Kaikki aineistot
Lisää
Esityksessä ehdotetaan rikoslain 11 lukua muutettavaksi. Lukuun sijoitettaisiin joukkotuhontarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksia koskevat rangaistussäännökset, jotka muutettaisiin Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntöä vastaaviksi ja nykyistä täsmällisemmiksi. Rikos ihmisyyttä vastaan ja törkeä rikos ihmisyyttä vastaan olisivat uusia rangaistussäännöksiä, joilla yhdessä sotarikosten kanssa korvattaisiin nykyiset säännökset ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa ja sodankäyntirikokset. Yksilöön kohdistuvat rikokset saisivat ihmisyyttä loukkaavan luonteensa siitä, että ne tehdään tietoisesti osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajaa tai järjestelmällistä hyökkäystä. Sotarikokset, joista muodostettaisiin myös erilliset tunnusmerkistöt törkeää ja lievää tekomuotoa varten, ehdotetaan sovellettaviksi myös kansainvälisiin ja valtionsisäisiin aseellisiin selkkauksiin. Joukkotuhontaa koskevat muutokset olisivat vähäisiä. Rikoslain 11 luvun nykyinen otsikko Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan ei enää ole luonteva. Sen vuoksi ehdotetaan, että rikoslain 11 luvun otsikko vastaisuudessa olisi Rikoksista kansainvälistä oikeutta vastaan. Rikoksesta ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksesta ehdotetaan rangaistukseksi vankeutta vähintään yksi vuosi tai elinkausi. Törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan ja törkeästä sotarikoksesta seurauksena olisi vankeutta vähintään kahdeksaksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Lievästä sotarikoksesta voisi seurata vankeutta enintään kaksi vuotta. Joukkotuhonnasta voitaisiin tuomita nykyiseen tapaan vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Rikoslain 11 lukuun ehdotetaan lisäksi säännöksiä sotilaallisen ja muun esimiehen vastuusta sekä säännöksiä hallituksen määräyksestä ja esimiehen käskystä rikosoikeudellisesta vastuusta vapauttavana seikkana. Esimiehet vastaisivat monissa tapauksissa kuten valvonnan laiminlyödessään tekijän tai osallisen tavoin alaistensa kansainvälisen oikeuden vastaisista rikoksista. Toisaalta alaiset eivät vapaudu automaattisesti vastuusta syyllistyessään kansainvälisen oikeuden vastaisiin rikoksiin esimiesten käskystä. Esimiesten ja alaisten vastuu jakautuisi nykyistä paremmin perussäännön edellyttämällä tavalla.
Esityksessä ehdotetaan sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan koskevaan rikoslain lukuun 11 lukuun lisättäväksi kidusta koskevat erityiset rangaistussäännökset. Kidutukseksi katsottavat teot ovat Suomen rikoslain mukaan rangaistavia, mutta eivät omana erityisenä rikostyyppinään. Kidutuksen nimenomaisella kriminalisoinnilla vahvistettaisiin perustuslain ja kansainvälisen oikeuden mukaista kidutuksen ehdotonta kieltoa, ilmaistaisiin sen erityinen moitittavuus ja annettaisiin kansainväliselle yhteisölle viesti siitä, että Suomi tukee kidutuksen ehdotonta kieltoa kaikissa olosuhteissa. Rikosta ihmisyyttä vastaan ja sotarikosta koskeva ehdotuksesta jonkin verran poikkeava kidutuksen määrittely säilyisi nykyisellään. Kidutus olisi tahallista voimakkaan henkisen tai ruumiillisen kärsimyksen aiheuttamista toiselle jossakin laissa määritellyistä tarkoituksista. Kidutuksessa tekijän tarkoituksena on saada tunnustus tai tietoja taikka rangaista, pelotella, pakottaa johonkin tai syrjiä. Kidutuksen määrittely noudattelisi pääosin YK:n kidutuksenvastaisen yleissopimuksen määritelmää. Tästä poiketen ehdotetaan, että kidutukseen voisi syyllistyä myös muu henkilö kuin virkamies tai muu julkista valtaa käyttävä henkilö. Kidutuksen tekijäpiiri halutaan näin yhtä laajaksi, kuin se oli rikoslaista 1995 poistetussa tunnustukseen kiduttamisessa. Kidutuksen poikkeuksellisen vakavuuden vuoksi sen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään kaksi ja enintään kaksitoista vuotta. Kidutussäännös tekisi yleensä tarpeettomaksi muiden väkivaltaa, pakottamista ja vapaudenriistoa sisältävien rikoslain yleisten rangaistussäännösten soveltamisen.
Esityksessä ehdotetaan ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/99/EY kansallisen täytäntöön panemisen edellyttämät muutokset lainsäädäntöön. Direktiivissä on asetettu ympäristörikossäännöksiä koskevat vähimmäisvaatimukset. Suomen lainsäädäntö täyttää pääosin direktiivin asettamat vaatimukset. Esityksessä ehdotetaan direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentamista ydinenergian käyttörikokseen, räjähderikokseen ja varomattomaan käsittelyyn. Pesuaineista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 648/2004 3 ja 4 artiklan vastaiset teot ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi ympäristön turmelemisena. Luonnonsuojelurikoksena rangaistavaksi ehdotetaan säädettäväksi eräät luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/1997, niin sanotun CITES-asetuksen, vastaiset teot. Lisäksi ehdotetaan ympäristön turmelemista koskevan säännöksen ja eräiden ympäristönsuojelulain säännösten muuttamista niin, että ne koskevat uutta otsonikerrosta heikentävistä aineista annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 1005/2009 samannimisen kumotun EY:n asetuksen sijasta. Lainmuutokset ehdotetaan tuleviksi voimaan viimeistään 25 päivänä joulukuuta 2010, jolloin direktiivin on oltava kansallisesti täytäntöönpantu unionin jäsenvaltioissa. Esityksessä on myös arvioitu alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta ja säännösten rikkomisista määrättävistä seuraamuksista annetun direktiivin 2005/35/EY muuttamisesta annetun direktiivin 2009/123/EY velvoitteiden kansallista täytäntöönpanoa. Voimassa oleva lainsäädäntö täyttää direktiivin velvoitteet.
