Kaikki aineistot
Lisää
Jatkuvasti muuttuvassa työympäristössä tarvitsemme uudenlaista johtamista. Suunnitteluosaamisen sijasta tarvitsemme taitoa tuoda ihmisiä yhteen ja löytää yhdessä uusia ratkaisuja. Johtamiskoulutus on vielä perinteistä, johtajista koulutetaan hyviä suunnittelijoita. Kuitenkin kun maailma muuttuu nopeasti, tarvitsemme kykyä tehdä päätöksiä yhdessä, muuttaa suunnitelmia ja sopeutua muutoksiin. Yksi syy suunnittelun suosioon on se, että siedämme huonosti epävarmuutta. Nopeasti muuttuvassa maailmassa epävarmuus on kuitenkin läsnä ja ehkä johtajat tarvitsevat taitoa oppia sietämään epävarmuutta ja taitoa jaettuun päätöksentekoon. Johtajien olisi hyvä oppia rakentamaan yhteistä tarinaa ja ottaa muutkin mukaan rakentamaan tarinaa yhdessä. Dialogissa pyritään ymmärtämään muiden näkemystä ja etsitään yhteisiä merkityksiä. Mielenkiintoista on myös se, että toiminnan merkitys korostuu, kun maailma ympärillä muuttuu. Tarvitsemme toimintaa ja päätöksiä, emmekä liiallista analysointia. Jos teemme virheitä, tutkimme mistä se johtui, mutta toimimme pelkäämättä. Jos me opetamme johtajille suunnittelua ja riskikartoitusta, voisimme opettaa myös, miten opetella sietämään epävarmuutta ja toimimaan ilman pelkoa.
Väitöskirjassa tutkitaan poliittisen edustuksen sukupuolittumista Suomessa 1900-luvun alun äänioikeustaistelusta vuoden 2006 presidentinvaaleihin. Poliittinen edustus on sukupuolittunut, jos kansanedustajiksi ja ministereiksi valikoituu enimmäkseen toisen sukupuolen edustajia ja/tai jos naisten ja miesten ajatellaan politiikassa edustavan eri asioita. Demokratian kannalta tämä on ongelmallista, jos se johtaa sellaiseen sukupuolen mukaiseen vallanjakoon, jossa toinen sukupuoli on jatkuvasti enemmistönä poliittisissa elimissä ja pitää hallussaan politiikan johtotehtäviä. Juuri näin poliittinen edustus sukupuolittui 1900-luvun Suomessa: naisten keskittyessä hyvinvointipolitiikkaan, miehille jäivät muut poliittiset tehtävät mukaan lukien poliittisen järjestelmän ylimmät, kuten presidentin ja pääministerin, asemat. Kansanedustuksen subjektista käytyyn määrittelykamppailuun osallistui myös ensimmäisen aallon feminismi (porvarillinen naisasialiike ja sosialidemokraattinen työläisnaisliike). Se riitautti kansanedustuksen subjektin, kansan tahdon, rakentamalla naisten poliittisen edustuksen subjektin, naiskansan tahdon, jota vain naiset voivat edustaa. Koko kansan tahtoa eivät voi edustaa vain miehet, kuten naisasianaiset totesivat. Tässä on yhtymäkohta Ranskan 1990-luvun parité -liikkeeseen, jossa naisille pyrittiin luomaan oikeus edustaa yleistahtoa. Tätä oikeutta eivät suomalaiset naiset saaneet, sillä kansan tahdon sukupuolittuminen johti käytännössä siihen, että naisten oli vaikea päästä poliittisiin asemiin, joissa edellytettiin yleistahdon tulkintaa. Tämä selittyy sillä, että feminismin subjekti ( naiset ) rakentui sen saman poliittisen diskurssin puitteissa, joka sulki naisen pois politiikasta (yleistahdon tulkitsijoina) niin hegeliläis-snellmanilaisessa kuin liberaalissakin poliittisessa ajattelussa. Nationalistisen(kin) diskurssin sukupuolittama kansalaisuus sekä henkinen äitiys naiskansalaisten eettisenä toimintaorientaationa sukupuolitti poliittista toimintaa, agendaa ja edustusta ja muodosti äidillis-sosiaalisen toimintapiirin parlamentaarisen politiikan sisään. Tätä sukupuolen mukaista työn- ja vallanjako vahvisti naisliikkeiden ja -järjestöjen maternalistinen agenda. Äidillis-sosiaalinen toimintakenttä, jonka sisällä myös 1900-luvun jälkipuoliskon naisystävällistä hyvinvointipolitiikka (esim. lasten päivähoitokysymys) ajettiin, rajasi naisten toimintaa politiikassa lähes koko vuosisadan. Kiista siitä, voiko nainen olla valtiomies ja edustaa yleistahtoa ( puhua kansakunnan nimissä ) alkoi vasta 1990-luvun presidentinvaalikeskusteluissa, mutta jatkui vielä vuoden 2006 presidentinvaaleissa eli senkin jälkeen kun ensimmäinen nainen oli valittu tasavallan presidentiksi (2000) ja pääministeriksi (2003).