Kaikki aineistot
Lisää
TIIVISTELMÄ Silla Tenkula-Taskinen (2017). Koherenssin tunteen yhteys fyysiseen aktiivisuuteen ja liikkumista rajoittavaan sairauteen ikääntyvillä. Jyväskylän yliopisto, Liikuntatieteellinen tiedekunta, liikuntalääketieteen pro gradu -tutkielma, 57 s., 1 liite. Tutkimuksen tausta ja tarkoitus Koherenssin tunteen ja hyväksi koetun terveyden on havaittu aikaisemman tiedon valossa olevan yhteydessä toisiinsa. Koherenssin tunteen ja fyysisen aktiivisuuden suhteesta on kuitenkin vain vähän tietoa etenkin ikääntyvien kohdalla. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, onko ikääntyvien kohdalla koherenssin tunteen voimakkuudella yhteyttä fyysisen aktiivisuuden määrään ja siihen, onko tutkittavalla lääkärin diagnosoima liikkumista rajoittava sairaus. Tutkimusaineisto ja menetelmät Aineisto on osa perinteikkään Suomalaisen Kaksoskohorttitutkimuksen TWINMOBILE-alaotoksen aineistoa. Aineistonkeruu toteutettiin kotiin postitetulla kyselylomakkeella, jossa tiedusteltiin koherenssin tunteen voimakkuutta neljäkysymyksisellä SOC-mittarilla ja liikkumista rajoittavan sairauden olemassaoloa. Hookie AM20-liikemittareilla kerättiin fyysisen aktiivisuuden määrää ja kuormittavuutta kuvaava aineisto. Aineiston analysointi toteutettiin IBM SPSS Statistics 24 -ohjelmalla. Analysoinnissa käytettiin kuvailevien tietojen lisäksi KolmogorovSmirnovin testiä, ristiintaulukointia, Khiin neliö (χ2)-testiä, Pearsonin korrelaatiokerrointa, Mann-Whitneyn U -testiä, Kruskall Wallisin testiä ja hierarkkista lineaarista regressioanalyysiä. Tulokset Koherenssin tunne oli tilastollisesti merkitsevästi vahvempi niillä, joilla ei ollut liikkumista rajoittavaa sairautta kuin niillä, joilla sairaus oli (p = 0,025). Fyysisen aktiivisuuden määrä oli sitä korkeampi, mitä voimakkaampi koherenssin tunne tutkittavalla oli (p = 0,032). Reipasta ja rasittavaa fyysistä aktiivisuutta oli eniten kohtalaisen koherenssin tunteen omaavilla tutkittavilla, joskin vähiten reipasta ja rasittavaa fyysistä aktiivisuutta oli jälleen heikon koherenssin tunteen ryhmällä (p = 0,011). Koherenssin tunteen voimakkuus ei kuitenkaan ollut merkittävin selittäjä fyysisen aktiivisuuden määrän taustalla, sillä painoindeksi, sukupuoli, liikkumista rajoittavan sairauden olemassaolo sekä liikemittarin käyttöaika selittivät koherenssin tunteen ohella eri tavoin fyysisen aktiivisuuden, kuormittavuuden sekä paikallaanoloajan määrää. Johtopäätökset Koherenssin tunteen voimakkuudella on havaittavissa yhteys liikkumista rajoittavan sairauden olemassaoloon ja fyysisen aktiivisuuden määrään ja kuormittavuuteen ikääntyvillä. Poikkileikkausaineiston perusteella ei voi tehdä päätelmiä kausaalisista tekijöistä. Koherenssin tunteen voimakkuuden vaikutus heijastunee välillisten tekijöiden kautta korkeampaan fyysisen aktiivisuuden tasoon ja siihen, minkä tutkittavat kokevat liikkumista rajoittavaksi sairaudeksi. Vahva koherenssin tunne tekee elämästä kaikin puolin merkityksellisempää, joka heijastuu parempana elämänhallintana monilla eri elämänalueilla. Avainsanat: koherenssin tunne, ikääntyvät, fyysinen aktiivisuus, liikemittari
Tutkimuksen tarkoitus. Nykyaikana lasten fyysisesti passiivinen vapaa-ajanvietto on kasvanut ja vain harva alle kouluikäinen lapsi täyttää Varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suositukset (2016). Erilaisten ruutulaitteiden käyttö on hyvin yleistä jo päiväkoti-ikäisten lasten keskuudessa. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin, kuinka paljon lapset viettävät aikaa ruutulaitteiden parissa, leikkivät vauhdikkaita leikkejä (kuten juokseminen, hyppiminen, kiipeily) päivän aikana, ja onko tyttöjen ja poikien ruutuajan ja vauhdikkaan liikkumisen määrässä eroja. Lisäksi tutkin, miten vauhdikkaat leikit ovat yhteydessä ruutulaitteiden käyttöön ja millä tekijöillä lasten ruutuajan määrää voidaan selittää. Tutkimusaineisto ja -menetelmät. Tutkimus on toteutettu kyselylomakemenetelmällä osana laajempaa suomalaisten ja hollantilaisten 2–6-vuotiaiden päiväkoti-ikäisten lasten liikunta-aktiivisuustutkimusta. Tutkittavat (n=72) ovat osallistuneet tutkimuksen tekoon vapaaehtoisesti ja tässä opinnäytetyössä käytetyt tulokset on kerätty vuonna 2012. Tutkimusaineisto on analysoitu IBM SPSS Statistics 24 -ohjelmalla. Analysointimenetelminä käytettiin ristiintaulukointia, Khiin neliö (χ²) -testiä ja Fisherin tarkkaa testiä (Fisher’s exact test), Spearmanin järjestyskorrelaatiokerrointa sekä binääristä logistista regressioanalyysiä. Tulokset. Suurin osa 5-vuotiaista lapsista viettää ruutulaitteiden parissa alle tunnin päivässä. Television katselu ja DVD-laitteiden käyttö on pelikonsoli- tai tietokonepelien pelaamista yleisempää. Vauhdikkaisiin liikuntaleikkeihin käytetty aika jää suurimalla osalla tutkittavista lapsista alle suositusten eikä sukupuolten välillä havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa. Tässä tutkimuksessa vauhdikkaan liikunnan ja ruutuajan määrällä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Eniten lasten television ja DVD-laitteiden katselun määrää selitti vanhempien liikuntasuositusten toteutuminen ja liikunnan merkityksellisyys vanhemmille. Tietokone- ja pelikonsolipelien käytön määrää sen sijaan selitti eniten vauhdikkaat leikit, sisällä leikkiminen sekä vanhempien liikuntakäyttäytyminen. Johtopäätökset. Suurin osa viisivuotiaista lapsista ei liiku vauhdikkaita leikkejä riittävästi, mutta ruutuaika pysyy suositusten mukaisena. Vauhdikkaiden leikkien ja ruutuajan määrällä ei havaittu yhteyttä. Eniten lasten ruutulaitteiden käyttöön vaikuttaa vanhempien omien liikuntasuositusten toteutuminen sekä liikunnan kokeminen merkitykselliseksi.
Jokinen, H. 2017. Lähihoitajaopiskelijoiden tupakointi. Liikuntatieteellinen tiedekunta. Terveyskasvatuksen Pro gradu – tutkielma, 47 s., 3 liitettä. Suomalaisten nuorten tupakointi on ollut viime vuosikymmenien ajan tasaisessa laskussa ja positiivista muutosta on tapahtunut eri ikäluokissa. Sen sijaan joka kolmas lähihoitajaopiskelija tupakoi edelleen päivittäin. Lisäksi on nähtävissä, että sosioekonomiset ongelmat ovat yleisiä ja etenkin tupakoivien nuorten perheissä varsin tyypillisiä. Tässä pro gradu – tutkielmassa oli tarkoituksena kuvata lähihoitajaopiskelijoiden päivittäisen tupakoinnin yleisyyttä. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin taustatekijöiden sekä perheen sosioekonomisen aseman yhteyttä lähihoitajaopiskelijoiden päivittäisen tupakoinnin yleisyyteen. Aineisto muodostui Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2015 Kouluterveyskyselyyn vastanneista lähihoitajaopiskelijoista (n=5886), joista 1. vuoden opiskelijoita oli 3736 ja 2. vuoden opiskelijoita 2147. Aineiston analysointimenetelminä olivat ristiintaulukointi, χ2 –testi, Studentin t - testi sekä logistinen regressioanalyysi. Tutkimus osoitti, että lähihoitajaopiskelijoiden päivittäinen tupakointi oli yleisempää toisen kuin ensimmäisen vuoden lähihoitajaopiskelijoiden keskuudessa (p<0.001). Tytöistä yli puolet tupakoi päivittäin jo opintojen ensimmäisenä vuotena. Pituudella ja painolla ei ollut yhteyttä opiskelijoiden päivittäiseen tupakointiin (p>0.05), sen sijaan ikä oli yhteydessä tupakointiin päivittäin tupakoivien iän ollessa hieman ei-päivittäin tupakoivia korkeampi (p<0.05). Lisäksi oli nähtävissä, että perheen matala sosioekonominen asema oli yhteydessä lähihoitajaopiskelijoiden päivittäisen tupakoinnin yleisyyteen. Perheen alhainen taloudellinen tila (p<0.05) sekä alhainen opiskelijan oma taloudellinen tila (p<0.001), vanhempien työttömyys (p<0.05) sekä vanhempien matala koulutus (p<0.001) olivat yhteydessä nuorten lähihoitajaopiskelijoiden päivittäisen tupakoinnin yleisyyteen. Mitä korkeampi äidin (p<0.001) tai isän (p<0.05) koulutus oli, sitä pienempi oli todennäköisyys lähihoitajaopiskelijan päivittäiseen tupakointiin. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan päätellä, että opiskelijat tupakoivat noin kolminkertaisesti suomalaisiin samaikäisiin nuoriin verrattuna. Lisäksi voitiin todeta, että naissukupuoli ja perheen matala sosioekonominen asema lisää lähihoitajaopiskelijan päivittäisen tupakoinnin yleisyyttä. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan myös päätellä, että äidin korkea koulutus suojaa lähihoitajaopiskelijaa tupakoinnin todennäköisyydeltä.
Ruostekoski, Anni. 2017. Intensiivisen intervalliharjoituksen ja harjoitusympäristön vaikutus aivoperäiseen hermokasvutekijään ja fysiologisiin vasteisiin nuorilla mieshiihtäjillä. Liikuntabiologia, Jyväskylän yliopisto, Liikuntafysiologian Pro Gradu- tutkielma, 64s. Johdanto. Tutkimukset ovat osoittaneet, että liikunnalla ja aivojen hyvinvoinnilla on selkeä yhteys. Liikunnan aivoille suotuisten vaikutusten välittäjäaineena näyttää toimivan aivoperäinen hermokasvutekijä (BDNF). Liikunnan on osoitettu akuutisti nostavan veren BDNF- pitoisuutta ja BDNF- pitoisuuden nousu näyttää olevan riippuvainen liikunnan intensiteetistä, sekä taito- vaatimuksista. Myös kortisoli ja IGF-1 saattavat liittyä liikunnan aikaisen BDNF- tuotannon säätelyyn. BDNF- tuotannon näkökulmasta maastohiihto on mielenkiintoinen liikuntamuoto sen fysiologisten ja teknisten vaatimusten vuoksi. Talvisin lajin harrastaminen on pitkälti riippuvainen lumitilanteesta, ja vähälumisten talvien aikana vaihtoehto lumella hiihtämiselle on rullahiihto juoksumatolla. Tämän päivän kehittyneen tekniikan avulla matolla hiihtoon voidaan yhdistää virtuaalinen, oikeaa hiihtoympäristöä matkiva ympäristö. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää intensiivisen harjoituksen vaikutuksia BDNF:ään, IGF-1:seen, kortisoliin ja laktaattiin sekä harjoitusympäristön vaikutusta BDNF:ään. Tarkoituksena oli myös verrata lumella hiihdon ja juoksumatolla virtuaaliympäristössä sekä ilman virtuaaliympäristöä tapahtuvan rullahiihdon fysiologisia vasteita. Menetelmät. Tutkimuksessa koehenkilöinä toimi yhdeksän kansallisen kärkitason nuorta mieshiihtäjää (KA ± KH: Ikä 18,8 ±1,5 vuotta, paino 72,4 ±4,9 kg, pituus 178,6 ±5,4 cm). Kaikki koehenkilöt suorittivat yhteensä kolme intensiivistä intervalliharjoitusta: Yhden harjoituksen lumella (L) ja kaksi rullahiihtoharjoitusta matolla, yhden virtuaaliympäristössä (V) ja yhden normaalissa ympäristössä (N). Kaikki harjoitukset koostuivat kolmesta intervallista, joiden välissä oli 3 minuutin palautus. Intervallien intensiteetit olivat 70% maksimisykkeestä (LOW), 85-90% maksimisykkeestä (HIGH) ja maksimi (100%, MAX). Nopeudet mattohiihtoihin määritettiin kaikille koehenkilöille yksilöllisesti lumella hiihdettyjen aikojen ja nopeuksien perusteella. Sykettä ja tekniikanvaihtoja mitattiin läpi koko harjoituksen ja laskimoverinäyte otettiin ennen harjoitusta (PRE) sekä jokaisen intervallin jälkeen. Verinäytteestä analysoitiin BDNF, IGF-1, kortisoli sekä laktaatti. Tulokset. BDNF oli PRE- näytteessä lumiympäristössä merkittävästi korkeampi (23.2 ± 4,8 ng/ml) kuin normaalilla (N) matolla (18.7 ± 5,0 ng/ml). N- matolla BDNF nousi merkitsevästi välillä PRE– HIGH (19. 8 ± 5.7 ng/ml vs. 23.3 5.8 ng/ml, p < 0.05). Kortisoli oli korkeampi lumella PRE- näytteessä verrattuna molempiin mattomittauksiin (N ja V). Lumen ja normaalin maton välillä ero säilyi myös kaikissa intervalleissa (LOW, HIGH, MAX). IGF- nousi lumella merkitsevästi PRE (50.6 ± 12.5 nmol/l) - HIGH (56.4 ± 13.4 nmol/l) välillä ja normaalissa mattoympäristössä PRE (45.8 ± 10.4 nmol/l) – MAX (49.0 ± 10.8 nmol/l) välillä (p < 0.05). IGF-1 arvoissa oli merkitsevä ero lumiympäristön ja molempien mattomittausten välillä kaikissa intervalleissa (LOW, HIGH, MAX). Laktaatti oli MAX-intervallissa merkittävästi korkeampi lumella (13.4 ± 1.7 mmol/l) kuin Virtuaali (8.8 ± 3.7 mmol/l) ja normaalissa mattoympäristössä (7.0 ± 2.7 mmol/l, p < 0.05). Myös syke oli lumella korkeampi MAX- intervallissa (181 ± 8 bpm) kuin virtuaali (172 ± 10 bpm) ja normaaliympäristössä (175 ± 7 bpm, p < 0.05). BDNF:n and IGF-1:n välillä löytyi positiivinen korrelaatio PRE mittauksessa sekä lumella (r=0.81, p<0.05) että normaalimatolla (r=0.69, p<0.05). Kortisolin ja BDNF:n välillä puolestaan löytyi lumella PRE-mittauksessa negatiivinen korrelaatio (r = -0.68, p< 0.05), kun taas BDNF:n ja kortisolin absoluuttisissa muutoksissa löytyi lumella positiivinen korrelaatio PRE- HIGH välillä (r = 0.74, p< 0.05). Tekniikanvaihtoja tehtiin lumella merkittävästi enemmän (LOW: 25 ± 4, HIGH: 26 ± 4 ja MAX 25 ± 5) kuin virtuaaliympäristössä (LOW: 11 ± 2 ,HIGH: 11 ± 2 ja MAX:11 ± 3, p< 0.05) ja normaaliympäristössä (LOW: 9 ± 2, HIGH: 8 ± 1 ja MAX: 8 ± 1, , p< 0.05 ). Johtopäätökset. Tutkimustulosten mukaan veren BDNF- pitoisuus nousee korkean intensiteetin harjoituksen seurauksena, mutta maksimaalisella intensiteetillä tehty suoritus voi laskea veren BDNF- pitoisuutta. Tutkimuksessa löytyi positiivinen yhteys BDNF:n ja IGF-1:sen välille, kun taas kortisolin ja BDNF:n välille löytyi sekä PRE- mittausten negatiivinen että harjoituksen aikainen positiivinen korrelaatio. Voidaankin todeta, että IGF1 saattaa vaikuttaa positiivisesti BDNF:n sääntelyyn, kun taas kortisolin rooli saattaa vaihdella kortisolitasojen nousuun johtavasta tilanteesta riippuen. Todennäköistä on myös, että kortisoli-BDNF akselin toiminnassa esiintyy yksilöllisiä eroja. Voidaan myös todeta, että maksimaalinen hiihto lumella saattaa olla fysiologisesti kuormittavampaa kuin rullahiihto matolla.
