emansipatorinen Ketun teoksessa esiintyvä trooppi on ja suhteuttaa sitä samalla Kallaksen aloittamaan feministiseen ihmissusitarinoiden lajimalliin. Emansipaation sisältämän kumouksellisuuden ja vapautumisen käsitteiden avulla pääsen kiinni naisihmissusien villeyteen, voimaantumiseen, mutta myös ristiriitoihin ja haasteisiin. Ketun romaanin ytimessä on Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvan naisen muuntuminen naisihmissudeksi miehisen pahuuden voittamiseksi. Teoksen olennainen dimensio onkin naiseuteen liittyvän kamppailun rinnalla kuvattu intiaanien kokema sorto Pohjois-Amerikassa. Intiaanit kategorisoidaan eläinten lailla valkoisen miehen hallittaviin, alempiin olentoihin. Tutkimusasetelmani keskeisenä metodologisena välineenä on feministisen posthumanismin näkemykset ihmisyyden rajoista ja määrittelyvallasta. Feminismini ankkuroin Rosi Braidottin kaltaisten pluralistisesti feminismiin suhtautuviin tutkijoihin, joille kehollisuus on ohittamaton aspekti. Posthumanismin keskeisimpiä kysymyksiä on ihmisen ja eläimen välisen ylittämättömän rajan kyseenalaistaminen: miksi ihminen olisi aina primaari ja eläin vähempiarvoinen olento? Kenet määritellään oikeanlaiseksi ihmiseksi ja kenen kustannuksella? Naisihmissuden troopissa risteilevätkin ihmisyyden ja eläimyyden, sukupuolen ja rodun monimutkaiset kysymykset liminaalisessa tilassa, jonka hahmottamisessa hyödynnän myös antropologisia ja kulttuuriteoreettisia tapoja tunnistaa kategorisia rajanvetoja. Varsinkin Mary Douglasin Puhtaus ja Vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi -teoksessa esittelemät käsitteet, kuten lika ja anomalia, ovat olennaisia tutkimukseni kannalta ja ne yhdistyvät toimivasti liminaalisuuden kysymyksiin. Liminaalisuus on paljastava indikaattori emansipatorisuutta rakentavien arvojen ja asenteiden, voiman ja vaaran analysoinnissa. Minkä merkityksen välitila, rajanylitys tai sekoittumisesta syntyvä liminaalitila saa? Feministisen posthumanismin piiristä olen hyödyntänyt käsitteitä kuten nimeäminen, disidentifikaatio, yhteiskuntaruumis, logosentrismi ja äitimyytti, mutta olennaista on ylipäätään hahmottaa ihmisyyden määritelmään liittyvät poliittisetkin valtamekanismit sekä kyseenalaistaa klassisen humanismin ihmiskeskeisyys ja binaariset vastaparit kuten luonto ja kulttuuri, nainen ja mies, ihminen ja eläin. Tutkimukseni nostaa esiin, kuinka vastaparien toinen osapuoli on aina hallitsevassa asemassa toiseen nähden. Ihmisyyden ensisijaisuuden sijaan keskityn analyysissäni liminaaliseen ja hybridiseen subjektiuteen, jossa eläimellinen ja inhimillinen on sekoittunut erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Työn lopputuloksena esiin piirtyy erittäin emansipatorinen naisihmissuden trooppi, joka asettuu vastusta-maan hegemonista valkoisen miehen diskurssia. Vapautumisesta ja itsemääräämisoikeudesta kirjoittava Kettu pyrkii uudelleenkirjoittamaan länsimaiseen ajatteluun liitettyjä luonnollisen järjestyksen teesejä eli rasistisia ja seksistisiä väittämiä naisista ja ihmisryhmistä: typerä eläin muuntuu viisaaksi olennoksi, likainen narttu uljaaksi taistelijaksi, passiivinen naisuhri aktiiviseksi toimijaksi. Tässä kohtaavat myös Kallaksen ja Ketun tiet, vaikka keinot ovat erilaiset. Kallas on ajan hengen mukaisesti häivyttänyt naisen seksuaalisuuteen ja yhteiskunnallisen statukseen liittyvän kritiikin viitteelliseksi, mutta kantaaottavuus on silti löydettävissä teoksesta. Kettu taas on selkeästi rakentanut teokseensa kaksi kamppailevaa diskurssia: hegemonisessa asemassa oleva valkoinen maskuliininen Amerikka ja altavastaajana intiaanien feminiininen heimoyhteisöllisyys. Jako julkisen valheellisen tarinan uljaasta Amerikasta ja tukahdutetun intiaanien totuuden välillä on syvä ja julma, mutta aktiivinen, väkivaltainen ja päämäärätietoinen naisihmissusi on kategoriarajoja mullistava entiteetti: se astuu hegemonisen kategorian alueelle systemaattisesti ja haastaa samalla kiveen hakatun oloisia julkisia totuuksia, binaarioppositioita. Posthumanistisestikin tarkasteltuna naisihmissuden trooppi on emansipatorinen, vaikka toisaalta toisintaa jakoja, joiden välitilaa liminaalisuus ilmentää. Kettu käyttää teoksessaan eläimellisyyttä positiivisessa merkityksessä, mikä murtaa seksististä ja rasistista kierrettä ja tuo sen näkyväksi.