Terrorismi on noussut 2000-luvulla puhutuksi aiheeksi Suomessa. Suomalaisnaisten kotiuttaminen al-Holin pakolaisleiriltä vuonna 2019 herätti oikeusministeriön tarkastelemaan terrorismilainsäädännön ajantasaisuutta. Oikeusministeriön julkaiseman mietinnön seurauksena terroristiryhmän toimintaan osallistumista koskevan rikoslain 34 a luvun 4 §:n soveltamisalaa laajennettiin. Tutkimuksessani selvitän, millaisia tekoja terroristiryhmän toimintaan osallistuminen kattaa. Tarkastelen lainopillisin metodein erityisesti sitä, mitä tarkoitetaan terroristiryhmän rikollisen toiminnan kannalta olennaisen tehtävän hoitamisella. Tutkimuksessani on myös oikeusvertaileva osio, jossa käsittelen Ruotsin ja Norjan terroristiryhmään osallistumista koskevia säännöksiä ja oikeustapauksia. Terroristiryhmän toimintaan osallistumisen soveltamisala on laaja ja kattaa monenlaisia tekoja. Erityisesti terroristiryhmän rikollisen toiminnan kannalta olennaisen tehtävän hoitaminen voi aiheuttaa tulkintaongelmia säännöksen avoimuuden vuoksi. Lain esitöissä on kuitenkin rajattu soveltamisalaa ottamalla säännöksen perusteluihin esimerkkejä teoista, jotka kuuluvat pykälän soveltamisalaan. Kaikki terroristiryhmää hyödyttävä toiminta ei kuitenkaan tule arvioiduksi ryhmän toimintaan osallistumisena, sillä rangaistusvastuun edellytyksenä on, että tekijän tarkoituksena on ollut edistää ryhmän toimintaa. Norjassa osallistumista koskeva säännös on huomattavasti avoimempi ja tulkinnanvaraisempi kuin Suomessa, ja norjalaisessa oikeuskäytännössä rangaistavaksi osallistumiseksi terroristijärjestöön on katsottu tekoja, jotka Suomessa eivät ole rangaistavia. Tästä huolimatta rangaistavat teot ovat monin osin samoja molemmissa maissa. Sen sijaan Ruotsissa säännösten soveltamisalaan kuuluvat teot ovat pitkälti samoja kuin Suomessa. Avoin rikossäännös mahdollistaa rikosoikeudellisen vastuun ulottamisen myös sellaisiin tekoihin, joita ei tällä hetkellä osata kuvitella. Toistaiseksi Suomessa ei ole annettu yhtäkään tuomiota ryhmän toimintaan osallistumisesta. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön puuttumisen ja lain avoimuuden vuoksi kaikkia mahdollisia tekotapoja ei ole mahdollista luetella tyhjentävästi ja viime kädessä rangaistavien tekotapojen määrittäminen jääkin tuomioistuinten tehtäväksi. Tulkinta-apua pykälän soveltamiseen voidaan kuitenkin hakea Ruotsin ja Norjan oikeuskäytännöstä ja lain esitöistä.
Tässä lainopillisessa ja oikeusvertailevassa tutkielmassa tarkastellaan tahallisuuden alimman asteen määritelmän sisältöä Suomessa ja Ruotsissa sekä arvioidaan niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Välinpitämättömyys- ja todennäköisyystahallisuuden erot eivät ole olleet suuria mutta viime vuosina ne näyttävät kaventuneen entisestään. Tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää, kuinka yhdenmukaiseksi tahallisuuden alin aste on teorian ja oikeuskäytännön tasolla Suomessa ja Ruotsissa muodostunut ja toisaalta onko syyllisyysarviointi lopulta yksinkertaista kummankaan teorian nojalla. Suomessa rikoslakiin kirjattu tahallisuuden alimman asteen määritelmä edellyttää, että tekijän on täytynyt pitää tekonsa seurausta varsin todennäköisenä. Ruotsissa oikeustieteen ja korkeimman oikeuden kehittämän mallin mukaan tekijän on tullut suhtautua tekonsa seuraukseen välinpitämättömästi. Todennäköisyystahallisuudessa korostuu teko ja käytännössä sitä arvioidaan tietystä teosta tyypillisesti aiheutuvien seurausten perusteella. Tyyppitapausten ulkopuolella seurauksen todennäköisyys on kuitenkin epävarmempaa ja tällöin tahallisuuden arvioinnissa korostuu tekijän subjektiivinen käsitys. Välinpitämättömyystahallisuudessakin edellytetään seurauksen syntymiseltä tiettyä todennäköisyyttä, joten tyyppitapauksissa pätevät pääsääntöisesti samat tekotyyppiin perustuvat kokemussäännöt kuin todennäköisyystahallisuudessakin. Todennäköisyyden jäädessä epäselväksi tai alle vaaditun rajan välinpitämättömyyden arvioinnissa voidaan huomioida jopa tekijän henkilöön tai menneisyyteen liittyviä seikkoja. Tahallisuuden tiedolliset elementit yhdistävät nyt todennäköisyystahallisuutta ja välinpitämättömyystahallisuutta mutta tekijän affektiin, tunnekuohuun tai lievään psyykkiseen mielenhäiriöön suhtaudutaan vielä eri tavoin. Tunteet ovat osa välinpitämättömyyden ytimessä olevia asenteita, joten välinpitämättömyystahallisuudessa tunnetilat voivat puhua niin tahallisuuden puolesta kuin sitä vastaankin, vaikka seuraus olisi ollut hyvinkin todennäköinen. Todennäköisyystahallisuuden keskiössä on teko ja tekijällä ollut tieto, eikä tekijän tunnekuohuille anneta merkitystä tahallisuutta arvioitaessa. Syyllisyyskysymyksen ratkaiseminen ei kummankaan teorian nojalla ole yksiselitteistä. Todennäköisyystahallisuuden heikkoutena on sen jäykkyys ja välinpitämättömyystahallisuuden määritelmä on niin keskeneräinen, että arviointikriteereitä on vaikea luetella. Määritelmien ja käsitteiden ymmärrystä olisikin perusteltua syventää niin Ruotsissa kuin Suomessakin.
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ajoneuvon menettämisseuraamuksen laajempia käyttömahdollisuuksia pyrkimyksenä ehkäistä vakavia ja toistuvia liikennerikoksia. Tarkoituksena on tutkia oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön kautta liikennerikosten yleistä luonnetta ja verrata niitä ajoneuvon menettämisseuraamuksen yleisiin edellytyksiin. Tämä tutkimus keskittyy kahteen kysymykseen. Ensimmäinen kysymys tarkastelee sitä, voisiko ajoneuvon konfiskointi ny-kyisellään olla säännönmukainen seuraamus liikennerikoksesta? Tämän pohjalta toinen kysymys on se, millä edellytyksillä ajoneuvon konfiskointi voisi olla säännönmukainen seuraamus? Vuonna 2002 voimaantullut menettämisseuraamuksen uudistusta koskeva laki mahdollisti ajoneuvon konfiskoinnin. Tapauksessa KKO 2005:76 oikeus katsoi, että auto voidaan tuomita valtiolle menetetyksi, jos se on turvaamistoimenpiteenä välttämätöntä. Ennen lakimuutosta ja vielä sen jälkeenkin auto on ollut suomalaisessa liikennerikoskeskustelussa verrattain kiistanalainen esine. Ajoneuvon konfiskointi ei voi olla tällä hetkellä säännönmukainen seuraamus liikennerikoksesta. Tämä johtuu siitä, että laista tai oikeuskäytännöstä ei löydy tarpeeksi yhteneviä näkemyksiä sille, milloin menettämisseuraamuksen edellytykset täyttyvät. Ajoneuvon arvo, tehty liikennerikos ja muut tekijään liittyvät seikat hankaloittavat konfiskoinnin yhtenevää tuomitsemista. Nykyinen lainsäädäntö ei siis tarjoa edellytyksiä, jotta ajoneuvo voitaisiin säännönmukaisesti tuomita valtiolle menetetyksi, vaan lainsäädäntöä tarvitsee konfiskaation osalta uudistaa. Yhdenvertaisuuden ja oikeusvarmuuden vuoksi olisi perusteltua, että laista käy selkeästi ilmi, milloin ajoneuvon konfiskoinnin edellytykset täyttyvät. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että ajoneuvon konfiskaatiota ei enää täysin voida pitää luonteeltaan turvaamistoimenpiteenä, toisin kuin perinteisesti on ajateltu. Tämä siitä syystä, että ajokieltoa, joka niin ikään perinteisesti on ajateltu turvaamistoimenpiteeksi, on nykyisin pidettävä EIS:n tarkoittamana rangaistuksena. Myös tätä epäselvyyttä tulisi lainsäädännön uudistuksella tarkistaa.