Rask, L-M. 2018. Terveydenhuollon ammattilaisten ja asiakkaiden näkemyksiä kokemusasiantuntijan vastaanottotoiminnasta. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, terveyskasvatuksen pro gradu –tutkielma, 32 s., 11 liitettä. Kokemusasiantuntijatoiminta nähdään yhtenä tapana vahvistaa asiakkaan asemaa sosiaali- ja terveydenhuollossa. Kokemusasiantuntija on pitkäkestoisen koulutuksen suorittanut henkilö, jolla on kokemusta jostakin sairaudesta tai tilasta sekä palvelujärjestelmän käytöstä, joko itse sairastaneena tai omaisena. Kokemusasiantuntijuus perustuu ongelmista selviytymisen kokemuksiin. Kokemusasiantuntijuuden katsotaan kuuluvan maallikkotoimintaan eli ei-ammatilliseen toimintaan. Aikaisemmissa kansainvälisissä tutkimuksissa toimivien maallikoiden yleisimpiä tehtäviä ovat olleet henkilökohtainen neuvonta ja omahoito-opetus. Asiakkaat ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat pitäneet maallikoiden tärkeimpinä ominaisuuksina mm. sosiaalisia taitoja. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää terveydenhuollon ammattilaisten näkemyksiä ja asiakkaiden kokemuksia kokemusasiantuntijan vastaanottotoiminnasta kahdella Keski-Suomen alueella toimivalla vastaanotolla. Tutkimusaineistona oli kolme terveydenhuollon ammattilaisten fokusryhmähaastattelua, joista jokaiseen osallistui kolme ammattilaista (N=9). Lisäksi aineistona oli kuuden (N=6) asiakkaan yksilöteemahaastattelut. Sekä ammattilaisten että asiakkaiden haastattelut toteutettiin syksyllä 2016. Haastatteluaineistot analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Terveydenhuollon ammattilaiset nostivat esiin tietämättömyyden kokemusasiantuntijatoiminnasta. Heillä ei ollut toiminnasta selkeää kuvaa, ja he olivat huolissaan vastaanottotilanteen luonteesta ja kokemusasiantuntijoiden valmistautumisesta asiakkaiden kohtaamiseen. Toiminnan hyötyinä ammattilaiset näkivät mm. palveluohjauksen kehittämisen ja ammattilaisten työn tukemisen. Asiakkaat toivat esiin, että kokemusasiantuntijan vastaanotolla on aikaa keskustella ja ilmapiiri on lämmin. Myös kokemusasiantuntijan oma kokemus nähtiin tärkeänä. Toisaalta kokemusasiantuntijan vastaanoton tarkoitus oli saattanut jäädä joillekin asiakkaille epäselväksi. Asiakkaiden tarpeet ja ammattilaisten näkemykset kokemusasiantuntijoiden tehtävistä luovat perustan kokemusasiantuntijan vastaanottotoiminnalle. Tiedon puute kokemusasiantuntijatoiminnasta vaikuttaa ammattilaisten aktiivisuuteen ohjata asiakkaita kokemusasiantuntijan vastaanotolle. Kokemusasiantuntijan vastaanotosta ja ylipäätään kokemusasiantuntijatoiminnasta ja –koulutuksesta tiedottamiseen tulisi panostaa. Tämän lisäksi asiakkaille tiedottamisessa tulisi tuoda selkeästi esille kokemusasiantuntijoiden ja terveydenhuollon ammattilaisten roolien ja tehtävien eroavaisuudet. Tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää asiakaslähtöisen kokemusasiantuntijavastaanoton kehittämistyössä osana sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmää.
Terveystiedon opetuksella on tärkeä asema terveyden tasa-arvon kehittymisessä sekä yleissivistystä edistävä tehtävä, sillä se tavoittaa lähes kaikki lapset ja nuoret sosiaalisesta taustasta riippumatta. Oppiaineeseen ja terveystietoa opettaviin opettajiin kohdistuu suuria odotuksia. Oppiaineen monitieteisyys tekee terveystiedosta haastavan niin opettajalle kuin oppilaallekin. Ammatillisen koulutuksen terveystiedon opetusta on tutkittu hyvin vähän. Tämän pro-gradu tutkielman tarkoituksena oli selvittää ammatillisen koulutuksen opettajien kokemuksia terveystiedon opetuksesta sekä ajatuksia terveystiedon opetuksen tulevaisuudesta. Tutkimusaineisto kerättiin kevään-kesän 2017 aikana henkilökohtaisilla teemahaastatteluilla. Toteutus tapahtui tietokoneen välityksellä Skype-ohjelmalla. Tutkimukseen osallistui yhdeksän (N=9) ammatillisen koulutuksen opettajaa. Aineiston analysointiin käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysimenetelmää. Haastateltavat kuvasivat, että terveystiedon opetus oli ennen vanhaan ollut todellisen arvoste-tun oppiaineen opettamista, jossa oli jatkuvuutta ajallisesti. Terveystiedon nykytilanteessa koettiin suurta huolestuneisuutta vähentyneestä opetuksesta. Käytännön opetus ja menetelmät olivat hyvin vaihtelevia, tekemällä oppimista ja dialogisuutta korostettiin opetuksessa. Opetussuunnitelman osaamistavoitteet koettiin ylimitoitettuna oppiaineessa. Opetussuunnitelma uudistuksen mahdollisuus oli terveyttä edistävän suunnitelman laatiminen opiskelijan yksilöllisiin tarpeisiin. Lisäksi tulokset osoittivat oppiaineen tärkeyden ja tarpeellisuuden suoraan nuoren elämään. Oppiaineella koettiin olevan iso merkitys itsestä huolehtimisen taitojen opettamiseen, koska opiskelijoilla oli monenlaisia tarpeita ja huolia omassa elämässään. Ajatukset opetuksen tulevaisuudesta olivat täynnä epävarmuutta, yhteistyön mahdollisuuksia ja oppiaineen kehittämistä nuoren näköiseksi. Vähentynyt opetusaika ja opetussuunnitelman osaamistavoitteiden ylimitoitus aiheuttivat haas-teellisuuden oppiaineen opetukseen. Haastateltavien kokemukset oppiaineen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä opiskelijan elämään olivat vahvat. Terveystiedon opetuksen epävarma tulevaisuus rakentuu yhteistyöllä ammatillisten opettajien kanssa ja oppiaineen omakohtaisuuden kehittämisellä suoraan opiskelijan elämäntilanteeseen. Kokonaisuudessaan terveystiedon opetus ammatillisessa koulutuksessa oli edennyt menneiden vuosien arvostetun oppiaineen opetuksesta haastavaan nykytilanteeseen. Oppiaineen tulevaisuuden suunta oli hieman epävarmuuden peitossa. Tuloksia voidaan hyödyntää ammatillisen terveystieto-oppiaineen ja opetuksen kehittämisessä.
Johdanto. Ikääntyminen tuo mukanaan erilaisia haasteita. Tällöin luut alkavat haurastua sekä aistit heikentyä. Ikääntymisen on huomattu vaikuttavan fyysisen suorituskyvyn muuttujiin. Iän myötä voimatasojen sekä toimintakyvyn on havaittu laskevan, mutta on myös huomattu, että erilaisella harjoittelulla voidaan parantaa suorituskykyä myös ikääntyessä. Voimaharjoittelun on havaittu parantavan muun muassa lihasten laatua ja voimatasoja. Harjoittelun on myös havaittu parantavan päivittäisistä askareista suoriutumista. Ikääntymisen muutosten nopeuteen vaikuttaa muun muassa perimä ja näin ollen ikääntyminen tapahtuu jokaisella omaa tahtia. Tässä työssä tutkittiin ikääntymisen ja voimaharjoittelun vaikutuksia ikääntyvillä miehillä 10 vuoden aikana. Menetelmät. Tutkittavat olivat Jyväskylässä asuvia iäkkäitä miehiä, jotka olivat osallistuneet ensimmäisiin mittauksiin vuonna 2007. Tällöin heidät oli jaettu voimaharjoitteluryhmään, joka harjoitteli vuoden, sekä kontrolliryhmään. Ensimmäisen vuoden ohjatun voimaharjoittelujakson jälkeen osa tutkittavista jatkoi voimaharjoittelua koko kymmenen vuoden seurantajakson ajan. Kymmenenvuotismittauksiin osallistui 24 tutkittavaa (ikä 78.8 ± 2.1 vuotta). Mittaukset suoritettiin samalla tavalla jokaisena mittausvuotena (2007, 2008, 2009, 2011, 2014 ja 2017). Tutkittavien kehonkoostumusta tarkasteltiin eri mittausmenetelmillä kuten DXA:lla, ultraäänellä, bioimpedanssilla, ihopoimumittauksella sekä heiltä mitattiin vartalon ympärys, paino sekä pituus. Veriarvot otettiin laskimoverinäytteestä ja suorituskykymuuttujilla tarkasteltiin voimatasojen sekä muiden fyysisten ominaisuuksien muutoksia. Näitä mittauksia oli porrasjuoksu, tuolilta nousu, isometriset voimatestit, dynaaminen jalkaprässi ja staattinen hyppy. Aineisto analysoitiin tilastollisesti käyttäen IBM SPSS Statistics 22.0 -ohjelmaa. Tulokset: Ikääntymisen havaittiin vaikuttavan suorituskykymuuttujiin. Suorituskykymuuttujat laskivat ikääntymisen myötä. Voimaharjoittelu paransi porrasjuoksun aikaa tilastollisesti merkitsevästi ilman lisäpainoja ja viiden kilogramman lisäpainoilla suoritettuina (p < 0.05). Kymmenen vuoden aikajaksolla tarkasteltaessa ilman painoja, viiden sekä 10 kilogramman lisäpainoilla tehdyt porrasjuoksut kuitenkin hidastuivat tilastollisesti merkitsevästi (p < 0.001). Myös muilla voima/suorituskykymuuttujilla havaittiin sekä tulosten parantumista voimaharjoittelun myötä että tulosten heikkenemistä ikääntymisen myötä. Testosteronipitoisuus ei muuttunut ikääntymisen myötä merkitsevästi, mutta SHBG kasvoi 10 vuodessa (p < 0.001). Pohdinta. Tässä pro gradu -tutkimuksessa selvitettiin ikääntyvillä miehillä kymmenen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia kehon koostumuksessa, lihasten voimatasoissa sekä muissa suorituskykymuuttujissa. Tulokset osoittavat, että voimaharjoittelu on merkityksellistä myös vanhemmalla iällä. Voimaharjoittelulla pystytään estämään voima-arvojen ja suorituskyvyn heikkenemistä. Tulokset heikkenivät seurantajaksolla eniten heillä, jotka olivat aiemmin harjoitelleet, mutta olivat joutuneet joko lopettamaan harjoittelun tai vähentämään sitä.
Nikola-Määttä, Sanna (2018). Kestävyys- ja teholajiurheilijoiden kuormittumisen seuranta lyhyellä aikavälillä. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Liikuntafysiologian Pro-Gradu -tutkielma, 69 s. Kuormittumisen seuranta on oleellinen osa urheilijoiden harjoittelua ja valmennusta. Ylikuormitus on yleisempää yksilölajeissa kuin joukkuelajeissa. Kestävyyslajien edustajilla on todettu olevan suurempi riski sairastua ylikuormitustilaan. Lisäksi ylikuormittumista on enemmän aikuisilla miehillä kuin naisilla, mutta toisaalta nuorilla tyttöurheilijoilla on havaittu enemmän ylikuormittumista kuin poikaurheilijoilla. Tässä Pro gradu -työssä on tarkasteltu Vuokatti-Ruka Urheiluakatemian nuorten 16-18 v kestävyysurheilijoiden ja 16-19 v teholajiurheilijoiden kuormittumista kevyellä ja kovalla jaksolla (kestävyysurheilijat) ja kevyellä ja korkeanpaikan leiriltä paluuviikon (teholajiurheilijat) jaksolla. Molemmissa ryhmissä oli 9 koehenkilöä, 2 naista ja 7 miestä. Kuormittumista seurattiin ortostaattisen testin sykkeen (HR) ja sykevälivaihtelun (RMSSD) lepo- ja seisoma-arvojen, CheckMyLevel (CML) laitteella peukalohermoon annetun intensiteetin sekä syljen kortisolin avulla. Ryhmien välillä löytyi tilastollisesti merkitseviä eroja absoluuttisissa arvoissa, mutta ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa suhteellisten muuttujien osalta. Absoluuttisissa arvoissa HRseisten (p=0,03) oli suurempi teholajiryhmällä kevyen jakson lopussa, kestävyysryhmällä kevyen jakson alussa RMSSDseisten (p=0,03) oli suurempi ja teholajiryhmällä kovan/leiriltä paluuviikon kortisoli (p=0,02) oli suurempi. Kestävyysryhmällä havaittiin positiivinen korrelaatio kevyellä jaksolla HRhuippu muutoksen ja CML-intensiteetin välillä (r=0,16, p=0,03). Kovan jakson HRlepo muutos korreloi positiivisesti kevyen jakson CML-intensiteetin kanssa (r=0,24, p=0,03). RMSSDlepoarvo korreloi negatiivisesti kevyen jakson CML-intensiteetin muutoksen kanssa (r=-0,26, p=0,03). Leiriltä paluuviikon kortisoli korreloi negatiivisesti kevyen jakson RMSSDlepo kanssa (r=-0,51, p=0,03). Kestävyysryhmän sisällä ainoa tilastollisesti merkitsevä ero HRhuippu arvossa, mikä oli kevyen jakson lopussa suurempi verrattuna kovan jakson loppuun (p=0,01). Teholajiryhmän sisällä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja. Tulosten perusteella voidaan todeta, että lyhyen aikavälin kuormittumisen seurannassa sykkeen ja sykevälivaihtelun seuraaminen kertoo urheilijalle luotettavasti kehon palautumisen tilasta mutta yksilökohtainen vaihtelu oli huomattavaa. Lyhyellä aikavälillä ei kuitenkaan saatu selville ryhmien välisiä eroja luotettavasti. Peukalohermosta mitattu intensiteetti korreloi kestävyysryhmässä sykkeen ja sykevälivaihtelu kanssa, josta voisi päätellä, että myös uusi sovellus saattaa rekisteröidä mahdollista ylikuormitusta.
Mikkonen, T. 2018. Fyysisen aktiivisuuden ja istumisen yhteys niskahartiaseudun ja alaselän kipujen esiintyvyyteen työikäisillä. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Liikuntalääketieteen pro gradu -tutkielma, 62 s, 1 liite. Niskahartiaseudun ja alaselän kivut ovat Suomessa ja maailmanlaajuisesti suurin työikäisten sairaslomapäiviä aiheuttava syy. Samaan aikaan fyysisen aktiivisuuden tiedetään vähentyneen ja päivittäisen istumisen ja muun paikallaanolon lisääntyneen. Viime vuosikymmeninä useat tutkimukset ovat osoittaneet, että fyysisellä aktiivisuudella voidaan parantaa terveyttä. Istumisen taas tiedetään olevan itsenäisenä tekijänä yhteydessä huonompaan terveyteen. Fyysisen aktiivisuuden ja istumisen yhteys niskahartiaseudun ja alaselän kipujen esiintyvyyteen ei ole täysin selvä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, onko vapaa-ajalla, työmatkalla tai työajalla mitattu fyysinen aktiivisuus ja vapaa-ajalla tai työajalla mitattu istuminen yhteydessä niskahartiaseudun tai alaselän kipujen esiintyvyyteen Tampereen alueen työikäisillä. Tutkimusaineisto, jota tässä tutkimuksessa käytettiin, on saatu kokonaisuudessaan UKK- instituutilta. Aineisto on osa KÄPY- hankkeessa (Kävelyn- ja pyöräilyn edistämishanke) kerättyä aineistoa. Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto on kerätty vuosien 2014–2015 välillä. Aineisto koostui sekä kyselylomakkeella kerätystä datasta että objektiivisesti HookieAM20 liikemittarilla mitatusta datasta. 1117 henkilöä täytti kyselylomakkeen ja 422 käytti liikemittaria. Kyselylomakkeesta saatiin tutkittavien niskahartiaseudun ja alaselän kipua sekä työmatkaliikuntaa kuvaavat arvot. Liikemittarista saatiin vapaa-ajan ja työajan fyysistä aktiivisuutta ja istumista kuvaavat arvot. Tilastollisista menetelmistä käytettiin Khiin neliö (χ2) -testiä, Kruskal-Wallis-testiä, Spearmanin korrelaatiokerrointa ja binääristä logistista regressioanalyysia. Kyselylomakkeella mitattu työmatkoilla tapahtunut fyysinen aktiivisuus oli tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä niskahartiaseudun kipujen esiintyvyyteen, silloin kun työmatkalla käytettiin pyörää. Kävellen kuljetun työmatkan ja niskahartiaseudun kipujen välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Harvemmin 1–2 kertaa viikossa kuljettu työmatka lisäsi kipujen esiintyvyyttä, kun usein 3–5 viikossa kuljettu työmatka vähensi kipujen esiintymistä. Monimuuttuja-analyysissa niskahartiaseudun kipujen esiintyvyyttä selitti työmatkapyöräilyn lisäksi naissukupuoli, nuorempi ikä ja koettu huonompi terveydentila. Työmatkalla tapahtunut fyysinen aktiivisuus ei ollut yhteydessä alaselän kipujen esiintyvyyteen. Objektiivisesti mitattu vapaa-ajan ja työajan fyysinen aktiivisuus tai istuminen ei ollut tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä niskahartiaseudun tai alaselän kipuihin. Heikko korrelaatio havaittiin niskahartiaseudun kipujen ja työaikaisen istumisen välillä. Tämä tutkimus antaa viitteitä siitä, että 3-5 kertaa viikossa pyörällä kuljettu työmatka saattaisi vähentää niskahartiaseudun kipujen esiintyvyyttä työikäisillä, kun 1-2 kertaa viikossa kuljettu työmatka pyörällä saattaa lisätä kipuja. Aikaisempia tutkimuksia työmatkapyöräilyn ja niskahartiaseudun kivun esiintyvyyden yhteydestä ei juurikaan ole. Työmatkapyöräilyllä on kuitenkin havaittu olevan muita terveyttä edistäviä vaikutuksia. Erityisesti työnantajien kannattaa panostaa työmatkaliikuntaan, koska parempi terveys on yhteydessä vähentyneisiin sairaspoissaoloihin. Jatkossa on tärkeää, että aihetta tutkitaan lisää. Avainsanat: Niskahartiaseudun kipu, alaselän kipu, fyysinen aktiivisuus, istuminen, vapaa-aika, työaika ja työmatkaliikunta.