Pro gradu -tutkielmassani tutkin Elina Pitkäkankaan fantasiaromaaneissa Kuura (2016), Kajo (2017), Ruska (2018) ja Hukan perimät (2020) esiintyvää ihmissusihahmoa ja ihmissusiin kohdistuvia asenteita. Tarkastelen, miten hahmon ja siihen suhtautumisen kautta teoksissa käsitellään kriittisesti yhteiskunnallisia teemoja, erityisesti toimijuutta ja toiseutta. Olen kiinnostunut selvittämään, millaisina ihmissudet teoksissa esitetään ja miten ne suhteutuvat aiempiin ihmissusiesityksiin sekä millaista toimijuutta ihmissusilla teoksilla on ja miten niille käsitetty toimijuus vaikuttaa niihin suhtautumiseen. Hypoteesini on, että ihmissuden hahmo näyttäytyy teoksissa sekä inhimillisenä että ei-inhimillisenä toisena. Tämän oletuksen pohjalta tarkastelen ihmissusia erikseen näistä kahdesta näkökulmasta ja esitän molempiin näkökulmiin kolme eri tulkintaa, joissa ihmissuden hahmon kautta tarkastellaan kriittisesti toiseuttamisen seurauksia. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat posthumanismi, lajitutkimus ja James Phelanin retorista kertomusteoriaa ja henkilöhahmotutkimusta yhdistelevä lähestymistapa. Näitä lähestymistapoja yhdistelemällä hahmottelen erilaisia näkökulmia ihmissusihahmon tarkasteluun ja teosten tematiikan tulkintaan. Tutkiessani ihmissutta inhimillisenä toimijana ja toisena lähestyn hahmoa seksuaalisena ja romanttisena kumppanina, sairauden vuoksi stigmatisoituna ja eri ihmistoimijoiden vallankäytön kohteena tai välineenä. Tarkastellessani hahmoa ei-inhimillisenä toimijana ja toisena taas tulkitsen ihmissutta kategorista luokittelua horjuttavana hirviönä, eläinaktivismiin rinnastuvan toiminnan kohteena ja ihmisen luontosuhteen tarkastelun välineenä. Toisin kuin ihmissusihahmojen tutkimuksessa yleensä on tapana, pohdin myös sitä, miten ihmissusihahmoihin suhtautuminen teoksissa heijastelee suhtautumistamme todellisuuden ei-inhimillisiin toimijoihin. Aiemmassa tutkimuksessa ihmissutta on usein tarkasteltu sosiaalisena toisena ja yhteiskunnan ulkopuolisena, ja havaintojeni mukaan nämä luonnehdinnat sopivat kuvaamaan myös Pitkäkankaan teosten ihmissusihahmoja. Ihmissudeksi tulemisella on monille hahmoille kuitenkin myös positiivisia seurauksia. Teoksissa hyödynnetään aiemman ihmissusifiktion kuvastoa ja nojataan paranormaalin romantiikan, YA-kirjallisuuden ja kauhufiktion konventioihin mutta myös uudistetaan trooppia esittämällä yhtä aikaa myötätuntoa herättävä ja vaarallinen olento, jossa ovat sen molemmissa olomuodoissa läsnä inhimillisyys ja ei-inhimillisyys. Tutkimus on yksi esimerkki siitä, että kotimaisessa paranormaalin YA romantiikan ihmissusifiktiossa voidaan käsitellä keskeisiä ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita ja uhkakuvia.