Rikosoikeutta on perinteisesti pidetty kansallisesti tarkasteltavana oikeudenalana. Euroopan unionin oikeus vaikuttaa kuitenkin kansalliseen rikosoikeuteen ja sen tulkintaan monin eri tavoin, eikä EU-oikeuden kanssa ristiriitaisia kansallisia kriminalisointeja lähtökohtaisesti saisi säätää. SEUT 36 artiklassa on kuitenkin määritelty tiettyjä oikeuttamisperusteita, kuten ihmisten terveyden suojelu, joiden nojalla esimerkiksi vapaata liikkuvuutta voidaan rajoittaa kansallisin kriminalisoinnein. Suomessa kansallisen kriminalisoinnin ja vapaan liikkuvuuden välinen jännite on ajankohtaistunut erityisesti Suomen alkoholisääntelyn kohdalla. Korkeimman oikeuden tuomio KKO 2018:49 koski alkoholin etämyyntiä Virosta Suomeen, ja siinä myyjän katsottiin syyllistyneen kiellettyyn vähittäismyyntiin ilman lupaa. Suomen alkoholimonopolia ja vähittäismyyntilupajärjestelmää pidettiin EU-oikeuden mukaisena. KKO:n ennakkopäätöksestä huolimatta rajat ylittävää alkoholin etämyyntiä koskevaa sääntelyä ja tulkintaa on pidetty epäselvänä. Viranomaisten tulkinnan mukaan etämyynti on kiellettyä, mutta laissa tällaista kieltoa ei varsinaisesti ole. Oikeustila onkin kiinnostava myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, onko Suomen alkoholin etämyynnin rangaistavuutta koskeva sääntely EU-oikeuden mukainen. Ensimmäisenä alatutkimuskysymyksenä tutkitaan, onko Suomen etämyyntiä koskeva alkoholirikossääntely EU:n vapaan liikkuvuuden periaatteen mukainen. Toisena alatutkimuskysymyksenä tarkastellaan, täyttääkö Suomen sääntely etämyyntiä koskevan tulkinnan osalta rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimukset. Laillisuusperiaate on sekä Suomen että EU:n oikeuteen kuuluva keskeinen oikeusnormi. Tutkimusmetodina on lainoppi. Lähdemateriaalina on hyödynnetty kotimaista ja ulkomaista rikosoikeutta ja rikosoikeuden EU-näkökulmia käsittelevää kirjallisuutta sekä Suomen ja EU:n virallislähteitä ja oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa osoitetaan Suomen sääntelyn ja sitä koskevan tulkinnan olevan ongelmallinen. Suomen alkoholin vähittäismyyntilupajärjestelmä, johon kuuluu olennaisena osana vaatimus kiinteästä myyntipaikasta Suomessa, asettaa ulkomailla toimivat myyjät eri asemaan suhteessa suomalaisiin alkoholin myyjiin. Ennen kaikkea tästä syystä sitä voidaan pitää suhteettomana vapaan liikkuvuuden rajoituksena. Oikeustila on kritiikille altis niin ikään laillisuusperiaatteen näkökulmasta, sillä rajat ylittävän etämyynnin rangaistavuus ei selviä täsmällisesti lakitekstistä. Mikäli Suomen sääntelyä pidetään edelleen EU:n vapaan liikkuvuuden periaatteen mukaisena, tulisi sääntelyä täsmentää laillisuusperiaatteen takia: jos alkoholin etämyyntiä pidetään kiellettynä, tulisi tämä mainita selvästi myös lakitekstissä. Kuitenkin mikäli Suomen etämyyntiä koskevan tulkinnan katsotaan olevan ristiriidassa vapaan liikkuvuuden kanssa, etämyynnin kieltäviä säännösmuutoksia ei EU-oikeuden näkökulmasta ole mahdollista tehdä. Tämä tarkoittaisi, että Suomen viranomaisten tulisi muuttaa etämyynnin kieltoa koskevaa tulkintaansa ja käytäntöjään EU-oikeuden kanssa sopusointuisemmiksi.
Tämän oikeusdogmaattisen tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää mitkä seikat vaikuttavat rangaistuksen mittaamiseen pahoinpitelyrikoksissa, erityisesti lähisuhdeväkivaltatapauksissa, ja mikä on lähisuhdeväkivallan merkitys rikoslain rangaistuksen mittaamista koskevien säännösten näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen aineisto on koostunut korkeimman oikeuden sekä hovioikeuksien ratkaisuista. Aineistona on lisäksi käytetty lainsäädäntöä esitöineen sekä oikeuskirjallisuutta. Rangaistuksen mittaaminen ja tunnusmerkistön valinta kytkeytyvät toisiinsa pahoinpitelyrikoksissa ja niihin liittyvän mittaamisharkinnan pohjana toimii ratkaisussa KKO 2011:102 kiteytetty rangaistuksen mittaamisen oikeuslähdeoppi. Teon moitittavuuden arviointi suoritetaan useimmiten vertaamalla kyseessä olevan teon moitittavuutta keskimääräistä rangaistusta edellyttävään tekoon. Moitittavuuden arvioinnin keskiössä ovat aiheutetut seuraukset tai niiden vaara, käytetyn väkivallan määrä ja laatu sekä tekijän tarkoitusperät. Johtopäätöksenä tutkimuksessa on lisäksi todettu, että korkeimman oikeuden oikeuskäytännön eli mittaamisprejudikatuurin merkitys on viime aikoina korostunut rangaistuksen mittaamisen oikeuslähteenä myös väkivaltarikoksissa niiden korostuneesta tapauskohtaisuudesta huolimatta. Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta johtuen Suomen ratifioima Istanbulin sopimus ei ole suoraan sovellettavissa vastaajien vahingoksi ilman erillisiä lainsäädäntötoimia. Lähisuhdeväkivaltatapauksissa teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat kuitenkin rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi. Lakiteknisesti lähisuhdeväkivalta on siis RL 6:4:n mukaisena yleisenä mittaamisperusteena huomioon otettava seikka. Vaikkei kyseessä siis ole varsinainen koventamisperuste, on lainsäätäjän kanta lähisuhdeväkivaltaan viime vuosina alati tiukentunut. Joka tapauksessa teon luonnetta lähisuhdeväkivaltana ei voi erityisesti ratkaisun KKO 2020:20 vahvistaman linjan jälkeen enää perustellusti jättää seuraamusharkinnassa huomiotta. De lege ferenda olen esittänyt näkemyksen siitä, että rangaistuskäytännön yhtenäistämisen edistämiseksi ja ongelman tunnistamisen osoittamiseksi lähisuhdeväkivallasta tulisi Suomessa olla erityissääntelyä ja tuomioiden perusteluissa tulisi eritellä sen konkreettinen vaikutus tuomittavaan rangaistukseen. Samoin tulisi menetellä sovellettaessa varsinaisia RL 6:5:n mukaisia koventamisperusteita.