TIIVISTELMÄ Vilanti, T. 2017. Lapsettomuutta kokeneiden tupakointi, alkoholinkäyttö ja paino Terveys 2011 tutkimuksessa. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Terveyskasvatuksen pro gradu -tutkielma Osa I 28 s., 2 liitettä. Osa II 19s. Tahaton lapsettomuus on yleistynyt sekä naisilla että miehillä niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin. Monien elintapojen on todettu olevan yhteydessä hedelmällisyyteen. Heikentävästi siihen vaikuttavia ovat tupakointi, liiallinen alkoholin käyttö, epäterveellinen ruokavalio, sekä yli- tai alipaino. Tutkimuksen tarkoituksena oli tuottaa uutta tietoa lapsettomuuden ja siihen vaikuttavien elintapojen välisistä yhteyksistä yleensä sekä verrata näissä esiintyviä eroja naisten ja miesten välillä. Tutkimusaineisto koostui Terveys 2011 tutkimukseen osallistuneista suomalaisista miehistä ja naisista. Aineisto analysoitiin vertailemalla keskenään lapsettomuutta jossain elämänsä vaiheessa kokeneita ja sitä kokemattomia miehiä (n=1878) ja naisia (n=1524). Ristiintaulukointia ja siihen perustuvaa Khiin neliötestiä käytettiin taustamuuttujien (tupakointi, alkoholinkäyttö, BMI) ja vastemuuttujan (lapsettomuus) välisen riippumattomuuden selvittämiseen. Binääristä logistista regressioanalyysiä käytettiin selvittämään onko tupakoinnilla, alkoholinkäytöllä ja BMI:llä yhteyttä lapsettomuuteen. Lapsettomuutta kokeneet miehet ja naiset olivat muita yleisemmin naimisissa tai parisuhteessa. Heillä oli myös muita yleisimmin korkeampi koulutus. Miehillä päivittäinen tupakointi ja suuri alkoholin kokonaiskulutus olivat yhteydessä lapsettomuuskokemukseen. Eniten savukkeita päivässä tupakoineet miehet olivat 2.1 kertaa todennäköisemmin kokeneet lapsettomuutta verrattuna vähiten tupakoiviin. Alkoholia käyttämättömiin verrattuna alkoholia keskimääräisesti kuluttaneilla oli 2.4-kertaa suurempi todennäköisyys ja alkoholia paljon kuluttaneilla 2.6-kertaa suurempi todennäköisyys kokea lapsettomuutta jossain elämänsä vaiheessa. Naisilla mikään tutkituista elintapatekijöistä ei ollut merkitsevästi yhteydessä koettuun lapsettomuuteen. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, että etenkin miesten tupakointiin ja alkoholinkäyttöön tulisi kiinnittää huomiota lisääntymisterveyttä edistävässä hoidossa ja neuvonnassa. Terveydelle haitallisten elintapojen muuttamisesta voi olla hyötyä monille lapsettomille pareille. Sekä miesten että naisten tulisi vähentää tai lopettaa alkoholinkäyttö ja tupakointi jo ennen raskausyritystä. Lapsettomuuden ehkäisyssä, tietoisuuden lisäämisessä ja lasta toivovien terveyden edistämisessä terveydenhuollon ammattilaiset ovat tärkeässä asemassa. Lisääntymisterveyteen liittyvistä asioista olisi keskusteltava rutiininomaisten terveystarkastusten yhteydessä niin miesten kuin naistenkin kanssa. Jos asianmukaista lisääntymisterveyttä edistävää hoitoa olisi tarjolla, voitaisiin säästää terveydenhuollon kustannuksia ja välttää ainakin osa kalliista ja rankoista lapsettomuushoidoista.
TIIVISTELMÄ Knaappila, R. 2017. TRE -harjoittelulla rentoutta ja mielen rauhaa – unihäiriöitä potevien työikäisten kokemuksia TRE -harjoittelusta (Tension releasing exercises) ja nukkumisesta. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Terveyskasvatuksen pro gradu -tutkielma, 64 s., 3 liitettä. Unettomuus on maailmanlaajuinen ilmiö, joka vaikuttaa haitallisesti terveyteen ja elämänlaatuun. Joka kolmas työikäinen suomalainen kärsii tilapäisestä unettomuudesta ja kymmenesosalla esiintyy kroonista unettomuutta. Unettomuuden Käypä hoito -suosituksen (2015) mukaan uniongelmiin on tärkeä löytää muita ratkaisuja kuin unilääkkeet, joilla on haitallisia sivuvaikutuksia sekä yhteys lisääntyneeseen kuolleisuuteen. Tension/Trauma Releasing Exercises (TRE), stressinpurkuliikkeet on kehollinen itsehoitomenetelmä, joka aktivoi limbisen järjestelmän toimintaa. Menetelmä perustuu kehon biologiseen ja neurologiseen kykyyn palautua stressaavista tai muista kuormittavista tilanteista. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin osallistujien kokemuksia TRE -harjoittelusta ja nukkumisesta 10 viikkoisen intervention aikana. Tavoitteena oli tuottaa tietoa siitä, millä tavoin osallistujat kokevat TRE -harjoittelun ja kuinka he nukkuvat harjoittelun jälkeisinä öinä. Interventioon osallistui 10 henkilöä (naisia n=8, miehiä n=2). Tutkimusaineisto koostui osallistujien pitämistä päiväkirjoista intervention aikana syyskuusta marraskuuhun 2015. Interventioon kuului ohjattu TRE -ryhmäharjoitus kerran viikossa sekä osallistujien itsenäinen harjoittelu 1-3 kertaa viikossa. Lisäksi osallistujilta kerättiin tietoa nukkumiseen liittyvistä tekijöistä BNSQ -unikyselylomakkeella intervention alussa ja lopussa. Päiväkirja-aineisto analysoitiin laadullisella sisällönanalyysilla ja kyselyaineisto analysoitiin käyttäen frekvenssejä ja prosenttiosuuksia. TRE -harjoittelu koettiin pääasiassa myönteisenä sekä hyödyllisenä rauhoittumisen ja rentoutumisen välineenä, joka lievensi arjen kiireistä, stressaantunutta tai ahdistunutta olotilaa, lisäksi menetelmä koettiin kipua lievittävänä. Harjoituksen jälkeen koettiin sekä levottomia että levollisia öitä. Yöaikaiset heräämiset pysyivät ennallaan. Sen sijaan puolella osallistujista nukahtamiseen kuluva aika lyheni sekä aamu- ja päiväaikaista väsymystä koettiin jonkin verran harvemmin intervention lopussa kuin alussa. Tutkimustulosten perusteella rentouttavana ja rauhoittavana koettu TRE -menetelmä koettiin vaikuttavan myönteisesti nukahtamiseen ja päiväaikaiseen jaksamiseen, minkä vuoksi TRE -menetelmää voidaan hyödyntää uniongelmaisilla työikäisillä jaksamista ja hyvinvointia tukevana itsehoitomenetelmänä. Asiasanat: Tension releasing exercises, itsehoitomenetelmä, työikäinen, nukkuminen, unihäiriöt
Introduction. Bodybuilders and fitness competitors are aiming to reduce fat mass and maintain lean mass during the competition phase. Low carbohydrate diets compared to low fat diets have claimed to be more effective in weight loss, but the results are still controversial. Low carbohydrate intake and high protein intake have been reported in bodybuilders during the diet, but the evidence of its effectiveness is limited. The aim of this study was to examine the effects of carbohydrate content on body composition during weight loss in female fitness competitors. Methods. A total of 50 female subjects participated in this study, 27 were competitors, and 23 were weight training stable controls. Twelve of the competitors were followed with relatively low carbohydrate (LC) to high carbohydrate (HC) diets. The HC group included six subjects (mean ± SD; age 27.5 ± 4.4 y, weight 64.8 ± 4.4 kg, and height 1.65 ± 0.03 m), whose carbohydrate intake during the weight loss was set > 145 g/d, and the proportion from the energy less than 7 % decrease from the baseline. The LC group included six subjects (mean ± SD; age 29 ± 3.3 y, weight 63.9 ± 7.7 kg and height 1.64 ± 0.06 m), and the values for carbohydrate intake during weight loss was < 120g/d, and the proportion from the energy at least 10 % decrease from the baseline. Nutritional data was analyzed based on the food diaries by nutrient analysis software (Aivodiet, Flow-team Oy, Oulu, Finland). The body composition was measured at two time points, before the diet and the day after the competition. The body composition was measured by both InBody bioimpedance and Dual Energy X-ray absorptiometry (DXA). Muscle cross sectional area of vastus lateralis (VL) muscle and thickness of triceps brachii (TB) muscle was measured using ultrasound. The energy expenditure was calculated by activity diaries as MET-hours and training frequency. Results. The energy intake was significantly lower in the LC group than in the HC group during the diet (P=0.002), similarly the absolute carbohydrate intake (P=0.001), per kg body weight (P=0.002) and relative (P=0.02) was lower in LC. Protein intake was absolutely (P=0.03) and per kg body weight (P=0.04) lower in the LC group. Fat intake decreased slightly in both groups, but the relative intake decreased only in LC (P=0.05). Fat mass decreased in both groups as measured with all methods, but the loss was not significant between the groups. Fat in VL decreased more in the HC group (P=0.006) compared to the LC group (P=0.05), but was not significant between the groups (P=0.47). No significant change between the groups in fat or thickness of TB was observed. The VL CSA decreased in the LC group by 2.8 cm2 (P=0.023) and increased in the HC group by 0.9 cm2 (P=0.25), but the VL CSA was greater in the LC group at the baseline (P=0.005). Lean mass slightly increased during the diet in both groups when measured by DXA, but LBM remained unchanged, when measured by InBody bioimpedance. Conclusion. The main finding of the study was that there were no consistent effects between the low and high CHO groups in the body composition and muscle or fat size changes. However, there were few differences between the groups. Fat mass decreased in both groups, but the VL CSA decreased only in the LC group compared to the HC group who even managed slightly to increase muscle size in front thighs. The findings support the fact that the energy deficit is the most important thing in weight loss rather than macronutrient content. It might be that normal carbohydrate with high protein intake would provide better outcomes in weight loss in female fitness competitors, for sparing muscle size at least in thighs, but the future investigation is needed.
Melin, K. 2017. Liikunta arjen voimavarana – monikkoäitien kuvauksia kehosta liikunnan aikana, Liikuntatieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, Terveyskasvatuksen pro gradu -tutkielma, 21 s., 6 liitettä. Pienten lasten monikkoäitien arki on kuormittavaa. Yhden lapsen kerrallaan synnyttäneisiin äiteihin verrattuna monikkoäideillä on suurempi riski kokea stressiä, uupumusta ja sairastua masennukseen. Keskeistä olisi tukea monikkoäitien arjessa jaksamista. Liikunnan terveyshyödyistä huolimatta pienten lasten äidit liikkuvat liian vähän. Aikaisemmat liikuntainterventiot ovat kohdistuneet äitien liikuntasuhteen ja liikunta-aktiivisuuden tarkasteluun. Kehon ja liikunnan yhteyttä ei sen sijaan ole aikaisemmin tutkittu monikkoäitien hyvinvoinnin edistämiseksi. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten monikkoäidit havainnoivat kehoaan ja kuvaavat kehoaan liikunnan aikana. Keväällä 2016 kymmenelle (N=10) monikkoäidille toteutettiin kuukauden kestävä liikuntatutkimus. Tutkimus koostui neljästä liikuntalajista: jooga, luistelu, kehonhuolto ja sauvakävely. Monikkoäidit kuvasivat kokemuksiaan jokaisen liikuntalajin jälkeen tutkimuksen yksityiselle Facebook-sivulle. Liikuntakertojen jälkeen äitien kuvaukset analysoitiin aineistolähtöisesti sisällönanalyysin mukaan. Liikunta auttoi monikkoäitejä hahmottamaan omaa kehoa aistien ja tuntemusten avulla, huomioimaan kehon erilaisia kehityskohteita, sekä lisäsi pystyvyyden tunnetta kehon toimintaa kohtaan. Liikunnan myötä äidit havaitsivat, että kehoa tulisi huoltaa enemmän. Monikkoäidit kokivat yhdessä liikkumisen ja vertaistuen antaneen lisää voimavaroja arkeen. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että monikkoäitejä voidaan ennaltaehkäisevästi tukea ja kannustaa liikkumaan vertaisryhmissä. Liikunnan avulla voidaan edistää äitien arjessa jaksamista ja koko perheen hyvinvointia. Kehon kehityskohteiden tunnistaminen sekä pystyvyyden tunteen vahvistaminen voivat lisätä monikkoäitien liikunta-aktiivisuutta. Kehon kehityskohteita voidaan tunnistaa kehotietoisuuden avulla.