Oikeusministeriössä on valmisteltu virkatyönä hallituksen esityksen luonnos, jossa ehdotetaan terrorismin rahoittamista koskevien säännösten muuttamista. Ehdotettujen lainsäädäntömuutosten taustalla ovat erityisesti eräiden kansainvälisten toimielinten arviot Suomen rangaistussäännöksistä. Oikeusministeriö pyysi luonnoksesta lausunnon 27 taholta. Lausuntoja saapui 19. Yleisesti ottaen suhtautuminen luonnoksen ehdotuksiin oli myönteistä, ja useissa lausunnoissa luonnosta pidettiin hyvin valmisteltuna. Lausunnonantajista kolme ainoastaan totesi, että niillä ei ole lausuttavaa asiassa. Pääosin lausunnonantajien huomautukset koskivat pykälien perusteluita. Rangaistussäännösten muuttamiseen liittyvistä muista ehdotetuista lainsäädäntömuutoksista ei ollut juurikaan lausuttavaa. Terroristin rahoittamista koskevan rangaistussäännöksen osalta joissakin lausunnoissa todettiin ehdotuksen poikkeavan rakenteeltaan yleensä käytettävästä tunnusmerkistön kirjoitustavasta. Lisäksi eräissä lausunnoissa todettiin täsmentämistarvetta liittyvän siihen, että säännöksen perustelujen mukaan rangaistavuus edellyttää suorituksen oikeudenvastaisuutta. Muutaman lausunnon mukaan ehdotusten valtiontaloudelliset vaikutukset ja vaikutukset viranomaisvoimavaroihin on arvioitava luonnoksessa tehtyä tarkemmin. Huomiota kiinnitettiin myös tarpeeseen muuttaa matkustajarekisteritietojen käyttöä terrorismirikosten torjuntaan koskevaa sääntelyä. Lisäksi useissa lausunnoissa todettiin terrorismirikoksia koskevien rangaistussäännösten kokonaisarvioinnin tarve.
Oikeusministeriössä on 14.10.2009 laadittu muistio, jossa arvioidaan seikkoja, jotka liittyvät langattoman internet-yhteyden mahdollistavan lähiverkon (WLAN) käyttöön ilman verkon tukiaseman omistajan nimenomaista lupaa silloin, kun verkkoa ei ole suojattu salasanalla tai muulla tavalla. Muistiossa arvioidaan erityisesti sitä, onko tekoa tarkoituksenmukaista pitää rikoksena. Oikeusministeriö pyysi muistiosta lausunnon yhteensä 23 eri viranomaiselta, järjestöltä ja henkilöltä. Pyydetyistä lausunnoista saapui yhteensä 15. Lausuntotiivistelmän liitteenä on luettelo lausunnonantajista.
Lausuntopyynnön kohteena olleessa luonnoksessa hallituksen esitykseksi ehdotetaan, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistus korotettaisiin 4 vuodesta 6 vuoteen vankeutta ja että säädettäisiin erillinen rangaistussäännös (törkeä lapsenraiskaus, 4–12 vuotta vankeutta) tapauksiin, joissa nykyisin sovelletaan samanaikaisesti törkeää raiskausta ja törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia säännöksiä. Oikeusministeriö pyysi luonnoksesta lausunnon 48 viranomaiselta, organisaatiolta, järjestöltä ja asiantuntijalta. Pyydettyjä lausuntoja saapui 32. Lisäksi lausunnon antoi 7 yksityishenkilöä. Lausunnonantajat pitivät ehdotuksen tavoitteita kannatettavina. Näkemykset yksityiskohtaisesta toteutuksesta kuitenkin jakautuivat. Lähes kolme neljännestä kantansa ilmaisseista pyydetyistä lausunnonantajista ilmoitti kannattavansa esitystä kokonaisuutena tai osittain. Huomattava osa lausunnonantajista katsoi, että uudistus tulisi toteuttaa osana laajempaa rikoslain 20 lukua koskevaa kokonaisuudistusta. Lausunnonantajat kiinnittivät huomiota erityisesti siihen, etteivät kaikki pieniin lapsiin kohdistuvat sukupuoliyhteydet täytä raiskausrikoksen tunnusmerkistöä, eikä esitys toisi tähän ongelmaan korjausta. Esitysluonnoksen mukaan raiskausrikosten sääntelytekniikkaan liittyviä kysymyksiä (kokonaisuudistus) arvioidaan oikeusministeriössä erikseen.
Oikeusministeriö pyysi 15.7.2019 lausuntoa työryhmämietinnöstä koskien Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön virastoa (Eurojust) koskevaa asetusta täydentävästä lainsäädännöstä (Oikeusministeriö, mietintöjä ja lausuntoja 2019:37) yhteensä 38 eri taholta. Tämä lausuntotiivistelmä sisältää yhteenvedon työryhmän keskeisistä ehdotuksista sekä lausunnonantajien arvioista ehdotuksen sisältöön.
Hallituksen esityksen muotoon laaditussa mietinnössä ehdotetaan lainsäädäntöä rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä annetun direktiivin täytäntöön panemiseksi. Direktiivi sisältää säännöksiä rikosasiassa tarvittavien todisteiden hankkimiseen liittyvästä oikeusapuyhteistyöstä Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä. Direktiivi perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle ja pääsääntöisesti korvaa nykyiset jäsenvaltioiden väliset oikeusapuinstrumentit. Direktiivi ehdotetaan pantavaksi täytäntöön niin sanotulla sekamuotoisella täytäntöönpanotavalla, jossa direktiivin säännökset säädetään täytäntöönpanolailla suoraan lakina noudatettavaksi. Täytäntöönpanolakiin ehdotetaan otettavaksi tiettyjä direktiivin asiasisältöä täsmentäviä säännöksiä, kuten säännökset toimivaltaisista viranomaisista, pakkokeinojen käytön edellytyksistä ja tietyistä rajat ylittävistä tutkintatoimenpiteistä Mietinnössä ehdotetaan myös direktiivistä johtuvia vähäisiä muutoksia eräisiin muihin lakeihin. Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan 22 päivänä toukokuuta 2017, johon mennessä direktiivi on pantava kansallisesti täytäntöön.
Hallituksen esityksen muotoon laaditussa mietinnössä ehdotetaan täydentävää lainsäädäntöä, jota edellyttää 14.11.2018 annettu neuvoston asetus (EU) 2018/1727 Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön virastosta (Eurojust) ja neuvoston päätöksen 2002/187/YOS korvaamisesta ja kumoamisesta. Uuden Eurojust-asetuksen tarkoituksena on perustaa nykyisen neuvoston päätöksellä perustetun Eurojustin seuraajaksi uusi virasto, ja säilyttää asetuksessa ne osat jotka ovat osoittautuneet tehokkaiksi Eurojustin hallinnossa ja toiminnassa, mutta samalla uudistaa viraston oikeudellista kehystä ja tehostaa sen toimintaa ja rakennetta. Esityksen tavoitteena on tehdä Eurojustia koskevaan lainsäädäntöön asetuksen edellyttämät muutokset. Selkeyden vuoksi asetuksesta aiheutuvat lainsäädäntömuutokset ehdotetaan tehtäväksi kumoamalla voimassa oleva Eurojust-laki, ja säätämällä uusi asetusta täydentävä Eurojust-laki. Ehdotettu laki vastaisi kuitenkin sisällöltään monelta osin voimassa olevaa lakia. Tätä voidaan pitää tarkoituksenmukaisena ottaen huomioon, että asiallisesti Eurojustin toimintaan ei ole uuden asetuksen myötä tulossa suuria muutoksia, eikä myöskään nykyisessä lainsäädännössä kansallisella tasolla ole ilmennyt mainittavia ongelmia. Uusi Eurojust-laki ehdotetaan tulemaan voimaan asetuksen tullessa sovellettavaksi 12.12.2019, tai mahdollisimman pian sen jälkeen.
Oikeusministeriö lähetti 31.5.2016 61 viranomaiselle, yhteisölle ja asiantuntijalle lausuntopyynnön luonnoksesta hallituksen esitykseksi eduskunnalle lahjontaa koskevaan Euroopan neuvoston rikosoikeudelliseen yleissopimukseen tehdyn varauman peruuttamisen hyväksymisestä ja laiksi rikoslain muuttamisesta. Esitysluonnos sisälsi vaikutusvallan kauppaamisrikosta koskevan sääntelyehdotuksen. Lausuntopyyntöön saatiin vastaus 42 taholta. Niistä 3 ilmoitti, etteivät ne anna asiassa lausuntoa. Lisäksi 3 ilmoitti, ettei niillä ole lausuttavaa asiasta. Yksi lausunnonantaja ilmoitti, ettei se ota kantaa ehdotetun kriminalisoinnin lisäämistä rikoslakiin koskevaan kysymykseen. Yhdessä lausunnossa selvitettiin eduskunnan elimien asiaa koskevia lausumia. Lausunnon antaneista tahoista 21 eli puolet kannatti ehdotusta tai niiden voidaan sanoa suhtautuneen siihen melko myönteisesti. Lisäksi 5 lausunnonantajaa suhtautui myönteisesti ehdotuksen tavoitteisiin. Yksi katsoi, että ongelmakysymyksiin oli löydetty tyydyttävät ratkaisut ja kaksi ei lähtökohtaisesti vastustanut kriminalisointia. Selkeän kielteisellä kannalla kriminalisointiehdotukseen oli 4 lausunnonantajaa. Lisäksi yksi piti sitä liian epätäsmällisenä. Kriminalisointiehdotuksen puolesta puhui se, että se täydentäisi lahjontaa koskevia rangaistussäännöksiä ja tehostaisi näin korruption torjuntaa sekä rajat ylittävissä että kansallisissa tilanteissa. Kriminalisointi mahdollistaisi myös yleissopimuksen vaikutusvallan väärinkäyttöä koskevaan 12 artiklaan tehdystä varaumasta luopumisen. Kriminalisointiehdotusta vastaan puhui se, ettei ole osoitettu tarvetta tällaisen rangaistussäännöksen säätämiseen. Se ei myöskään ole rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämin tavoin riittävän täsmällinen. Se, että esitetty sääntely mahdollistaisi varaumasta luopumisen, ei sellaisenaan voi olla kriminalisointia puoltava keskeinen peruste. Keskeinen niin esitysluonnokseen myönteisesti kuin kielteisestikin suhtautuneiden lausunnoissa tarkasteltu kysymys oli se, onko ehdotettu sääntely rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämin tavoin riittävän täsmällinen. Monissa lausunnoissa pidettiin kuitenkin hyvänä esitysluonnoksen sääntelymallia, jossa epäasiallinen vaikuttaminen pyrittäisiin määrittelemään tyyppitilanteiden avulla
Rikosoikeudellinen kokonaisarvostelulauseke on rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä törkeiden rikosten tunnusmerkistöihin liitetty kvalifiointiperuste, mutta sen tarkempaa sisältöä ei ole kirjattu lainsäädäntöön. Tutkielman tavoitteena on lainopin ja empiirisen oikeustutkimuksen keinoin tutkia, millä perustein törkeän veropetoksen kokonaisarvostelulauseke täyttyy. Lisäksi tutkielmassa pohditaan kokonaisarvostelulausekkeen suhdetta rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen. Tutkielman tarkoitus on selvittää, mikä tekee veropetoksesta myös kokonaisuutena arvostellen törkeän. Tuomioistuinratkaisujen avulla saadaan selville, miten lainsoveltajat ovat käytännössä tulkinneet törkeän veropetoksen kokonaisarvostelulauseketta. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu Rovaniemen hovioikeuden törkeää veropetosta koskevista ratkaisuista vuosina 2010–2019. Johtopäätöksenä todetaan kokonaistörkeyden arvioinnin olevan tapauskohtaista kokonaisharkintaa. Kokonaistörkeyttä koskeva vaatimus tulee helpommin täytetyksi, mitä useampi kvalifiointiperuste tekoon sopii, ja kokonaisarvostelu voidaan myös suorittaa pelkästään arvioimalla rikoksen törkeyttä kvalifiointiperusteen tapauskohtaisen ilmenemismuodon pohjalta. Veropetoksen kokonaistörkeyttä lisääviä yleisiä seikkoja ovat pitkä tekoaika, tekokertojen ja osatekojen suuri määrä, suunnitelmallisuus sekä puutteellisen kirjanpidon hyödyntäminen rikoksessa tai sen puuttuminen kokonaan. Kokonaistörkeysarviointi suoritetaan teoriassa kuuliaisesti käytännön tuomioistuintyössä, eikä lauseketta tulkita ristiriitaisesti lain sanamuodon kanssa, mutta se vaatii täsmentämistä.
Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, onko olemassa edellytyksiä koulukiusaamisen kriminalisoinnille omana tunnusmerkistönään sen sijaan, että sitä käsiteltäisiin jatkossakin nykyisten tunnusmerkistöjen alla. Vastauksen saamiseksi tarkasteltiin koulukiusaamista koskevaa oikeuskäytäntöä, punnittiin koulukiusaamista kriminalisointiteoriasta käsin sekä toteutettiin kyselytutkimus peruskoulun 9- luokkalaisille kymmenessä eri puolella Suomea olevassa koulussa. Kyselytutkimuksen painopiste oli mahdollisen kriminalisoinnin tehokkuuden selvittämisessä ja siihen vastasi yhteensä 785 oppilasta. Oikeuskäytännön tarkastelu osoitti, että nykyisillä tunnusmerkistöillä pystytään vastaamaan ainoastaan koulukiusaamisen osatekoihin, jolloin ei voida huomioida sitä tekokokonaisuutta, josta koulukiusaamisessa pohjimmiltaan on kyse. Mikäli koulukiusaaminen kriminalisoitaisiin, lähtökohdaksi tunnusmerkistön muotoilulle tulisi ottaa koulukiusaamisen määritelmä. Tästä seuraa, että koulukiusaamisesta muodostuisi kvalifioitu tekomuoto suhteessa useisiin nykyisiin tunnusmerkistöihin. Kriminalisoinnin tulisi kohdistua asiantilaan, jossa kiusattuun kohdistetaan toistuvasti ja ennalta arvaamattomasti vahingoittavia tekoja niin, että kiusattu joutuu elämään jatkuvan pelon ja uhkan alaisena. Aiheen punninta kriminalisointiteoriasta käsin osoitti, että koulukiusaaminen läpäisee kaikki muut kriminalisoinnin edellytykset, mutta ultima ratio-periaatteen läpäisy jää kiinni siitä, arvioidaanko KiVa Koulu-ohjelma riittäväksi keinoksi torjua koulukiusaamista vai katsotaanko sen rinnalle tarvittavan rikosoikeutta. Kyselytutkimuksen perusteella kriminalisointi olisi tehokas. Tämä näkyisi etenkin yleispreventiona, lisääntyvänä koulukiusaamisen ilmitulona sekä oppilaiden turvallisuudentunteen lisääntymisenä. Saavutettu johtopäätös on, että koulukiusaamisen kriminalisoinnille on olemassa kriminalisointiteorian määrittelemät edellytykset. Koulukiusaaminen läpäisee ultima ratio-periaatetta lukuun ottamatta kaikki kriminalisointiteorian vaatimukset ja ultima ratio-periaatteenkin kohdalla kyse on lähinnä tulkintakysymyksestä. Huomioiden nykylainsäädännön kyvyttömyyden vastata koulukiusaamiseen tekokokonaisuutena, koulukiusaamisen kriminalisoimisesta tulisi tehdä laajempi selvitystyö mahdollista lainsäädäntömuutosta ajatellen.