Pullinen, P. 2017. Vesivastusharjoittelun vaikutus polvinivelrikkoa sairastavien naisten kävelyyn. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, liikuntaläketieteen pro gradu -tutkielma, 65 s., 3 liitettä. Nivelrikko on yleisin nivelsairaus. Nivelrikon perimmäistä syytä ei tiedetä, mutta sen ilmaantuvuus lisääntyy ikääntyessä. Sairautta parantavaa hoitoa ei ole. Polvinivelrikko alentaa työ- ja toimintakykyä sekä heikentää elämänlaatua. Polvinivelrikon oireet, esimerkiksi kipu ja liikerajoitus, vaikuttavat kävelyyn. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia prog- ressiivisen vesivastusharjoittelun vaikutusta polvinivelrikkoa sairastavien naisten kävelyyn. Tutkimus perustuu Jyväskylän yliopiston AQUAREHAB-tutkimusaineistoon, joka kerättiin vuosina 2012–2014. Tutkittavat olivat 60–68-vuotiaita naisia (N=87), joilla oli lievä radiologisesti todettu polvinivelrikko. Tutkittavat oli jaettu satunnaistamalla koe- (n=43) ja kontrolliryhmään (n=44). Koeryhmässä tehtiin vesivastusharjoittelua tunnin ajan kolmesti viikossa 16 viikon ajan. Kontrolliryhmäläiset jatkoivat normaalia elämää. Kävelyn ominaisuuksia mitattiin GAITRite-järjestelmällä alku- ja lopputilanteessa. Kävelyt tehtiin normaali- ja maksimivauhdilla. Kävelystä analysoitiin kävelynopeuteen ja kävelyn symmetriaan liittyviä muuttujia. Päänalyysimenetelmät olivat Wilcoxonin merkkitesti ja kovarianssianalyysi (ANCOVA). Kun kävelynopeutta verrattiin ryhmittäin alku- ja lopputilanteessa, niin normaalivauhtisessa kävelyssä kävelynopeus parani sekä koe- että kontrolliryhmässä. Maksimivauhdilla tehdyissä kävelyissä ei ollut vastaavaa muutosta. Lopputilanteessa kävelynopeudessa ei ollut eroja ryhmien välillä alkutilanteeseen verrattuna. Tämä osoittaa, että koe- ja kontrolliryhmäläiset kävelivät intervention jälkeen suunnilleen samaa nopeutta. Kun kävelyn symmetrisyyttä verrattiin ryhmittäin alku- ja lopputilanteessa, niin koeryhmäläisillä kävelyn tukivaiheen kesto jalkojen välillä erosi lopputilanteessa enemmän kuin alkutilanteessa. Toisin sanoen tukivaiheen asymmetria oli lisääntynyt. Lopputilanteessa ryhmien välillä kävelyn symmetrisyydessä ei ollut eroja. Tämän pro gradu -tutkielman tulokset osoittavat, ettei 16 viikon vesivastusharjoittelulla ole kävelynopeutta tai kävelyn symmetriaa parantavaa vaikutusta lievää polvinivelrikkoa sairastavilla naisilla verrattuna kontrolliryhmään. Kuitenkin normaalivauhtisen kävelyn kävelynopeus, askeltiheys ja askelpituus paranivat molemmissa ryhmissä. Vesivastusharjoittelu on sopiva harjoittelumuoto polvinivelrikkoa sairastavalle. Asiasanat: polvinivelrikko, vesivastusharjoittelu, kävely
Johdanto. Maastohiihto on vaativa ja monipuolinen kestävyyslaji, jossa sekä energiantuottoon liittyviä aerobisia ja anaerobisia ominaisuuksia että nopeus- ja voimaominaisuuksia. Huippuhiihtäjille harjoittelukaudella suoritetut eri ominaisuuksia mittaavat testit ovat merkittäviä harjoittelun ja kunnon seurannan kannalta. Testitulosten tulisi kertoa kunnon muutoksista eri osa-alueilla sekä näyttää suuntaa tulevan kauden kilpailumenestykseen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää maajoukkuehiihtäjien testitulosten yhteyksiä kansainvälisen hiihtoliiton FIS -pisteisiin. Menetelmät. Tutkimukseen osallistui Suomen maastohiihtomaajoukkueen kuusi naisurheilijaa (ikä 29,9 ± 4,2 vuotta, pituus 169,0 ± 4,9 cm, paino 59,8 ± 3,4 kg) ja 12 miesurheilijaa (ikä 28,1 ± 3,5 vuotta, pituus 182,3 ± 5,5 cm, paino 79,0 ± 7,1 kg). Hiihtäjät kävivät kausien 2015 - 2016 ja 2016 - 2017 aikana kolmesti testeissä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa harjoittelukauden aikana (kesä-, elo-, syys- ja lokakuussa). Testit kestivät kaksi päivää ja ensimmäisenä päivänä testattiin voima- ja nopeusominaisuuksia (kyykkyteho 60 % ja 100 %, penkkipunnerruksen maksimi, penkkipunnerruksen teho, kevennyshypyn nousukorkeus sekä reaktiivisuus hyppelytestissä) sekä anaerobista kapasiteettia. Toisena päivänä urheilijat suorittivat suoran VO2max -testin. Kilpailusuorituksia arvioitiin käyttäen apuna kansainvälisen hiihtoliiton FIS -pisteitä kauden viimeiseltä listaukselta erikseen distanssi- ja sprinttimatkoilta. Tulokset. Suoran testin maksiminopeus oli negatiivisesti yhteydessä FIS -distanssipisteisiin naisilla toisella kaudella (r = -0,878, p = 0,050) ja miehillä ensimmäisellä (r = -0,870, p = 0,042) ja toisella kaudella (r = -0,752, p = 0,005). Lisäksi miehillä distanssipisteet korreloivat negatiivisesti suoran testin aerobisen kynnyksen nopeuteen ensimmäisellä (r = -0,637, p = 0,026) ja toisella (r = -0,792, p = 0,002) kaudella sekä anaerobisen kynnyksen nopeuteen toisella kaudella (r = -0,600, p = 0,039). Naisilla suoran testin maksiminopeuden parantuminen kausien välillä näkyi myös distanssipisteiden parantumisena (r = -0,934, p = 0,020). Naisilla FIS-sprinttipisteet olivat toisella kaudella negatiivisesti yhteydessä suoran testin maksiminopeuteen (r = -0,916, p = 0,029), anaerobisen kynnyksen nopeuteen (r = -0,856, p = 0,030) ja VO2max:n (r = -0,891, p = 0,042). Johtopäätökset. Tämän tutkimuksen perusteella harjoittelukaudella suoritetun suoran VO2max -testin maksiminopeus ennustaa luotettavasti tulevan kauden kilpailumenestystä maastohiihdon normaalimatkoilla niin miehillä kuin naisillakin. Myös taloudellisuus on normaalimatkoilla suorituskyvyn kannalta merkittävä tekijä. Tässä tutkimuksessa FIS -sprinttipisteiden ja testitulosten välillä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä, mutta sprinttikilpailuissa näyttäisivät pärjäävän parhaimman anaerobisen kapasiteetin omaavat hiihtäjät. Kahden kauden aikana hiihtäjillä ei havaittu merkittävää kehitystä eri ominaisuuksissa, lukuun ottamatta pientä parannusta anaerobisessa kapasiteetissa ja voimaominaisuuksissa.
Tutkimuksen tausta ja tarkoitus. Suomalainen sotilas tarvitsee hyvää ammattitaitoa ja fyysistä suorituskykyä, ampumataitoa sekä maastossa liikkumisen taitoa. Puolustusvoimien fyysisen koulutuksen tärkeimmät osa-alueet ovat taistelu-, marssi- ja liikuntakoulutus, joista liikuntakoulutuksen määrä kokonaiskoulutusajasta on lähes puolet. Voimaharjoittelun tiedetään kehittävän lihaksiston sekä sen tukiosien, jänteiden ja sidekudosten voimaa, lisäävän tehoa, nopeutta ja motorista suorituskykyä sekä kasvattavan lihaksen poikkipinta-alaa ylläpitäen kehon rasvatonta massaa. Yleisen suorituskyvyn ja vammojen ennaltaehkäisyn lisäksi voimaharjoittelusta on hyötyä myös taakankantokykyyn, joka on sotilaalle tyypillinen työtehtävä taistelukentällä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia voimaharjoittelupainotetun liikuntakoulutuksen vaikutuksia sotilaan hermo-lihasjärjestelmän suorituskykyyn, hormonipitoisuuksiin ja kehonkoostumukseen erikois- (E) ja joukko- (J) koulutuskausien varusmieskoulutuksessa ja verrata näitä tavanomaisen liikuntakoulutuksen vaikutuksiin. Tutkimusmenetelmät. Kainuun Prikaatin 1. jääkärikomppanian voima- tai kontrolliryhmän muodostivat varusmiehet (n=29, ikä 20 ± 1 v, pituus 1,80 ± 0,06 m, paino 71,9 ± 8,8 kg, rasva 11,4 ± 4,4 %, kehonpainoindeksi (BMI) 22,2 ± 2,5), jotka harjoittelivat 12 viikon ajan joko voimapainotuksella (n=19) tai varusmieskoulutukseen kuuluvan tavanomaisen harjoittelumallin mukaan (n=10). Fyysisen suorituskyvyn mittaukset, kehonkoostumusmittaus ja verianalyysit tehtiin ennen tutkimuksen alkua, tutkimuksen puolivälissä sekä harjoittelujakson loputtua. Tulokset. Voimaharjoittelupainotteinen liikuntakoulutus kehitti 12 viikon aikana varusmiesten alaraajojen (6,3 %; p<0.05 vs 3,5 %) ja yläraajojen (5,3 %; p<0.05 vs 3,5 %) maksimaalista voimantuottoa ja räjähtävää voimantuottoa (6,9 %; p<0.05 vs 2,3 %) tavan- omaista liikuntakoulutusta paremmin. Kestovoimaominaisuuksien osalta kontrolliryhmä kehittyi voimaryhmää enemmän yhden minuutin etunojapunnerrustestissä (20 %; p<0.01 vs 5,2 %). Vähäisiä hormonaalisia muutoksia havaittiin molemmilla harjoitteluryhmillä kortisolipitoisuuden laskiessa tilastollisesti merkitsevästi vain kontrolliryhmällä (17,9 %; p<0.05 vs 7 %). Testosteroni/kortisoli -suhde muuttui absoluuttisesti suotuisammaksi molemmilla ryhmillä, mutta muutos oli tilastollisesti merkitsevä vain voimaryhmän kohdalla (33,3 %; p<0.05 vs 33,3 %), mikä johtui osin kontrolliryhmän pienestä otoskoosta (n=6) hormonaalisten tekijöiden osalta. Laskennallisessa vapaassa ja biosaatavassa testosteronissa kummallakaan ryhmällä ei tapahtunut tilastollisesti merkitseviä muutoksia. Pääosin kummankaan harjoitteluryhmän kehonkoostumukselliset muutokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Voimaryhmän kehonpaino, lihas- ja rasvamassa kasvoi tutkimuksen eri ajankohtina kontrolliryhmää enemmän. Johtopäätökset. Vaikka harjoittelujakson loppupuolella voimaharjoitusten määrä jäi voimaryhmän osalta hyvin vähäiseksi maastossa vietetyn ajan vuoksi, voidaan tämän tutkimuksen perusteella suositella voimaharjoittelupainotteista liikuntakoulutusta varusmieskoulutuksen E- ja J-kausille.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Keski-Suomen alueella toteutettuun ryhmäohjaukseen osallistuneiden ryhmäläisten kasvisten syömistä 12 kuukauden aikana. Tavoitteena oli tutkia tuoreiden kasvisten, kypsennettyjen kasvisten sekä hedelmien ja marjojen käyttöä ja niiden syönnissä tapahtunutta muutosta. Lisäksi selvitettiin, miten sukupuoli, paino, painoindeksi, vyötärönympärys ja elämäntilanne ovat yhteydessä kasvisten syömiseen sekä miten yksilön aikomus muuttaa ruokakäyttäytymistä vaikuttaa itse muutoksen tekemiseen. Tutkimus on osa Keski-Suomen alueella toteutettua ryhmäohjausta (2011-2016) ja tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella alku- (0 kk), väli- (6 kk) ja loppumittauksessa (12 kk). Tutkimusaineistoon (N=333, naiset n=260, miehet n=73) sisällytettiin ainoastaan ruokakäyttäytymistä koskevat kysymykset ja tutkimuksessa käytettiin seuraavia määrällisiä analyysimenetelmiä: ristiintaulukointi, Khiin neliö-testi, toistomittausten varianssianalyysi ja siirtymämatriisi. Tulosten mukaan ryhmäohjauksen alussa yli puolet (63,7 %) ryhmäläisistä toivoi muutosta syömiseensä ja neljäsosa (26,4 %) aikoi lähiaikoina muuttaa syömistään; ryhmäohjauksen aikana sekä miesten että naisten kasvisten syönti lisääntyi (p<0.001); ja vastaavasti koko ryhmäohjauksen aikana naiset söivät miehiä enemmän kasviksia (p<0.005). Ryhmäohjauksen kuuden kuukauden kohdalla noin kaksi kolmasosaa ryhmäläisistä söi enemmän tuoreita kasviksia sekä hedelmiä ja marjoja kuin ryhmäohjauksen alussa. Vastaavasti kypsennettyjen kasvisten käyttö oli lisääntynyt vähiten lähtötilanteesta samalla ajanjaksolla. Väli- (6 kk) ja loppumittauksen (12 kk) välillä noin puolet (56,5 %), alussa vähän kasviksia syöneistä ryhmäläisistä, ei ollut enää lisännyt hedelmien ja marjojen käyttöä. Alussa vähän kasviksia syöneistä ryhmäläisistä, reilu puolet (56,3 %) ei ollut lisännyt tuoreiden kasvisten käyttöä ja kaksi kolmasosaa (67 %) ei ollut lisännyt kypsennettyjen kasvisten käyttöä. Osa, alussa vähän kasviksia syöneistä ryhmäläisistä, oli jopa vähentänyt niiden (tuoreet kasvikset 27 %; kypsennetyt kasvikset 17,8 %) käyttöä. Kasvisten syönnin ja elämäntilanteen (p=0.385), painoindeksin (p=0.598) sekä vyötärönympäryksen (p=0.852) välillä ei löytynyt tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Sen sijaan painonlaskun ja lisääntyneen kasvisten syönnin välillä oli tilastollisesti merkitsevä yhteys (p=0.001). Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että ryhmäohjauksella voi olla vaikutusta ryhmäläisen kasvisten ja hedelmien syöntiin. Naiset söivät ryhmäohjauksen aikana enemmän kasviksia kuin miehet. Ryhmäohjauksen aikana suurin osa ryhmäläisistä pystyi lisäämään tuoreiden kasvisten sekä hedelmien ja marjojen käyttöä. Haasteellisinta oli kuitenkin ylläpitää uutta ruokakäyttäytymistä erityisesti niille, jotka alussa söivät kasviksia vähän tai ei ollenkaan.
Johdanto. Palautuminen on tärkeää erityisesti urheilijoiden harjoittelun ja kilpailujen yhteydessä. Sitä tapahtuu harjoituksen tai kilpailun aikana, välittömästi harjoituksen tai kilpailun jälkeen ja pitkäkestoisena harjoitusten ja kilpailujen välillä. Erilaisia palautumismenetelmiä on lukuisia ja niistä tärkeimpiä ovat aktiiviset menetelmät kuten kevyt aerobinen kuormitus sekä liikkuvuusharjoitukset. Passiivisia menetelmiä ovat uni, ravinto (nesteytys), hieronta, fysioterapia, painemenetelmät, lämpömenetelmät ja kylmäkäsittely. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää aktiivisen palautumisen jälkeen suoritettujen eri vesiupotusmenetelmien sekä pelkän aktiivisen palautumisen vaikutusta fyysiseen suorituskykyyn ja siihen vaikuttaviin fysiologisiin muuttujiin. Menetelmät. Koehenkilöinä oli liikunnallisesti aktiivisia 20–35 -vuotiaita miehiä (n = 9). Koeasetelma sisälsi akuutin kuormituksen ja sen palautumisen seurannan. Koehenkilöt suorittivat intensiivisen hyppely- ja pikajuoksuharjoituksen, joka oli kokonaiskestoltaan 45 minuuttia. Satunnaistetussa järjestyksessä käytettiin neljää eri palautumismenetelmää kestoltaan 10 minuuttia: kylmävesiupotusta lämpötilalla 10 ᵒC, lämpöneutraalia vesiupotusta (24 ᵒC), kontrastimenetelmää (vuorotellen 10 ᵒC ja 38 ᵒC), jotka kaikki suoritettiin heti aktiivisen 10 minuuttia polkupyöräergometripalautuksen jälkeen, ja neljäntenä palautusmenetelmänä toimi pelkkä aktiivinen palautuminen. Kokonaiskestoltaan 96 tunnin ajan palautumista arvioitiin 30 metrin kiihdytysjuoksun, maksimaalisen esikevennyshypyn, itse koetun lihaskivun ja rentouden tunteen, veren laktaattipitoisuuden ja pH:n sekä veren kreatiinikinaasi-, myoglobiini-, CRP-, testosteroni-, kortisoli-, adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisuuksien avulla. Tulosten tilastollisessa analysoinnissa käytettiin toistomittausten varianssanalyysiä ja nonparametrista Friedmanin ja Wilcoxonin testiä. Muuttujien välisiä korrelaatioita analysoitiin Pearsonin ja Spearmanin korrelaatiotestien avulla. Tilastollisen merkitsevyyden rajana pidettiin p < 0,05 -merkitsevyystasoa. Tulokset. Koehenkilöiden kokema rentouden tunne tunnin palautumisen kohdalla oli parempi (p<0,05) kylmävesimenetelmän ja kontrastivesimenetelmä jälkeen verrattuna aktiiviseen palautumiseen ja lämpöneutraaliin palautumiseen, vastaavasti. Suorituskykymittauksissa (30 m kiihdystysjuoksu ja esikevennyshyppy), veren laktaattipitoisuudessa ja pH:ssa, koetussa lihaskivussa sekä lihassoluvauriomarkkereissa (kreatiinikinaasi-, myoglobiini- ja CRP-pitoisuus) ei havaittu eri palautumismenetelmien välisiä tilastollisia eroja. Kuitenkin saatiin viitteitä siitä, että yksilöllistä suorituskykyhyötyä voi olla akuutissa palautumisessa, kun tuloksia verrattiin palautusmenetelmän sisällä lähtötilanteeseen. Erityisesti kylmävesiupotus ja termoneutraalivesiupotus voisivat edistää akuutisti teho- ja nopeusominaisuuksien palautumista joillakin yksilöillä. Lisäksi termoneutraalin vesiupotuksen jälkeen havaittiin joillakin koehenkilöillä nopeampi laktaattipitoisuuden palautuminen, kun tuloksia verrattiin palautusmenetelmän sisällä lähtöarvoihin. Pidempikestoisessa palautumisessa (48 tunnin kohdalla) havaittiin korkeampi seerumin kortisolipitoisuus termoneutraalin vesiupotuksen jälkeen verrattuna aktiivisen palautumisen jälkeisiin arvoihin. Myös seerumin testosteronipitoisuuden havaittiin olevan kaikkien vesiupotusmenetelmien jälkeen tilastollisesti merkitsevästi lähtötilannetta alhaisempi, kun kuormituksesta oli kulunut 60 minuuttia ja tilannetta verrattiin palautusmenetelmän sisällä lähtöarvoihin. Lisäksi kylmävesihoidon jälkeen havaittiin useilla koehenkilöillä korkeampi adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisuus 40 minuuttia kuormituksen jälkeen, kun tuloksia analysoitiin palautusmenetelmien sisällä. Pohdinta ja johtopäätökset. Tämän tutkimuksen päätuloksena voidaan todeta, että kylmävesimenetelmä (10 ᵒC) sekä kontrastivesimenetelmä (vuorotellen 10 ᵒC ja 38 ᵒC) parantavat akuuttia koettua rentouden tunnetta, jolla voi olla positiivista merkitystä urheilijoiden kilpailusuoritukseen ja kuntoilijoiden hyvinvointiin. Edelleen joillakin yksilöillä teho- ja nopeussuoritusten palautuminen voi nopeutua vesiupotusmenetelmien käytön avulla. Lisäksi hormonimittaukset antavat viitteitä siitä, että pidempikestoisessa palautumisessa vesiupotusmenetelmät voivat heikentää yksilöllisesti elimistön palautumista. Kohonnut katabolisen kortisolin pitoisuus, laskenut rakentavan testosteronin pitoisuus ja hermostoa aktivoivat adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisuudet lisäävät esimerkiksi elimistön stressiä, heikentävät proteiinisynteesiä sekä vaikuttavat energiantuottosysteemien toimintaan.