Tutkielman tarkoituksena on selvittää vaadittavan tahallisuuden raja kunnianloukkausrikoksissa (RL 24:9). Tahallisuuden alarajaa on hankala määrittää yksiselitteisesti. Tahallisuuden ja tuottamuksen välinen rajanveto on merkittävä, koska samalla ratkaistaan rangaistavan ja rankaisemattoman teon ero. Rikoslain yleisten oppien uudistuksen jälkeen tahallisuudesta säädetään laissa. Kuitenkin säännös koskee vain tahallisuutta suhteessa teon seurauksiin. Kunnianloukkausrikoksissa tahallisuus on olosuhdetahallisuutta, joten suoraan laista ei käy ilmi vaadittavan tahallisuuden alaraja. Kunnianloukkausrikokset ovat rangaistavia vain tahallisena, joten tahallisuuden alaraja on samalla rangaistavan teon alaraja. Tahallisuuden arviointiin kunnianloukkausrikoksissa vaikuttavat useat eri tekijät. Tahallisuutta arvioidaan eri tavalla RL 24:9.1:n 1 kohdassa ja 2 kohdassa. 1 kohdassa tekijän täytyy pitää esittämäänsä väitettä varsin todennäköisesti valheellisena. Arviointiin vaikuttavat muun muassa tiedon varmistamiseen käytetyt lähteet, lähteiden luotettavuus ja esitetyn väitteen luonne. Jos esitetään henkilön syyllistyneen rikokseen, vaaditaan vahvempia perusteita kuin silloin, jos väitetään kokin tehneen huonon ruoka-annoksen. Toisessa kohdassa arviointiin vaikuttaa se, halvennetaanko toista tosia väitteitä esittämällä vai muuten. Jos kunnianloukkaus tehdään tosia väitteitä esittämällä, vaadittava tahallisuus on korkeampi. Tekijän täytyy tehdä tietoinen päätös toisen halventamisesta eli tekijällä on loukkaamistarkoitus. Loukkaamistarkoituksen arviointiin vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa missä muodossa väite on esitetty, missä tilanteessa ja onko väitteen esittäminen perusteltua. Tutkielma on lainopillinen työ, jonka tarkoituksena on selvittää voimassa olevan oikeuden sisältö kansallisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön mukaan. Kansalliseen lainsäädäntöön vaikuttaa paljon Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Tutkielman keskeisimmät oikeuslähteet ovat korkeimman oikeuden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut. Lisäksi lähdeaineistona olen käyttänyt hallituksen esityksiä sekä oikeuskirjallisuutta.
Esityksessä ehdotetaan, että rikoslakiin lisättäisiin uusi terrorismirikoksia koskeva 34 a luku. Luku sisältäisi säännökset terrorismirikoksista, terrorismirikoksen valmistelusta, terroristiryhmän johtamisesta, terroristiryhmän toimintaan osallistumisesta ja terrorismin rahoittamisesta sekä määritelmäsäännöksen ja oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevan säännöksen. Valtakunnansyyttäjä päättäisi syytteen nostamisesta luvussa tarkoitetuista rikoksista. Luku säädettäisiin terrorismin torjumista koskevan Euroopan unionin puitepäätöksen edellyttämien lainmuutosten toteuttamiseksi. Lisäksi esityksessä ehdotetaan uutta biologisten aseiden kiellon rikkomista koskevaa rangaistussäännöstä ja aluksen kaappausta koskevan säännöksen tarkistamista.
Esityksessä ehdotetaan rikoslakiin lisättäväksi uusi säännös törkeästä metsästysrikoksesta. Metsästysrikos olisi törkeä, jos se tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla, kohteena olisi suuri määrä riistaeläimiä, tavoiteltaisiin huomattavaa taloudellista hyötyä, se olisi erityisen suunnitelmallinen tai jos rikoksella tapetaan ahma, ilves, karhu, metsäpeura, saukko tai susi taikka vahingoitetaan sitä. Teon tulisi lisäksi olla kokonaisuutena arvioiden törkeä. Rangaistusasteikko olisi vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta. Lakiin ehdotetaan lisättäväksi törkeää laittoman saaliin kätkemistä koskeva säännös, josta ehdotetaan seuraamukseksi sakko tai enintään kolme vuotta vankeutta. Samalla laittoman saaliin kätkemisen enimmäisrangaistusta ehdotetaan nostettavaksi kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen vankeutta. Törkeästä metsästysrikoksesta tuomittu olisi aina määrättävä metsästyskieltoon, jos ei ole erityisiä perusteita jättää kieltoa määräämättä. Törkeän metsästysrikoksen johdosta määrättävä metsästyskielto olisi kestoltaan vähintään kolme ja enintään kymmenen vuotta. Törkeään metsästysrikokseen sovellettaisiin oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä EY:n niin sanotun ympäristörikosdirektiivin 2008/99/EY velvoitteiden täyttämiseksi. Televalvonta ja matkaviestimen sijaintitietojen hankkiminen olisivat mahdollisia sekä törkeän metsästysrikoksen että törkeän laittoman saaliin kätkemistä koskevan rikoksen esitutkinnassa. Metsästysrikkomuksena ehdotetaan rangaistavaksi muun kuin hirvieläimen pyyntilupaan otetun määräyksen rikkominen sekä muun kuin hirvieläimen metsästystä koskevan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti.
Mietinnössä ehdotetaan, että varallisuuskorotuksen tekemisestä päiväsakon rahamäärään luovutaan. Sakotettavan varallisuus voi nykyisin korottaa päiväsakon rahamäärää. Varallisuuden arvioimisen ensisijaisena perusteena on sakotettavan viimeksi toimitetun verotuksen mukainen varallisuus. Varallisuusverolain kumoamisen johdosta verohallinto ei enää vuoden 2006 verotuksessa vahvista verovelvollisen verotettavaa varallisuutta. Verohallinnolta ei ole siten jatkossa kattavasti ja käyttökelpoisessa muodossa sähköisesti saatavissa sakotusta varten luonnollisen henkilön varallisuuden määrää ja arvoa koskevia tietoja. Esityksessä on lähdetty siitä, että jos varallisuuskorotus säilytettäisiin, sen käytännön toteuttamiseen liittyvät vaikeudet muodostuisivat jatkossa huomattaviksi. Omaisuuden arvostaminen käypään arvoon luotettavasti sakotustilanteessa olisi käytännössä lähes mahdotonta. Varallisuustietojen arvioinnin vaikeus ja riittävien kontrollikeinojen puute niiden tarkistamiseksi olisivat omiaan lisäämään sakkovilppiä. Tämä vähentäisi sakotusjärjestelmän uskottavuutta ja hyväksyttävyyttä kansalaisten piirissä. Varallisuuskorotuksen käytännön merkitys on muodostunut vähäiseksi. Myös eri tuloryhmien oikeudenmukaisen kohtelun kannalta varallisuuskorotuksen merkitys päiväsakon rahamäärään on suhteellisen pieni. Vaikka varallisuuskorotus poistetaan, varallisuuden tuotto vaikuttaa edelleen sakon määrään, koska pääomatulot otetaan huomioon päiväsakon rahamäärään vaikuttavina tuloina. Päiväsakon rahamäärää koskevasta rikoslain säännöksestä ehdotetaan poistettavaksi maininta sakotettavan varallisuudesta. Samoin sakkovilppiä koskevasta rikoslain säännöksestä ehdotetaan poistettavaksi maininta olennaisesti totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan tiedon antamisesta viranomaiselle sakotettavan varallisuudesta. Lain nykyisin edellyttämiä verotettavaa varallisuutta koskevia tietoja on saatavissa verohallinnolta päiväsakon rahamäärän vahvistamista varten lokakuun 31 päivään 2007 asti. Ehdotettu laki on tarkoitettu tulemaan voimaan mahdollisimman pian sen vahvistamisen jälkeen ennen edellä mainittua ajankohtaa.