Asennon hallinta ja siihen liittyvä tasapaino koostuu monimutkaisesta säätelyjärjestelmästä, joka vaatii sensorisen järjestelmän, luurankolihasten ja keskushermoston yhteistyötä ja koordinaatiota. Tasapainon säätelyjärjestelmissä tapahtuu degeneratiivisia muutoksia erityisesti 65 ikävuoden jälkeen. Nämä muutokset heikentävät tasapainoa, mikä on iäkkäillä ihmisillä yhteydessä itsenäiseen selviytymiseen päivittäisissä toimissa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli vastata seuraaviin kysymyksiin: 1.Ovatko tasapaino ja vibraatiotunto yhteydessä toisiinsa? 2. Onko fyysisellä aktiivisuudella vaikutusta tasapainoon? ja 3. Onko fyysisellä aktiivisuudella vaikutusta vibraatiotuntoon? Tutkimus oli poikkileikkaustutkimus ja osa suurempaa tutkimusprojektia. Tutkimukseen osallistui 52 naista (ikä 66-85v), jotka olivat harrastaneet aktiivisesti urheilua koko elämänsä ajan. Ikäjakaumaltaan vastaava verrokkiryhmä (n=42) koostui satunnaisesti valituista naisista, joilla ei ollut urheilutaustaa. Staattisen tasapainon mittaukset suoritettiin voimalevyllä tekemällä kolme erilaista tasapainotestiä: 1. seisominen normaalisti silmät auki 2. seisominen normaalisti silmät suljettuna ja 3. ns. tandem-seisominen, eli jalat peräkkäin varpaat kiinni toisen jalan kantapäässä. Värinätuntoa mitattiin Vibrameter-laitteella vallitsevan käden kämmenselän toisen metakarpaaliluun kohdalta, ja jalasta jalkapöydän ensimmäisen metatarsaaliluun distaalisesta osasta. Tässä tutkimuksessa tasapaino ja vibraatiotunto korreloivat vain tandem-tasapainotestin eteen-taaksehuojunnan (r 0,35, p=0,001) sekä vauhtimomentin (r 0,24, p=0,023) kanssa. Tutkimustuloksissa heikko tilastollinen ero ryhmien välille saatiin vain normaaliseisonnassa silmät auki tehdyn testin sivuttaishuojunnassa. Ei-urheilijaryhmällä kehon massa ja rasvaprosentti (rasva%) olivat urheilijaryhmää suuremmat. Jaoteltaessa ryhmät painon (mediaani) mukaan painaviin ja kevyisiin, tilastollisesti merkitsevä ero saatiin kevyiden urheilijoiden ja painavien ei-urheilijoiden eteen-taakse huojunnassa. Myös värinätunnon suhteen tilastollisesti merkitsevä ero saatiin ainoastaan kevyiden urheilijoiden ja painavien ei- urheilijoiden välille. Tuloksista voidaan todeta, että kehon runsaalla rasva%:lla ja inaktiivisuudella saattaisi olla heikentävä vaikutusta tasapainoon. Tässä tutkimuksessa ei huomioitu dynaamista tasapainoa, joka mahdollisesti olisi osoittanut selkeämpiä eroja tutkimusryhmien välillä. Värinätunnon osalta tutkimustulokset olivat linjassa aiempiin tutkimustuloksiin, joissa on osoitettu, että naisilla värinätunnon ja tasapainon korrelaatiota on vaikea saada selville. Tulokset osoittavat myös sen, että rasvakudoksen määrällä ja inaktiivisuudella voisi olla vaikutusta värinätuntoa aistittaessa. Tulevaisuudessa olisi hyvä tehdä pitkittäistutkimus vastaavanlaisesta aiheesta ja verrata sitten kuinka tulokset vaihtelevat eri ryhmien välillä ja iän karttuessa. Avainsanat: tasapaino, värinätunto, liikunta, ikääntyminen
Nykypäivän kiireisessä elämänrytmissä hyvinvointia alentavia stressioireita esiintyy yhä nuoremmilla eikä loppuun palaminen ole enää vain työikäisten ongelma. Työikäisillä fyysinen aktiivisuus näyttäisi olevan yhteydessä työuupumukseen sekä jonkin verran työintoon. Opiskelu-uupumuksella tarkoitetaan opiskeluun liittyvää pitkittynyttä stressioireyhtymää. Tämän ulottuvuuksia ovat ekshaustio, kyynisyys ja riittämättömyyden tunteet. Nuorten hyvinvointia tarkastellaan myös opiskeluinnon kautta, mikä koostuu energisyydestä, omistautumisesta ja uppoutumisesta. Lukioon siirryttäessä opiskelu-uupumus lisääntyy ja -into vähenee. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää fyysisen aktiivisuuden sekä opiskelu-uupumuksen ja -innon yhteyksiä lukiolaisilla. Aineisto kerättiin vuosina 2017−2018 Keski-Suomessa ja se on osa LIKES:n ”Opiskelijan fyysinen aktiivisuus, toimintakyky ja hyvinvointi”-tutkimusta. Tutkimusjoukko (N=163; 94 tyttöä, 69 poikaa) koostui 16−21-vuotiaista (M=17,6) lukiolaisista. Opiskelu-uupumusta ja -intoa selvitettiin Study Burnout Inventory (SBI-9) ja Energy, Dedication and Absorption (EDA) -kyselyillä. Fyysisen aktiivisuuden mittareina käytettiin verkkokyselyn kysymyksiä ja vähintään kolmen päivän askelkeskiarvoa ActiGraph-kiihtyvyysmittarista. Analyysit toteutettiin IBM SPSS Statistics 24 -ohjelmalla. Fyysinen aktiivisuus oli yhteydessä uupumukseen siten, että urheiluseuraharrastuksen lopettaneet olivat uupuneempia (1-suunt. varianssianalyysi, p=0,048) ja heillä oli enemmän ekshaustiota (Kruskal-Wallis, p=0,024) kuin niillä, jotka eivät koskaan olleet liikkuneet urheiluseurassa. Sukupuolittain eroteltuna vastaava ilmiö havaittiin pojilla, muttei tytöillä. Lisäksi pojilla 0−4 päivänä liikkuvien ryhmissä oli eniten uupuneita (χ2, p=0,035) ja ekshaustoituneita (χ2, p=0,006). Fyysinen aktiivisuus oli yhteydessä intoon siten, että χ2-testin mukaan energisimpiä olivat yli 10 000 askelta päivässä ottavat (p=0,009) sekä liikuntaa urheiluseurassa harrastamattomat (p=0,016). Pojilla askelmäärä (χ2, p=0,011; Spearman’s Rho=0,31, p=0,013) oli yhteydessä energisyyteen. Vähiten liikkuvat pojat olivat uppoutuneempia opiskeluun kuin 3−4 päivänä liikkuvat (χ2, p=0,042; Kruskal-Wallis, p=0,005). Tytöillä eniten ja vähiten askeleita ottavien joukossa oli eniten innokkaita (χ2, p=0,024). Uupumukseen vahvimmin oli yhteydessä liikunnan harrastaminen urheiluseurassa ja intoon askelmäärä sekä liikunta urheiluseurassa. Fyysisen aktiivisuuden yhteys uupumukseen ja intoon oli selvempi pojilla kuin tytöillä. Yksiselitteistä yhteyttä opiskelu-uupumukseen ja -intoon ei saatu tällä aineistolla, mutta fyysinen aktiivisuus saattaa olla näihin yhteydessä ainakin välillisesti. Joka tapauksessa fyysinen aktiivisuus on monien terveyshyötyjensä ansiosta tärkeää lukiolaisen arjessa. Hyvinvoinnin tukeminen lukiolaisilla on ensiarvoisen tärkeää, sillä tässä elämänvaiheessa nuoret tekevät monia tulevaisuuttaan koskevia valintoja ja asettavat perustan aikuisuuden elintavoille.
Rasvamassa, lihasmassa ja niiden suhde elimistössä kuvaavat henkilön terveydentilaa ja elämäntapoja, kuten fyysistä aktiivisuutta. Ylipainon ja alipainon tiedetään lisäävän kuolemanriskiä, mutta kehonkoostumuksen yhteydestä pitkäikäisyyteen on vähemmän tietoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kehonkoostumuksen yhteyttä pitkäikäisyyteen. Tämä tutkimus on osa Ikivihreät-tutkimusta, joka alkoi vuonna 1989, kun tutkittavat henkilöt olivat 75-vuotiaita (N=388). Tällöin kehonkoostumusta arvioitiin biosähköisellä impedanssilla. Biosähköisellä impedanssilla mitattiin tutkittavien rasvattoman massan määrä ja rasvaprosentti. Lisäksi tutkittavilta mitattiin pituus, paino, painoindeksi, vyötärön ja lantion ympärys sekä vyötärö-lantio-suhde. Kuolleisuutta on seurattu tutkimuksen alusta lähtien. Osallistujat luokiteltiin toteutuneen eliniän mukaan kolmeen luokkaan: alle 85-vuotiaana kuolleet (naiset n=102, miehet n=65), 85-89-vuotiaana kuolleet (naiset n=61, miehet n=35) ja vähintään 90-vuotiaaksi eläneet (naiset n=73, miehet n=19). Eliniän mukaan luokiteltujen ryhmien välisiä eroja kehonkoostumusmuuttujien keskiarvoissa tarkasteltiin yksisuuntaisella varianssianalyysilla. Taustamuuttujia tarkasteltiin χ²-testillä. Kehonkoostumusmuuttujien yhteyttä pitkäikäisyyteen tarkasteltiin lisäksi binäärisellä logistisella regressioanalyysillä, jota varten valitut kehonkoostumusmuuttujat (BMI, vyötärön ympärys, rasvaprosentti ja rasvaton massa) luokiteltiin kolmiluokkaisiksi. Analyyseissä vähintään 90-vuotiaaksi eläneitä ja 85-89-vuotiaana kuolleita verrattiin alle 85-vuotiaana kuolleisiin. Miesten ja naisten tulokset analysoitiin erikseen. Tämän tutkimuksen mukaan kehon paino, BMI, rasvaprosentti, rasvaton massa, vyötärön ja lantion ympärys sekä vyötärö-lantio-suhde eivät eronneet alle 85-vuotiaana kuolleiden, 85-89-vuotiaana kuolleiden ja vähintään 90-vuotiaaksi eläneiden välillä kummallakaan sukupuolella tilastollisesti merkitsevästi. Ainoastaan rasvattomalla kehon massalla havaittiin olevan mahdollinen yhteys pitkäikäisyyteen, mutta tämäkään yhteys ei aivan saavuttanut tilastollista merkitsevyyttä. Miehillä rasvattoman massan keskimmäisessä kolmanneksessa (rasvaton massa 54-59,99 kg) oli noin nelinkertainen todennäköisyys elää vähintään 90-vuotiaaksi kuin kuolla alle 85-vuotiaana (p=0.054). Naisilla rasvattoman massan korkeimmassa kolmanneksessa (rasvaton massa ≥46 kg) oli noin kaksinkertainen todennäköisyys elää vähintään 90-vuotiaaksi kuin kuolla alle 85-vuotiaana (p=0.068). Kehonkoostumuksen ja pitkäikäisyyden välillä ei havaittu yhteyttä tässä tutkimuksessa. Suurin merkitys pitkäikäisyyden kannalta tämän tutkimuksen tulosten mukaan saattaa olla kuitenkin rasvattomalla massalla. Ikääntyessä tulisikin kiinnittää huomiota muiden terveellisten elämäntapojen ohella etenkin lihasmassan ylläpitämiseen, koska se muodostaa merkittävän osan kehon rasvattomasta massasta. Saattaa olla, että iän myötä kehonkoostumuksen merkitys eliniän ja kuolleisuuden ennustajana vähenee esimerkiksi valikoivan kuolleisuuden seurauksena.
Nilkka-olkavarsipainesuhteen ja verisuonten jäykkyyden yhteys hengitys- ja verenkiertoelimistön kuntoon sekä vapaa-ajan fyysiseen aktiivisuuteen tyypin 1 diabetesta sairastavilla miehillä. Johdanto. Tyypin 1 diabetesta sairastavilla valtimosairauksien riski on huomattavasti kohonnut verrattuna henkilöihin, joilla ei ole diabetesta. Fyysisen aktiivisuuden on osoitettu olevan yhteydessä matalampaan sydän- ja verisuonisairauksien riskiin, minkä takia fyysisen aktiivisuuden lisääminen voisi auttaa tyypin 1 diabeetikkojen sairastumisriskin hallitsemisessa. Tutkimuksen tarkoitus oli vertailla nilkka-olkavarsipainesuhdetta (ABI) ja valtimoiden jäykkyyttä CAVI-indeksillä mitattuna tyypin 1 diabetesta sairastavien ja terveiden nuorien miehien välillä ja tarkastella ABI:n ja CAVI:n yhteyttä hengitys- ja verenkiertoelimistön kuntoon sekä vapaa-ajan fyysiseen aktiivisuuteen (LTPA). Menetelmät. Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto on osa ”Exercise, Diet and Genes in T1D” (EDGE) Helsinki -projektia. 12 tyypin 1 diabetesta sairastavaa miestä (T1D) ja 17 tervettä verrokkia (kontrolliryhmä) osallistuivat tutkimukseen. Kaikki tutkittavat suorittivat polkupyöräergometritestin nousevalla kuormituksella uupumukseen asti maksimaalisen hapenottokyvyn (VO2max) määrittämiseksi. Vapaa-ajan fyysistä aktiivisuutta kartoitettiin kyselylomakkeella. ABI, CAVI ja verenpaine mitattiin VaSera VS-1500 -laitteella. Tulokset. VO2max oli merkitsevästi matalampi T1D-ryhmässä kuin kontrolliryhmässä (p<0.05). Ryhmien välillä ei havaittu ero vapaa-ajan fyysisessä aktiivisuudessa. CAVI oli korkeampi T1D-ryhmässä (p<0.01), mutta ABI:ssa ei havaittu eroa ryhmien välillä. LTPA korreloi negatiivisesti CAVI:n kanssa T1D-ryhmässä (r=-0.72 oikea ja r=-0.68 vasen CAVI, p<0.05), mutta ei kontrolliryhmässä. VO2max ei korreloinut ABI:n tai CAVI:n kanssa kummassakaan ryhmässä. Johtopäätökset. Nuorilla tyypin 1 diabetesta sairastavilla miehillä on jo havaittavissa subkliinistä valtimoiden kovettumista, joka voisi viitata kohonneeseen ennenaikaisen valtimoiden kovettumisen ja valtimotautien riskiin. Hengitys- ja verenkiertoelimistön kunto ei näyttäisi olevan yhteydessä valtimoiden jäykkyyteen, mutta vapaa-ajan fyysisen aktiivisuuden lisääminen saattaisi olla erityisen hyödyllistä tyypin 1 diabeetikolle valtimoiden kovettumisen ehkäisemiseksi.
Vanhemmat kokevat pikkulapsivaiheen usein haastavana elämänvaiheena. Yksilölliset tekijät vaikuttavat siihen, miten erilaisiin elämäntilanteisiin suhtaudutaan. Aaron Antonovskyn (1987) salutogeeniseen teoriaan keskeisesti kuuluva koherenssin tunne kertoo ihmisen kyvystä käsitellä stressiä ja hyödyntää käytettävissä olevia voimavaroja. Tämän pro gradu –tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millainen koherenssin tunne suomalaisilla pienten lasten vanhemmilla on, minkälaista vanhempien liikuntakäyttäytyminen on ja onko koherenssin tunteella yhteyttä vanhempien liikuntakäyttäytymiseen. Tutkimusaineistona käytettiin Turun yliopiston toteuttaman Hyvän kasvun avaimet -seurantatutkimuksen aineistoa, jonka muodostivat 13 kuukauden ikäisten lasten vanhemmat (N = 1949). Tutkimusaineisto kerättiin vuosien 2008–2011 aikana. Analyysimenetelminä käytettiin kuvailevien menetelmien lisäksi keskiarvotestejä, ristiintaulukointia, korrelaatioita ja varianssianalyysiä. Koherenssin tunteessa ei ollut eroja sukupuolten välillä. Jopa kolmasosalla vanhemmista koherenssin tunne oli heikko. Heikompi koherenssin tunne oli sukupuolesta riippumatta tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä vähäisempään kuntoliikunnan määrään, intensiteettiin ja kestoon, matalampaan koettuun kuntotasoon, alhaisempaan perheen tulotasoon sekä naisilla lisäksi alhaisempaan koulutukseen ja ammattiasemaan. Heikomman koherenssin tunteen omaavat vanhemmat ilmoittivat vahvemman koherenssin tunteen omaaviin vanhempiin verrattuna enemmän liikkumista estäviä tekijöitä ja vähemmän liikkumista edistäviä tekijöitä. Tulokset tukevat sitä, että vanhempien elämänhallinnan tunne ja voimavarat tulisi ottaa huomioon liikkumisen edistämiseen tähtäävissä toimissa. Heikon koherenssin tunteen omaavien vanhempien ryhmä tarvitsee tukea elämänhallintaansa, ja he voivat hyötyä salutogeeniseen teoriaan perustuvasta neuvonnasta, jossa vanhempia tuetaan tunnistamaan omia voimavaroja liikkumisen suhteen. Heikko koherenssin tunne näyttää olevan osa laajempaa sosioekonomisten hyvinvointierojen kasautumista. Tulokset tukevat salutogeenista teoriaa, jonka mukaan vahvemman koherenssin tunteen omaavat pystyvät kuormittavista elämäntilanteista huolimatta toimimaan aktiivisesti oman hyvinvointinsa eteen.
Heinonen, K. 2017. Metsästyksen koetut hyvinvointivaikutukset: ”Elämyksiä ja onnistumisia”. Liikuntatieteellinen tiedekunta. Terveyskasvatuksen pro gradu -tutkielma, 49 s., 2 liitettä. Metsästys on yksi suomalaisten perinteisistä harrastuksista. Vuonna 2015 metsästyskortin lunasti 306 277 henkilöä. Metsästyksen koettuja hyvinvointivaikutuksia on kuitenkin tutkittu hyvin vähän. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää metsästystä harrastavien terveyttä, mielenhyvinvointia ja elämänlaatua. Tutkimuksen aineisto kerättiin internet-kyselylomakkeella, joka toimitettiin kesäkuussa 2017 kaikkiin Suomen riistanhoitoyhdistyksiin jaettavaksi jäsenille. Kyselyyn vastasi 1817 henkilöä. Tutkimusaineisto analysoitiin SPSS for Windows 23.00 -ohjelmalla. Aineiston analysointimenetelminä olivat ristiintaulukointi, khiin neliötesti, Pearsonin korrelaatiokerroin sekä T-testi. Kolme neljäsosaa tutkimukseen vastanneista käytti metsästykseen aikaa yli 10 päivää vuodessa (8 tunnin päivinä mitattuna). Metsästykseen käytetty keskimääräinen aika oli 29 päivää. Puolet vastaajista ilmoitti metsästävänsä seurassa tai seurueessa. Vastaajista reilu kolmannes ilmoitti sairastavansa jotakin lääkärin toteamaa sairautta. Yleisin lääkärin toteama sairaus oli kohonnut verenpaine tai verenpainetauti. Puolet tutkimukseen vastanneista oli ylipainoisia. Noin puolet vastaajista koki terveydentilansa hyväksi. Positiivisen mielenterveyden mittarin vastauksista voitiin todeta vastaajien mielenhyvinvoinnin olevan vahvaa. Kaksi kolmasosaa tutkimukseen vastanneista koki elämänlaatunsa hyväksi ja kolmasosa erittäin hyväksi. Metsästysaktiivisuus ei ollut yhteydessä koettuun terveyteen, mielenhyvinvointiin ja elämänlaatuun. Tärkeimpinä metsästyksen hyvinvointivaikutuksina koettiin: metsästyksen kohentavan mielialaa, lisäävän tyytyväisyyttä elämään ja tarjoavan sosiaalisia suhteita. Yleisimmät metsästysharrastusta vähentävät tekijät olivat vähentynyt vapaa-aika ja yleisin petotilanne. Yli puolet tutkimukseen vastanneista omisti metsästyskoiran. Vastaajat kokivat, että metsästyskoiran omistaminen lisäsi fyysistä aktiivisuutta. Tämän tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että metsästäjät kokevat metsästysharrastuksen tarjoavan fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia hyvinvointivaikutuksia. Varsinkin psyykkiset hyvinvointivaikutukset näyttäisivät olevan merkittäviä. Asiasanat: metsästäjät, fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi, koettu terveys, mielenhyvinvointi, elämänlaatu
Elämäntapamuutoksen avulla voitaisiin ehkäistä monia ylipainoon ja lihavuuteen liittyviä sairauksia, ja interventioita tarvitaan etenkin painonhallintaan ja pysyvään elämäntapamuutokseen liittyen. Jotta interventiot olisivat mahdollisimman tehokkaita, tulisi niiden sisältää käyttäytymisen muutokseen tähtääviä tekniikoita, esteiden pohdintaa sekä useiden itsesäätelytaitojen ja niihin vaikuttavien tekijöiden harjoittelua. Hyväksymis- ja omistautumisterapialähtöiset (engl. The Acceptance and Commitment therapy, ACT) interventiot pyrkivät vaikutta- maan näihin tekijöihin ja ovat siksi potentiaalinen menetelmä elämäntapamuutosinterventioissa. Tämä pro gradu -tutkielma koostuu kahdesta osasta, jotka ovat 1) kirjallisuuskatsaus liitty- en itsesäätelyyn ja painonhallintaan hyväksymis- ja omistautumisterapialähtöisestä näkökulmasta ja 2) artikkelikäsikirjoitus. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin systemaattiseen tiedonhakuun perustuen hyväksymis- ja omistautumisterapialähtöisiä elämäntapamuutostutkimuksia. Tutkimukset käsittelivät elämäntapamuutosta painonpudotuksen, yleisesti painonhallinnan, liikunnan lisäämisen sekä syömiskäyttäytymisen muutoksen näkökulmasta. Tulokset ovat lupaavia, mutta laadukkaiden tutkimusten vähäisyyden vuoksi näyttö ei ole vahvaa. Lisää tutkimusta siis tarvitaan, ja etenkin hyväksymis- ja omistautumisterapian prosessien yhteydestä käyttäytymisen muutokseen tarvitaan lisää tutkimusta. Internetinterventiot ovat myös lupaava toteutustapa perinteisten ryhmäinterventioiden rinnalle. Artikkelikäsikirjoitus on alkuperäistutkimus, jonka tarkoituksena oli kuvata minkälaisia prosesseja ja kokemuksia liittyy osallistujien itsesäätelyn opetteluun ja käyttäytymisen muutokseen hyväksymis- ja omistautumisterapialähtöisessä internetpohjaisessa elämäntapamuutosinterventiossa. Tutkimus on osa Jyväskylän yliopiston Terveyden edistämisen tutkimuskeskuksen ja Keski-Suomen sairaanhoitopiirin toteuttamaa 24 kuukautta kestävää elämäntapamuutosinterventiota, joka sisältää ryhmätapaamisia, puhelinsoittoja ja verkkojaksoja. Tämän tutkimuksen aineisto koostui 17 osallistujan verkkopäiväkirjoista intervention kuudelta ensimmäiseltä verkkojaksoviikolta. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällön analyysillä. Osallistujat voitiin jakaa neljään eri ryhmään liittyen itsesäätelyn opetteluun ja käyttäytymisen muutokseen. Ryhmät olivat ”Esteisiin jumiutuneet”, ”Hitaasti etenevät”, ”Pohtien ja työskennellen etenevät” ja ”Vakuut- tavasti konkreettisten tavoitteiden avulla etenevät”. Ryhmien väliset erot liittyivät koettuihin esteisiin, tavoitteiden asettamiseen, toimeen tarttumiseen ja terveystekojen saavuttamiseen. Tulokset osoittivat, että tämän tyylinen interventio aktivoi muutosprosessia, esteiden pohtimista ja itsesäätelytaitojen harjoittelua. Esteiden pohtiminen ja itsesäätelytaitojen harjoitteleminen arjessa puolestaan aktivoi terveystekojen tekemistä. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää elämäntapamuutosinterventioiden suunnittelussa ja kehittämisessä. Lisätutkimusta tarvitaan edelleen käyttäytymisen muutoksen prosessista.
Kesäkumikampanja on kondominjako-ohjelma, joka järjestettiin jo 22. kerran vuonna 2017. Sen järjestäjinä toimivat Suomen Punainen Risti (SPR), YleX, Väestöliitto, Syöpäjärjestöt ja Sotilaskotiliitto. Kampanjan tarkoituksena on nuorten ja nuorten aikuisten seksuaaliterveyden edistäminen. Kampanjan uusin laajennettu tuote on festivaalien Seksikiskat. Seksikiskalla on mahdollista suorittaa toiminnallinen Kondomiajokortti ja seksuaaliterveysosaamista mittaava Naimamaisteri-tutkinto. Tässä pro gradu -työssä tarkoituksena oli tutkia Seksikiskalle osallistuneiden nuorten kondomin käyttöä ja siihen liittyviä tekijöitä, heidän aikomuksiaan käyttää kondomia, miten he näkivät Seksikiskan, mikä oli Kesäkumikampanjan tunnettuus heidän keskuudessaan ja millaiseksi he arvioivat Kesäkumikampanjan. Tutkimus toteutettiin Seksikiskoilla tehtynä nuorille suunnattuna kyselytutkimuksena neljällä festivaalilla. Työn toimeksiantaja oli SPR. Tutkimus tehtiin sosiaalisen markkinoinnin viitekehyksessä. Kyselyyn saatiin 439 vastausta 12–28-vuotiailta nuorilta, joista 71 % oli naisia. 49 % nuorista ilmoitti käyttäneensä kondomia edellisellä seksikerralla. Yleisimmin ilmoitetut syyt kondomin käyttämättä jättämiselle olivat toisen ehkäisymenetelmän käyttäminen (72 %) ja vakituinen suhde (63 %). Yleisimmin ilmoitetut syyt niillä, jotka eivät maininneet kumpaakaan edellisistä syistä olivat kondomin saatavuuden puute (13 %) ja alkoholin vaikutuksen alaisena oleminen (11 %). 94 % nuorista, jotka ilmoittivat käyttäneensä kondomia edellisellä seksikerralla, aikoivat käyttää sitä myös seuraavalla seksikerralla. Lisäksi jopa 40 % nuorista, jotka ilmoittivat, etteivät käyttäneet kondomia edellisellä kerralla, aikoivat käyttää sitä seuraavalla kerralla. 83 % nuorista arvioi Seksikiskan erittäin tai melko hyödylliseksi ja 27 % nuorista oppi uutta Seksikiskan toiminnoista. Seksikiskan nykyiseen toimintaan oltiin tyytyväisiä. 89 % Seksikiskalla vierailleista nuorista tunsi vähintään yhden kampanjan osa-alueen. Kampanja tunnettiin useimmiten Vilma Alinan, Nelli Matulan, Sini Yaseminin ja Ida Paulin Tyynysotaa-kesäkumibiisistä (75 %). 93 % vastaajista piti Kesäkumikampanjaa hyvänä. Kondomin käytölle osoitettiin markkinapotentiaalia ja halukkuutta. Nuorten kondomin käyttöä voisi mahdollisesti lisätä parantamalla kondomien saatavuutta ja vähentämällä nuorten alkoholin käyttöä. Seksikiskan toimintaa kannattaa jatkaa, eikä sen toimintaan tarvitse tehdä merkittäviä muutoksia. Keskeisin jatkotutkimusaihe tälle tutkimukselle on Kesäkumikampanjan laajempi tulosarviointi, joka kohdistuu kampanjan koko kohderyhmään.
Kiviluoma, T. 2018. Vanhemmat ja kaverit 11-15-vuotiaiden urheiluseuraharrastuksen tukijoina. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Terveyskasvatuksen pro gradu -tutkielma, 72 s., 3 liitettä. Säännöllinen liikunta tukee monipuolisesti lasten ja nuorten kehitystä ja hyvinvointia. Urheiluseurat ovat keskeisessä asemassa lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuuden edistäjinä. Urheiluseuratoiminnan kautta voidaan pyrkiä myös laajemmin tukemaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella 11-15-vuotiaiden urheiluseuraharrastamista sekä vanhempien ja kavereiden tukea urheiluseuraharrastukselle. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen kyselytutkimus, jonka aineistona käytettiin vuoden 2016 LIITU-tutkimuksen aineistoa. LIITU-tutkimuksessa kerätään koko maan kattavasti tietoa kouluikäisten lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymisestä ja muista liikuntaan yhteydessä olevista tekijöistä. Tämän tutkimuksen kohderyhmänä olivat viides-, seitsemäs- ja yhdeksäsluokkalaiset, joita kyselyyn vastasi yhteensä 4696. Tutkimukseen valitut kysymykset käsittelivät urheiluseuraharrastamista, vanhempien ja kavereiden tukea sekä perheen sosioekonomista taustaa. Analyysimenetelminä käytettiin frekvenssiä, ristiintaulukointia, x2-riippumattomuustestiä sekä yksisuuntaista varianssianalyysiä. Tutkimuksen perusteella 58 prosenttia 11-15-vuotiaista osallistui urheiluseuratoimintaan. Urheiluseuraharrastaminen näyttäisi kuitenkin vähentyvän iän myötä, erityisesti 13. ikävuoden jälkeen. Myös vanhempien ja kavereiden tuki urheilun harrastamiselle näyttäisi vähentyvän iän myötä. Tämän tutkimuksen perusteella vanhempien ja kavereiden tuki näyttäisi vaihtelevan urheiluseuraharrastukseen osallistumisen sekä harrastuksen kilpailullisen tason mukaan. Ne nuoret, jotka osallistuivat aktiivisemmin ja korkeammalla kilpailullisella tasolla urheiluseuraharrastukseen kokivat saavansa enemmän tukea sekä vanhemmiltaan että kavereiltaan. Aktiivisemmin ja korkeammalla kilpailullisella tasolla harrastukseen osallistuvat nuoret ilmoittivat myös perheen sosioekonomista asemaa kuvaavan perheen varallisuusindeksin olevan hieman parempi. Perheen varallisuusindeksi oli parempi myös niiden nuorten keskuudessa, jotka kokivat saavansa van-hemmiltaan enemmän tukea. Vanhempien ja kavereiden tuella näyttäisi olevan tärkeä merkitys urheiluseuraharrastuksen taustalla. Myös perheen sosioekonomisella taustalla näyttäisi olevan jonkinlainen merkitys urheiluseuraharrastamisen kannalta. Nämä tekijät olisi hyvä ottaa huomioon, kun pohditaan keinoja lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamisen edistämiseksi ja harrastuksen jatkumisen tukemiseksi. Mahdollisimman monen lapsen ja nuoren urheiluseuraharrastuksen mahdollistaminen ja edistäminen voi vaatia myös urheiluseurojen toimintakulttuurin muokkaamista. Asiasanat: urheiluseuraharrastaminen, lapset ja nuoret, vanhempien tuki, kavereiden tuki
Hynynen, T. 2018. Nuorten koettu terveys, sosioekonominen asema ja sosioekonomiset terveyserot. WHO-Koululaistutkimuksen tuloksia. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, terveyskasvatuksen pro gradu -tutkielma, 65 s., (2 liitettä). Sosioekonomiset terveyserot ovat systemaattisia eroja terveydessä, kuolleisuudessa ja sairastavuudessa, joita ei voida selittää pelkästään terveyskäyttäytymisen tai biologisten ominaisuuksien kautta. Aikuisilla sosioekonomisia terveyseroja on tutkittu huomattavasti enemmän kuin nuorilla. Kuitenkin eroja koetussa terveydessä, terveyskäyttäytymisessä ja hyvinvoinnissa on todettu olevan myös nuorilla esimerkiksi koulutusasteen mukaan. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkasteltiin tutkimuskirjallisuuden ja määrällisen tutkimuksen kautta nuorten koettua terveyttä, sosioekonomista asemaa ja sosioekonomisia eroja koetussa terveydessä. Tutkimuksen aineistona oli WHO-Koululaistutkimuksen suomalaisten 9.-luokkalaisten kyselyaineisto aikaväliltä 2002–2014. Aineisto koostui yhteensä 7432 vastauksesta, joista 48,1 prosenttia oli poikien vastauksia. Aineiston analyysimenetelminä käytettiin ristiintaulukointia, yksisuuntaista varianssianalyysia, X2-riippumattomuustestiä, binääristä logistista regressioanalyysiä ja Poisson regressioanalyysiä. Nuorten sosioekonominen asema oli yhteydessä nuorten koettuun terveyteen siten, että korkean sosioekonomisen aseman nuorista suurempi osa koki terveytensä hyväksi alhaisen sosioekonomisen aseman nuoriin verrattuna. Sosioekonomisen aseman mittareiden käyttö on kuitenkin edelleen kirjavaa ja tulosten vertailtavuus haastavaa. Nuoret kokevat terveytensä pääosin hyväksi ja oireilussa on tapahtunut tutkimuslähteestä ja tutkimuksen kohteena olevasta maasta riippuen vaihtelevia muutoksia viimeisen 20 vuoden aikana. Sukupuolten välillä on eroja koetussa terveydessä sosioekonomisen aseman mukaan, mutta lisätutkimuksia tarvitaan tunnistamaan niitä vaikutusketjuja, jotka johtavat sukupuolten välisiin eroihin.