Esityksessä ehdotetaan, että rahanpesun tunnusmerkistöön lisätään tekotavaksi rikoshyödyn hallussapito. Lisäksi oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaa ehdotetaan laajennettavaksi tuottamukselliseen rahanpesuun. Työryhmä on arvioinut, että rahanpesukriminalisoinnit täyttävät kansainvälisissä velvoitteissa asetut velvoitteet. Siltä osin kuin kriminalisointivelvoitteista on poikettu, se on tehty kansainvälisten velvoitteiden sallimien poikkeamismahdollisuuksien rajoissa. Lakiehdotus ehdotetaan tulevaksi voimaan mahdollisimman pian sen hyväksymisen ja vahvistamisen jälkeen.
Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strategisen ohjelman mukaan oikeuspolitiikan eräänä tavoitteena on, että rangaistukset vastaavat yleistä oikeustajua. Ohjelman mukaan varmistetaan, että rikoksista annettavat rangaistukset ovat oikeudenmukaisessa suhteessa teon moitittavuuteen. Muistiossa arvioidaan rangaistusten oikeasuhtaisuutta eräissä seksuaali-, väkivalta-, talous- ja rattijuopumusrikoksissa. Lisäksi tarkastellaan eräitä tähän liittyviä seuraamusjärjestelmää ja tunnusmerkistöjä koskevia muita kysymyksiä. Rangaistustaso on muistiossa ymmärretty laajasti. Sillä tarkoitetaan rangaistuksen tosiasiallista ankaruutta, johon vaikuttavat paitsi rangaistussäännöksissä säädetyt rangaistusasteikot ja niiden soveltaminen, myös tunnusmerkistöt ja törkeysporrastus samoin kuin seuraamusten täytäntöönpano ja sisältö. Rangaistuksen pituuden lisäksi merkityksellistä on muun muassa se, kuinka vaativasta tai puuttuvasta rangaistuksesta on kyse samoin kuin sanktiovarmuus eli se, millä todennäköisyydellä rangaistus rikoksentekijälle määrätään. Muistiossa tunnistetaan useita mahdollisia toimenpiteitä, joiden toteuttamismahdollisuuksia ja vaikutuksia voitaisiin arvioida erillisissä lainvalmisteluhankkeissa. Toimenpiteet koskevat muun muassa seuraamusten sisältöä (mm. ehdollisen vankeuden tehostaminen, ehdonalaisen vapauden valvonta, yhteisösakon asteikko ja yhdistelmärangaistus) ja riskiryhmille suunnattua rikoksentorjuntaa (mm. seksuaali- ja väkivaltarikosten ennaltaehkäisy, päihderiippuvaisten hoitoonohjaus). Rangaistusten pituuksien osalta tulisi seksuaalirikoksissa ensisijaisesti selvittää aikaisempien lainsäädäntömuutosten vaikutukset ja oikeuskäytäntö. Toissijaisesti olisi mahdollista korottaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistus 4 vuodesta 6 vuoteen vankeutta ja säätää erillinen rangaistussäännös tapauksiin, joissa nykyisin sovelletaan samanaikaisesti raiskausta ja lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia säännöksiä (törkeä lapsen raiskaus, rangaistusasteikko 4–12 vuotta vankeutta)
Tutkielman tarkoituksena oli selvittää rikoksentekijän motiivin vaikutusta rangaistuksen mittaamiseen. Tutkimusmenetelmäksi on valittu oikeusdogmaattinen eli lainopillinen tutkimus. Sen avulla selvitetään, mitä voimassaoleva oikeussäännöstö selvittää motiivien merkityksestä rangaistuksen mittaamisen näkökulmasta. Lähdeaineistona on käytetty oikeuskirjallisuutta, lainsäädäntöä, lainvalmisteluaineistoa, virallisjulkaisuja sekä erilaisia oikeustieteellisiä artikkeleita. Empiirisenä tutkimusaineistona on käytetty erityisesti Korkeimman oikeuden ja hovioikeuden ratkaisuja, mutta mukana on myös joitakin käräjäoikeuden sekä ulkomaisten tuomioistuinten ratkaisuja. Tutkielman alussa tarkastellaan motiivin eri määritelmiä. Tutkielmassa havaittiin, että oikeuskirjallisuuden määritelmät motiivista ovat hyvin moninaiset. Lisäksi motiivin erottaminen muista käsitteistä, erityisesti tarkoituksesta, luo oman haasteensa aiheen käsittelylle. Koska motiivit vaikuttavat rangaistuksen mittaamiseen ennen kaikkea laissa olevien koventamis- ja lieventämisperusteiden kautta, on tutkielman keskeisimpänä osana rasistisen koventamisperusteen, palkkion vastaanottamisen ja inhimillisen myötätunnon tarkastelu. Tavoitteena onkin ollut antaa kaikista näistä perusteista mahdollisimman kattava yleiskuva. Johtopäätöksenä havaittiin, että siinä missä rasistista koventamisperustetta ja inhimillistä myötätuntoa voidaan pitää hyvin perusteltuina ja tarpeellisina, on palkkiperuste sitä vastoin varsin vähämerkityksellinen ja tästä syystä varsin tarpeeton yleisenä koventamisperusteena. Lainsäädännössä mainittujen motiivien lisäksi motiivit voivat tulla huomioon otetuksi yleisen rangaistuksen mittaamista koskevan säännöksen nojalla. Tutkielmassa tarkastellaankin lainsäädännössä nimenomaisesti mainittujen koventamisperusteiden ohella muita sellaisia motiiveja, joita on pidetty oikeuskäytännössä tai oikeuskirjallisuudessa merkityksellisinä rangaistuksen mittaamisen näkökulmasta. Tutkielmassa havaittiin kuitenkin, että lopulta vain harvasta motiivista voisi olla yleiseksi mittaamiseen vaikuttavaksi lieventämis- tai koventamisperusteeksi.