Tyypin 2 diabeteksessa sokeriaineenvaihdunta on häiriintynyt, minkä seurauksena verensokeri nousee liian korkealle. Paastoglukoosi- ja sokerihemoglobiiniarvolla (HbA1c) voidaan kuvata diabeetikon hoitotasapainoa. Sairauteen vaikuttavat niin perintötekijät kuin elintavat. Säännöllisellä kuntoliikunnalla on todettu olevan myönteinen vaikutus tyypin 2 diabeetikoiden glukoosiarvoihin. Fyysisen passiivisuuden, kuten istumisen merkitystä sairauteen on vielä vähän tutkittu. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko vapaa-ajan liikunnan ja istumisen määrällä yhteyttä tyypin 2 diabeetikoiden sokeriaineenvaihduntaan. Lisäksi tarkasteltiin diabeetikoiden vapaa-ajan liikuntaa ja istumismääriä verrattuna Terveys 2011 -tutkimukseen osallistuneisiin henkilöihin. Tutkimusaineisto on osa laajaa Suomen aikuisväestöä koskevaa Terveys 2011 tutkimusta. Tutkittavia diabeetikoita oli yhteensä 260. Aineistonkeruu toteutettiin kyselylomakkeella, terveystarkastuksella ja haastattelulla. Diabeetikot tunnistettiin haastattelukysymyksen avulla. Kotiin postitetulla kyselylomakkeella selvitettiin tutkittavien vapaa-ajan liikunnan ja istumisen määrää. Glukoosiarvot määritettiin terveystarkastuksen yhteydessä otetusta verinäytteestä. Aineiston tilastolliset analyysit toteutettiin IBM SPSS Statistics 25 –ohjelmalla. Analysoinnissa käytettiin Kolmogorov Smirnovin testiä, ristiintaulukointia ja Spearmanin järjestyskorrelaatiota, Mann-Whitneyn U -testiä ja Kruskall Wallisin testiä. Tyypin 2 diabeetikot liikkuivat huomattavasti vähemmän kuin Terveys 2011 -tutkimukseen osallistuneet. Tutkittavista diabeetikoista 85 % ei harrastanut säännöllistä kuntoliikuntaa. Vapaa-ajan istumista arkipäivän aikana diabeetikoille kertyi 46 minuuttia enemmän verrattuna koko otokseen. Vapaa-ajan liikunnalla ei ollut yhteyttä tyypin 2 diabeetikoiden glukoosiarvoihin. Vapaa-ajan istumisen määrä korreloi heikosti paastoglukoosin kanssa (Spearmanin järjestyskorrelaatio = 0,2) Tarkasteltaessa vapaa-ajan liikuntaa ja vapaa-ajan istumista yhdessä, ei näillä havaittu olevan yhteyttä tyypin 2 diabeetikoiden glukoosiarvoihin. Tulosten perusteella tyypin 2 diabeetikot harrastavat hyvin vähän liikuntaa vapaa-ajallaan verrattuna Terveys 2011 -tutkimukseen osallistuneisiin. Diabeetikoilla istumisen määrä oli heikosti yhteydessä glukoosiarvoihin, mikä viittaa siihen, että runsas istuminen saattaa olla riskitekijä diabeetikoiden sokeriaineenvaihdunnan säätelyssä. Vapaa-ajan liikunnalla ei havaittu olevan yhteyttä diabeetikoiden glukoosiarvoihin, mikä osittain selittynee sillä, että kuntoliikuntaa harrastavien diabeetikkojen määrä oli hyvin pieni. Aiheista tarvitaan vielä lisää tutkimusta riittävän suurilla otoksilla. Jatkossa olisi tärkeää tukea diabeetikoita liikkumaan aktiivisesti ja kiinnittämään huomiota liiallisen istumisen määrään. Asiasanat: tyypin 2 diabetes, vapaa-ajan liikunta, istuminen, paastoglukoosi, HbA1c-arvo
Kuntoutuksessa on perinteisesti painottunut asiantuntijalähtöinen toimintatapa, jossa kuntoutustavoitteet on asettanut asiantuntija. Nykyisin kuntoutujan omaa osallisuutta on alettu painottaa osana asiakaslähtöistä työtapaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia näkökulmia asiantuntijoilla on kuntoutujan osallistumiseen tavoitteen asettamisprosessissa. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmestatoista ryhmähaastattelusta, joissa kussakin haastateltiin kolmea kuntoutukseen osallistuvaa asiantuntijaa vaativan kuntoutuksen osastolta. Aineisto analysoitiin fenomenografista lähestymistapaa hyödyntäen. Analyysin tuloksena muodostui kuvauskategorioita, jotka kuvaavat asiantuntijoiden näkökulmia kuntoutujan osallistumiseen tavoitteen asettamisprosessissa. Aineistosta löydettiin neljä erilaista kuvauskategoriaa: saneleva, ehdottava, tukea antava ja mukaan ottava. Näissä kuntoutujan osallisuuden tason nähdään kasvavan hierarkkisesti. Ensimmäinen kategoria, saneleva, korosti asiantuntijan roolia asiantuntijan päättäessä tavoitteen, kuntoutujan jäädessä vaille osallisuutta ja päätösvaltaa. Näkökulma ensimmäisessä kategoriassa oli kaikkein kapein. Toinen kategoria, ehdottava, painotti myös asiantuntijan roolia. Kuntoutuja sai valita annetuista vaihtoehdoista, jolloin kuntoutujan osallisuus oli niukkaa. Kolmas kategoria, tukea antava, voitiin nähdä kuntoutujakeskeisenä toimintana. Asiantuntijat rohkaisivat kuntoutujaa antamaan tavoitevaihtoehtoja ja päättämään niistä sallivassa ja arvostavassa ilmapiirissä. Neljäs kategoria, mukaan ottava, näyttäytyi kuntoutujan osallisuuden osalta selkeänä ja painottui kuntoutujan ja asiantuntijan yhteiseen päätöksentekoon, jossa kuntoutujalta nousseista tavoitevaihtoehdoista muotoiltiin yhteinen tavoite. Näkökulma neljännessä kategoriassa oli kaikkein laajin. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että asiantuntijoiden näkökulma vaikuttaa kuntoutujan osallisuuden ilmenemiseen tavoitteenasettamisprosessissa.
Ikäihmisten määrän kasvaessa omaishoito pitkäaikaishoidon järjestämisen mahdollisuutena on yhä varteenotettavampi hoitomuoto. Omaishoitajilla on havaittu esiintyvän enemmän masennusoireita muuhun väestöön verrattuna, ja ne vaarantavat omaishoitajan jaksamisen sekä koko omaishoitosuhteen. Aiempien tutkimusten mukaan hoidettavan käytösoireet, omaishoitoon käytetty aika, omaishoitajan taloudelliset vaikeudet sekä tuen puute selittävät masennusoireita. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoitus on selvittää iäkkäiden omaishoitajien masennusoireisiin yhteydessä olevia tekijöitä. Tutkimusaineisto koostuu osasta Tutkimus- ja kehittämiskeskus GeroCenterin, Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen, Gerontologian tutkimuskeskuksen ja Kuntoutus Peurungan kehittämishankkeen etäkuntoutusinterventiota omaishoitajille, jonka interventio- ja kontrolliryhmän tutkittavien alkumittausten tuloksista tutkielma on toteutettu poikkileikkausasetelmalla. Tässä tutkielmassa masennusoireita tarkasteltiin BDI-II -mittarilla ja muista psykologisista muuttujista tarkasteltiin koherenssin tunnetta SOC-13 -mittarilla ja kuormittuneisuutta COPE -indeksillä mitattuna. Lisäksi tarkasteltiin fyysistä suorituskykyä SPPB -mittarilla ja iän ja sukupuolen yhteyksiä muihin muuttujiin. Tilastollisina menetelminä käytettiin frekvenssijakaumien ja korrelaatioiden tarkastelua sekä lineaarista regressioanalyysiä. Tutkielman aineisto koostui 54 henkilöstä, jotka olivat iältään 59-88 vuotiaita. Ikääntyneistä omaishoitajista 49%:lla esiintyi jonkinasteisia masennusoireita ja 51%:lla ei ollut masennusoireita. Regressioanalyysissä voimakkaampi koherenssin tunne oli yhteydessä masennusoireiden vähäisyyteen (B -0,42; 95%CI -0,57 - -0,27) ja suurempi kuormittuneisuus oli yhteydessä voimakkaampiin masennusoireisiin (B 0,51; 95%CI 0,08- 0,94). Koherenssin tunne ja koettu kuormittuneisuus selittivät 58% masennusoireiden vaihtelusta, kun mallin kokonaisselitysosuus oli 60% (p<0,001). Tutkielman johtopäätöksinä todetaan, että omaishoitajien kokema voimakas koherenssin tunne on yhteydessä vähäisempiin masennusoireisiin, kun suurempi kuormittuneisuuden kokeminen on yhteydessä voimakkaampaan masennusoireiluun. Tulosten perusteella näyttäisi, että koherenssin tunteen yhteys masennusoireisiin tulisi huomioida omaishoitajien hyvinvoinnin ja jaksamisen tukemisessa ja tukitoimien oikea-aikaisessa kohdentamisessa. Lisätutkimusta masennusoireisiin vaikuttavista tekijöistä tarvitaan pitkittäisasetelmassa.
TIIVISTELMÄ Miettinen, L. (2017). Tupakointitottumusten jatkuvuus ja muutokset aikuisuudesta keski-ikään sekä niiden yhteys elämäntapahtumiin. Liikuntatieteellinen tiedekunta. Jyväskylän yliopisto, Gerontologian ja kansanterveyden pro gradu -tutkielma. 39s. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko tupakointitottumuksilla jatkuvuutta var-haisaikuisuudesta keski-ikään. Lisäksi selvitettiin elämäntapahtumien yhteyttä tupakointiin ja tupakoinnin muutoksiin. Tutkimuksen aineistona käytettiin JYLS (The Jyväskylä Longitudinal Study of Personality and Social Development) -pitkittäistutkimuksen aineistosta tutkittavilta 27, 36, 50 vuoden ikäisenä kerättyjä tietoja (N = 369-271). Tupakointitiedot oli koottu tutkitta-vilta postikyselyllä ja niitä oli täydennetty haastattelun yhteydessä. Elämäntapahtumia koskevat tiedot oli kerätty Elämänhistorian kalenterin avulla haastattelun yhteydessä tutkittavien ollessa 42 ja 50 vuoden ikäisiä. Analyysimenetelmänä käytettiin ristiintaulukointia. tupakoinnin muu-tosten merkitsevyyden testaamiseen käytettiin kahden riippuvan otoksen McNemarin testiä. Tupakoinnin ja elämäntapahtumien keskinäisten yhteyksien merkitsevyyttä testattiin Pearsonin χ²- testillä. Tupakointitottumusten havaittiin pysyvän samanlaisina varhaisaikuisuudesta keski-ikään lähes neljällä viidesosalla tutkituista. Tupakoinnissa oli myös tilastollisesti merkitseviä muutoksia 23 vuoden seurannan aikana. Noin joka viidennellä tupakointi väheni. Tupakoinnin 42–50 ikävuoden välillä lopettaneiden määrä oli lähes kolminkertainen samalla aikavälillä tu-pakoinnin aloittaneiden määrään verrattuna. Elämäntapahtumista ainoastaan parisuhteesta eroamisen havaittiin olevan yhteydessä tupakointiin. Ensimmäinen koettu ero oli yhteydessä sekä miesten runsaampaan tupakointiin että tupakoinnin lisääntymiseen 27–36 ikävuoden vä-lillä. Tämän tutkimuksen perusteella elämäntapahtumilla ei näyttäisi olevan yhteyttä varhaisaikui-suuden ja keski-iän välillä tapahtuviin pysyviin tupakoinnin muutoksiin. Avainsanat: tupakointi, jatkuvuus, elämäntapahtumat
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten myöhäiskeski-iän elämänasenteet ja -odotukset ovat yhteydessä fyysiseen toimintakykyyn myöhemmällä iällä. Lisäksi tarkasteltiin, ovatko elämänasenteet ja -odotukset yhteydessä fyysiseen toimintakykyyn vielä silloinkin, kun otetaan huomioon muut tunnetut toimintakyvyn riskitekijät, kuten ikä, sukupuoli, sosioekonominen asema ja koettu terveys. Tutkielman aineistona käytettiin Helsingin syntymäkohorttitutkimuksen (The Helsinki Birth Cohort Study) aineistoa vuosilta 2001–2011. Tutkimukseen osallistui 469 miestä ja 604 naista eli yhteensä 1073 tutkittavaa. Osanottajien keski-ikä vuonna 2001 oli noin 61 vuotta. Elämänasenteisiin liittyvistä väittämistä muodostui faktorianalyysin avulla yksi faktori (ongelmanratkaisutaito ja selviytymiskyky) ja elämänodotuksiin liittyvistä väittämistä kaksi faktoria (optimistiset elämänodotukset ja pessimistiset elämänodotukset). Niiden yhteyttä fyysiseen toimintakykyyn tutkittiin lineaarisella regressioanalyysillä. Tulokset osoittivat, että sekä elämänasenteet että -odotukset olivat yhteydessä fyysiseen toimintakykyyn myöhemmällä iällä, kun niitä tarkasteltiin erikseen. Sen sijaan yhteisten yhteyksien tarkastelussa optimistisilla elämänodotuksilla ei näyttänyt olevan yhteyttä myöhemmän iän fyysiseen toimintakykyyn kymmenvuotisseurannassa. Pessimistiset elämänodotukset olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä heikompaan fyysiseen toimintakykyyn vielä silloin, kun niitä tarkasteltiin iän, sukupuolen ja sosioekonomisen aseman kanssa. Kun näiden lisäksi otettiin huomioon koettu terveys, ei pessimististen elämänodotusten ja fyysisen toimintakyvyn väliltä löytynyt enää yhteyttä. Ongelmanratkaisutaidolla ja selviytymiskyvyllä oli tilastollisesti merkitsevä yhteys hyvään fyysiseen toimintakykyyn vielä senkin jälkeen, kun muut keskeiset fyysiseen toimintakykyyn yhteydessä olevat tekijät oli otettu huomioon. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että myöhemmän iän fyysisen toimintakyvyn kannalta on oleellista muokata pessimistisiä elämänodotuksia, parantaa ongelmanratkaisutaitoja ja tukea yksilön uskoa omiin selviytymiskykyihinsä.