Tämän rikosoikeudellisen tutkimuksen tarkoituksena on tutkia eläinsuojelurikosta ja antaa sille mahdollisimman tarkka määritelmä nykyisen lainsäädännön perusteella. Olen tutkinut erityisesti eläinsuojelurikokseen liittyviä termejä, eläinsuojelurikoksen erilaisia tekomuotoja sekä näiden välisiä suhteita. Tutkimuksen tarkoituksena on myös tutkia eläinsuojelurikoksiin liittyvää oikeuskäytäntöä ja verrata sitä nykyiseen lainsäädäntöön. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt lainoppia sekä empiiristä tutkimusta. Olen kerännyt tutkimustani varten 110 hovioikeuden ratkaisua, joiden perusteella olen pyrkinyt selvittämään voimassa olevaa oikeuskäytäntöä. Tutkimukseni jakautuu kaikkia eläinsuojelurikoksen tekomuotoja koskevaan yhteiseen osaan ja eri tekomuotoja erikseen käsitteleviin lukuihin. Tutkimukseni mukaan eläinsuojelurikoksiin liittyvä lainsäädäntö on epäoptimaalista. Iso osa lainsäädännön ongelmista johtuu siitä, että eläinsuojelurikoksen kriminalisointi on toteutettu blankorangaistussääntelyllä. Lainsäädäntö jättää monia eläinsuojelurikoksen määrittelyn kannalta olennaisia termejä ristiriitaisiksi tai täysin määrittelemättä. Eläinsuojelurikoksen määritelmä rakentuu vahvasti kivun, kärsimyksen, tuskan ja julmuuden määritelmille, mutta nämä termit jäävät lainsäädännössä epäselviksi, jolloin koko eläinsuojelulainsäädäntö kärsii. Lisäksi eläinsuojelurikosten eri tekomuodot saavat paikoittain sisältönsä samoista pykälistä, jolloin ne voivat sekoittua yhteen vaikeuttaen niiden tulkintaa. Myös yhteiskunnan käsitysten muuttuminen ja uuden eläimiä koskevan tutkimustiedon lisääntyminen vaikuttaa eläinsuojelurikoslainsäädäntöön.
Lausuntopyynnön kohteena olleessa arviomuistiossa tarkastellaan ns. syyttömyysolettamadirektiivistä (2016/343) kansalliseen lainsäädäntöön mahdollisesti aiheutuvia muutostarpeita. Oikeusministeriö pyysi arviomuistiosta lausunnon 24 viranomaiselta, organisaatiolta, järjestöltä ja asiantuntijalta. Pyydettyjä lausuntoja saapui 14. Lisäksi saatiin Suomen tuomariliiton lausunto. Selvä enemmistö lausunnonantajista katsoi, että direktiivi ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. Muutamat lausunnonantajat esittivät harkittavaksi joidenkin yksittäisten lainkohtien muutostarvetta. Yksi lausunnonantaja katsoi direktiivin perusteella olevan syytä useisiin lainsäädäntömuutoksiin rikosprosessia koskevassa lainsäädännössä
Oikeusministeriö on valmistellut ehdotuksen rikoslain alkoholirikoksia koskeviksi säännöksiksi. Uudistus on osa rikoslain kokonaisuudistusta. Ehdotus luovutettiin oikeusministeriölle 26.10.2001. Ehdotuksesta pyydettiin lausunnot 37 viranomaiselta, järjestöltä ja muulta asiantuntijataholta. Lausuntoja saatiin 32. Lausuntotiivistelmä sisältää oikeusministeriön ehdotuksen ja siitä lausunnoissa esitetyt keskeiset kannanotot. Itse ehdotus on julkaistu 26.10.2001 oikeusministeriössä nimellä Alkoholirikokset.
Arviomuistiossa on toimeksiannon mukaisesti arvioitu sitä, tarvitaanko maalittamiseen puuttumisen tehostamiseksi rikoslainsäädännön muutoksia. Lainsäädännön muutostarpeiden ilmetessä oli luonnosteltava muutokset, mahdollisuuksien mukaan myös rikoslainsäädännön muuttamisesta aiheutuvat. Ennen lainsäädännön arviointia käydään läpi maalittamista ilmiönä, rikoslainsäädäntöä, muita kuin rikosoikeudellisia keinoja, kansainvälistä vertailua, rangaistavaksi säätämisen reunaehtoja sekä maalittamista koskevia arviointeja ja ehdotuksia. Arviomuistiossa arvioidaan rikoslainsäädännön täydentämistarvetta ja -mahdollisuuksia sananvapauden ja perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten sekä rikoslainsäädännön käytön yleisten edellytysten ja kriminalisointiperiaatteiden valossa. Arvioinnin johtopäätöksenä on, että maalittamisen säätämiselle rangaistavaksi on löydettävissä perusteita. Tällöin rangaistavaksi tulisi maalittamisen käynnistäminen ja siihen osallistuminen. Rangaistukseksi määrättäisiin sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta. Maalittaminen olisi virallisen syytteen alainen rikos. Maalittamiseen liittyviä rikoksia koskevia syyteoikeussäännöksiä ei ehdoteta muutettaviksi. Televalvontaa koskevia säännöksiä ehdotetaan muutettaviksi niin, että mainittua salaista pakkokeinoa ja mainittua salaista tiedonhankintakeinoa voitaisiin käyttää maalittamisen selvittämisessä ja estämisessä.
Suomalaiset vakuutusyhtiöt maksavat vuosittain 5-10 prosenttia kaikista korvausmenoistaan vilpillisesti laadittujen korvaushakemusten perusteella. Vuonna 2016 tarkempaan tutkintaan otettujen vahinkojen euromääräinen suuruus oli noin 60 miljoonaa euroa. Suurin osa vakuutuskorvaukseen liittyvien petosten tekijöistä ei jää koskaan teostaan kiinni ja vain pieni osa petostapauksista siirtyy vakuutusyhtiöstä eteenpäin poliisille ja poliisilta edelleen syyttäjälle. Petos on kriminalisoitu rikoslain 36 luvun 1 §:ssä ja suurin osa syyttäjälle etenevistä vakuutuskorvauksiin liittyvistä petostapauksista arvioidaan sen nojalla. Rikoslakiin sisältyy myös erillinen vakuutuspetoksen kriminalisointi, joka kattaa palovakuutetun omaisuuden sytyttämisen tuleen tavoitteena oikeudettoman vakuutuskorvauksen saaminen. Tavallisimmin vakuutuskorvaukseen liittyvässä petoksessa on kysymys siitä, että henkilö lavastaa vakuutustapahtuman saadakseen itselleen taloudellista hyötyä tai ilmoittaa todellisuudessa tapahtuneen vakuutustapahtuman vahingot todellisuutta suuremmiksi. Vakuutuksenottajalla ja vakuutetulla on tiettyjä lakiin perustuvia velvollisuuksia koskien muun muassa tiedonantoa vakuutuksen kohteesta ennen vakuutussopimuksen solmimista sekä vakuutussopimuksen voimassaolon aikana. Vakuutussopimuslaki sisältää myös säännökset vakuutuskorvauksen alentamisesta tai epäämisestä tilanteissa, joissa vakuutuksenottaja tai vakuutettu on laiminlyönyt velvoitteensa. Ruotsin lainsäädännön mukaan laiminlyöjää kohdellaan petoksen tekijänä, vaikka vakuutustapahtumaa ei tapahtuisi lainkaan. Tässä tapauksessa ruotsalainen oikeus poikkeaa merkittävästi suomalaisesta. Tutkielmassa hyödynnetään eri oikeusasteiden lainvoimaisia tuomioita. Tuomioilla pyritään havainnollistamaan esitettyä tietoa käytännönläheisemmin. Lisäksi tutkielmassa selvitetään petossäännöksen perusteita, rikosoikeudellista tahallisuutta, vakuutuskorvauksiin liittyvien petoksien ennaltaehkäisyä sekä rangaistusseuraamuksia niin tuomioistuimissa, kuin vakuutusyhtiön sisällä. Tutkielmassa verrataan suomalaista lainsäädäntöä ennen kaikkea ruotsalaiseen oikeuteen.