Sipola, K. 2017. Positiivisen affektin yhteys pitkäikäisyyteen. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Gerontologian ja kansanterveystieteen pro gradu-tutkielma, 34s. Pitkän iän salaisuus on kiehtonut ihmisiä läpi ihmiskunnan historian. Tutkimusten mukaan positiiviset tunteet alentavat riskiä sekä toiminnanvajavuuksille, että fyysiselle sairastavuudelle. Positiivisilla tunteilla on havaittu yhteys myös pitkäikäisyyteen. Affekti kuvaa henkilön taipumusta kokea erilaisia tunteita. Positiivinen affekti sisältää esimerkiksi aktiivisuuden, iloisuuden, innokkuuden ja eloisuuden tunteita. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko positiivisella affektilla yhteyttä pitkäikäisyyteen. Lisäksi tutkittiin selittävätkö yksinasuminen, siviilisääty, koettu terveys, koettu taloudellinen tilanne, koulutustaso tai masennusoireiden määrä mahdollista positiivisen affektin ja pitkäikäisyyden yhteyttä. Tutkimusaineistona oli Ikivihreät –projektin keräämää haastatteluaineistoa 75-vuotiailta jyväskyläläisiltä (N= 355) sekä haastatteluun osallistuneiden rekisteritietoja 10.12.2015 asti. Aineisto jaettiin kahteen ryhmään: vähintään 90-vuotiaaksi eläneisiin ja alle 90-vuotiaana kuolleisiin. Positiivisen affektin summapistemäärä laskettiin CES-D- mittarin positiivista affektia mittaavasta osiosta. Aineistoa analysoitiin Spearmanin korrelaatiokertoimen ja binäärisen logistisen regressioanalyysin avulla. Tutkittavista vähintään 90-vuotiaaksi eli 26%, joista naisia oli 79%. Tutkimuksen mukaan positiivisella affektilla ei ole yhteyttä pitkäikäisyyteen. Yhteyttä ei todettu, vaikka tulokset vakioitiin sukupuolella, koetulla terveydellä ja koetulla taloudellisella tilanteella. Sen sijaan naissukupuoli (OR 2.43, 95% LV 1.38-4.29), epätavallisen hyvä tai hyvä koettu terveys (OR 2.47, 95% LV 1.47-4.17) ja hyvä tai tyydyttävä koettu taloudellinen tilanne (OR 2.94, 95% LV .98-8.88) lisäsivät todennäköisyyttä elää vähintään 90-vuotiaaksi.
Liikunta ennaltaehkäisee tutkitusti monia sairauksia ja parantaa stressin sietoa, ja näin auttaa pitämään ihmiset pidempään työelämässä. Teknologia passivoi ihmisiä, mutta sitä voidaan käyttää myös aktivoimaan ihmisiä. Aiemmin mobiilia mediaa (sovellukset, selain, tekstiviestit) ihmisten valmennustarkoituksesssa on tutkittu vain pelkän automaattisen sovelluksen tai tekstiviestien välityksellä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko työhyvinvointi-interventiossa täysin etänä siten, että sovelluksen välityksellä tutkittavia tukee oikea ihminen toisessa päässä, saada ihmiset motivoitua liikkeelle yhtä hyvin kuin siten, että heillä on valmentaja kasvotusten käytössä ja mitä tapahtuu pelkän sovelluksen varassa jos valmentajaa ei ole ollenkaan. Tutkimukseen osallistui kolmen pk-yrityksen työntekijät siten, että yksi ryhmä (n=49) sai käyttöönsä pelkän sovelluksen, jonne valmentajat tekivät heille yksilöllisesti räätälöidyt hyvinvointiohjelmat, mutta eivät olleet kontaktissa tutkittaviin tämän jälkeen, toinen ryhmä (n=10) sai käyttöönsä sekä sovelluksen että valmentajan sovelluksen päähän chat-palvelun välityksellä ja kolmas ryhmä (n=48) sai käyttöönsä sovelluksen, valmentajan sovelluksen kautta ja valmentajan kasvotusten. Kuntotason ja stressin muutoksen mittaamiseen käytettiin Firstbeat Technologies Oyn sykevälivaihteluun perustuvaa kokonaishyvinvointia kuvaavaa indeksiä. Pelkän sovelluksen varassa ollut ryhmä paransi hyvinvointi-indeksiään eniten, sovelluksen ja etävalmennuksen saanut ryhmä pysyi samoissa ja kasvotusten valmennettu ryhmä huononsi indeksiään keskiarvoisesti. Työkyvyn oma-arvio oli lopussa paras pelkän sovelluksen varassa olleella ryhmällä, huonoin sovelluksen ja etävalmennuksen varassa olleella ryhmällä ja sama kuin alussa kasvotusten valmennetulla ryhmällä, mutta erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Myös intervention aikaiset liikuntaminuutit ja säännöllinen liikunnan harrastaminen käyttäytyivät samansuuntaisesti: pelkän sovelluksen varassa olleella ryhmällä oli eniten liikuntaminuutteja intervention aikana, kasvotusten valmennetulla ryhmällä toiseksi eniten ja etänä valmennetulla ryhmällä yksi liikuntakerta. Liikuntaminuuttien osalta pelkän sovelluksen varassa olleen ja sovelluksen ja etävalmennuksen varassa olleen ryhmän välinen ero oli tilastollisesti merkitsevä (p=0.001) ja sovelluksen ja etävalmennuksen varassa olleen ja näiden lisäksi kasvotusten valmennusta saaneen ryhmän välinen ero oli tilastollisesti merkitsevä (p=0.001). Näitä tuloksia täytyy tulkita varauksella, sillä data oli kaikissa muissa muuttujissa paitsi Firstbeat-indeksissä täysin anonyymiä ja yksilöimätöntä, joten ei ole tiedossa, ketkä alussa vastanneista olivat lopussa mukana ja lopussa oli osa myös uusia ihmisiä. Kävi myös ilmi, että suuri osa tutkittavista tavoitteli interventiossa muita asioita kuin liikunnan lisäämistä, esimerkiksi kokonaiskuormituksen vähennystä ja unirytmin korjaamista. Moni tutkittava myös keskeytti intervention mm. työpaikan vaihdon tai pitkän sairasloman takia, joten hypoteesin kannalta kriittisimpään ryhmään jäi vain 4 tutkittavaa loppuun asti. Tässä ryhmässä oli myös haasteita tutkimuksen aikataulutuksessa, lisäksi yrityksen johto ei ollut sitoutunut interventioon ja työtilanne oli niin kireä, että interventio oli välillä 1.5 kk tauolla. Valmentajat myös unohtivat tässä ryhmässä yhteydenotot valmennettaviin kesän ajaksi kokonaan. Tutkimuksen lopputulema viittaa siihen, että työhyvinvointi-interventiossa olisi tärkeää selvittää ennen interventiota yleinen työtilanne yrityksessä sekä johdon sitoutuminen. Mikäli työtilanne yrityksessä on kireä, interventio koetaan vain yhtenä lisästressin aiheuttajana eikä sillä saada toivottuja tuloksia. Mikäli johto ei sitoudu, interventio ei todennäköisesti onnistu.
Identtisten kaksosmiesten maksimaalinen rasvanhapetuskyky liikunnan aikana : fyysisen aktiivisuuden vaikutus ja yhteys insuliiniherkkyyteen. Maksimaalinen rasvanhapetuskyky (MFO) liikunnan aikana vaihtelee yksilöiden välillä. Perimän on ajateltu selittävän suuren osan havaitusta vaihtelusta, tosin tutkimusnäyttö tästä puuttuu. Tutkimuksissa fyysisen aktiivisuuden on havaittu vaikuttavan rasvanhapetuskykyyn ja rasvanhapetuskyvyn on havaittu olevan yhteydessä aineenvaihdunnalliseen terveyteen. Tämän tutkimuksen tavoitteena olikin kartoittaa rasvanhapetuskyvyn yhteyksiä perimään, fyysiseen aktiivisuuteen ja insuliiniherkkyyteen. Tutkimukseen rekrytoitiin 23 identtistä mieskaksosparia suomalaisesta kaksoskohortista. Kaksosista 41 osallistui portaittaiseen kuormitustestiin, jossa MFO määritettiin hengityskaasuanalyysin perusteella. Vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus (LTPA) määritettiin liikuntahaastattelujen ja Baecken kyselylomakkeen avulla. Kehonkoostumus arvioitiin DXAmittauksella. Insuliiniherkkyys (Matsuda indeksi) määritettiin sokerirasituskokeen avulla ja tuloksista laskettiin AUC-arvot plasman insuliini- ja glukoosikonsentraatioille. Yhteensä 19 kaksosparin molemmat kaksoset osallistuivat kuormitustestiin ja näistä 9 parin todettiin eroavan merkitsevästi toisistaan viimeisen kolmen vuoden vapaa-ajanliikunnan suhteen. MFO korreloi voimakkaasti kaikkien (r=0,72, p<0,001) ja LTPA:n suhteen eroavien (r=0,78, p=0,014) parien kaksosten välillä. MFO korreloi viimeisen 12 kuukauden LTPA:n (r=0,26, p=0,035) ja Baecken kyselyn tuloksen kanssa (r=0,40, p=0,023), mutta ei viimeisen kolmen vuoden LTPA:n kanssa. LTPA:n suhteen eroavien parien välillä ei havaittu kokonaisuudessaan eroa rasvanhapetuskyvyssä, tosin kolmen kaksosparin kaksosten välillä ero oli muita pareja suurempi. MFO korreloi insuliinin AUC-arvon (r=-0,42, p=0,015), mutta ei Matsuda indeksin kanssa. Tutkimuksen tulos tukee ajatusta, että perimä vaikuttaa suuresti rasvanhapetuskykyyn. Fyysinen aktiivisuus oli yhteydessä rasvanhapetuskykyyn, mutta syy-seuraussuhdetta ei pystytty osoittamaan. Tulokset tuovat esiin hypoteesin yksilöiden välisistä eroista siinä, miten fyysinen aktiivisuus vaikuttaa rasvanhapetuskykyyn. Lisätutkimusta tarvitaan rasvanhapetuskyvyn ja insuliiniherkkyyden välisestä yhteydestä, koska aiempien tutkimusten löytämää korrelaatiota ei tässä tutkimuksessa nähty. Rasvanhapetuskyky oli kuitenkin yhteydessä vähäisempään insuliinineritystarpeeseen sokerirasituskokeessa.
Aku Nikander (2017). Hormonal and HRV responses to block training guided by heart rate variability. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Liikuntafysiologian pro-gradu tutkielma, 67 s. Harjoittelun sekä kuormituksen seuranta intensiivisten harjoitusjaksojen aikana on tärkeää. Seuranta voidaan jakaa ulkoisiin ja sisäisiin metodeihin. Ulkoisilla metodeilla tarkoitetaan suorituskykytestejä ja sisäisillä metodeilla esimerkiksi sykevälivaihtelua ja seerumin hormonipitoisuutta. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli verrata korkea-intensiteettisen (HIT) blokkiharjoittelun sykevälivaihtelu- ja hormonivasteita ennaltamäärätyn (PD) ja sykeohjatun (HRVG) ryhmän välillä. Metodit. Tutkimukseen osallistui 24 kestävyysharjoitellutta miestä (19-37-vuotiaita). 3-viikon kontrollijakson jälkeen koehenkilöt jaettiin iän, suorituskykytestien ja sykevälivaihtelun mukaan kahteen ryhmään (HRVG ja PD). HRVG-ryhmä harjoitteli 3-päivän juoksevan RMSSD keskiarvon mukaan. PD-ryhmä harjoitteli ennaltamäärätyn ohjelman mukaan. Kestävyyssuorituskyky, sykevälivaihtelu (HRV) ja seerumin hormonipitoisuudet mitattiin ennen, puolessa välissä ja 8-viikon harjoitusjakson jälkeen. Tulokset. Kummatkin ryhmät paransivat merkitsevästi maksimaalista juoksunopeutta (Vmax) (p<0.001) suorassa mattotestissä. Suhteellinen muutos oli kuitenkin merkitsevästi suurempi HRVG- ryhmällä (p<0.05) suurella vaikutusasteella (ES= 0.95). Yöllinen syke laski kummallakin ryhmällä (p<0.01), mutta HRV muuttujat (RMSSD, LF ja TP) kasvoivat merkitsevästi vain HRVG-ryhmällä (p<0.05). Vmax ja absoluuttinen seerumin testosteronipitoisuus korreloivat merkitsevästi. Lisäksi, yksilöllinen Vmax muutos sekä seerumin testosteronipitoisuus korreloivat merkitsevästi mid-mittauksen ja post-mittauksen välillä. Yksilöllinen perustason HF korreloi merkitsevästi Vmax muutoksen kanssa PD-ryhmässä. Johtopäätökset. HIT-blokkiperiodisaatio näyttäisi olevan tehokas keino parantaa kestävyyssuorituskykyä kestävyysharjoitelleilla urheilijoilla. Perustuen harjoittelulla saavutettuihin parannuksiin kestävyyssuorituskyvyssä sekä merkitseviin muutoksiin sykevälivaihtelussa ja seerumin testosteronipitoisuuksissa HRVG-ryhmässä, yksilölliseti sykeohjattu harjoittelu saattaa olla optimaalisempi tapa adaptoitua harjoitteluun verrattuna ennaltamäärättyyn ohjelmointiin.
Toiminnanohjaus on osa kognitiivisia toimintoja. Se koostuu kyvyistä suunnitella ja toteuttaa tavoitteellista toimintaa sekä arvioida toiminnan tuloksellisuutta. Toiminnanohjauksen häiriötön toiminta on edellytys itsenäiselle elämälle. Hyvä elämänlaatu on sekä tärkeää jokaiselle meistä että eräs kansanterveydellisistä tavoitteista. Ikääntyvien henkilöiden toiminnanohjauksen yhteyttä elämänlaatuun on tutkittu vähän. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko toiminnanohjaus yhteydessä elämänlaatuun itsenäisesti asuvilla iäkkäillä ihmisillä ja, että selittävätkö ikä, liikkumiskyky, sosioekonomiset tekijät, sairastavuus ja fyysinen aktiivisuus tätä yhteyttä. Tutkimus on osa Kuulo, huomiokyky ja hyvinvointi -tutkimusta, johon osallistui 169 76–91-vuotiasta henkilöä. Heistä 157 oli mukana tämän tutkimuksen analyysissä. Elämänlaatua arvioitiin WHOQOL-BREF-mittarilla ja toiminnanohjausta Trail Making -testillä (TMT). Muistia tutkittiin Mini-Mental State Examination -testillä (MMSE). Tilastollisina menetelminä käytettiin frekvenssijakaumien tarkastelua, Kruskall-Wallisin -testiä, ristiintaulukointia ja χ2-testiä. Toiminnanohjauksen ja elämänlaadun yhteyttä analysoitiin yksisuuntaisella varianssianalyysillä ja yleisellä lineaarisella mallilla. Malli vakioitiin iällä ja alaraajojen fyysistä toimintakykyä mittaavan Short Physical Performance Battery -testin (SPPB) pistemäärällä. Tutkittavien keski-ikä oli 82,3 vuotta ja 63 % oli naisia. MMSE-testin pistemäärän keskiarvo oli 26 (SE 0.21) ja 19 % sai testissä vähemmän kuin 24 pistettä. Elämänlaatu oli sitä parempi mitä parempi oli toiminnanohjaus (p=0.022). Yhteyttä selittivät alaraajojen toimintakyvyn ja iän erot. Korkea ikä ja huono alaraajojen toimintakyky olivat yleisempiä henkilöillä, joilla oli sekä heikentynyt toiminnanohjaus että matala elämänlaatu verrattuna henkilöihin, joilla toiminnanohjaus ja elämänlaatu olivat parempia. Tutkimus tuotti uutta tietoa toiminnanohjauksen ja elämänlaadun yhteyksistä ikääntyvässä väestössä. Aiemmat tutkimukset, jotka ovat koskeneet paljolti kroonisiin sairauksiin sairastuneiden ja muistisairauden eri vaiheissa olevia kliinisiä otoksia, eivät ole havainneet yhteyttä kognitiivisen kyvyn ja elämänlaadun välillä. Muistitoimintojen heikkeneminen saattaa alentaa kykyä arvioida elämänlaatua luotettavasti. Tässä tutkimuksessa, jossa osallistujien muisti oli parempi, havaittiin yhteys toiminnanohjauksen ja elämänlaadun välillä. Ikääntyvien ihmisten kognitiivisen ja fyysisen toimintakyvyn ylläpitäminen saattaa parantaa elämänlaatua, joskin ilmiöiden ajallinen järjestys jää avoimeksi tämän tutkimuksen perusteella.
Väihkönen, L. 2017. Iäkkäiden ihmisten elinpiiri ja tyydyttymätön liikunnantarve. Liikunta-tieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, gerontologian ja kansanterveyden pro gradu -tutkielma, 34 s. Tyydyttymätön liikunnantarve tarkoittaa henkilön tunnetta siitä, että hänen fyysinen aktiivi-suutensa on liian vähäistä. Henkilö siis haluaisi liikkua enemmän kuin hänellä on mahdolli-suuksia. Elinpiirillä tarkoitetaan aluetta, jolla henkilö liikkuu tietyn ajan kuluessa. Elinpiiri voi ulottua omasta kodista kaupunkiin ja ulkomaille asti. Ihmiset, joiden elinpiiri on rajoittunut, liikkuu omasta makuuhuoneestaan laajimmillaan oman naapurustonsa alueella. Tutkielman tarkoituksena oli tutkia rajoittuneen elinpiirin yhteyttä tyydyttymättömään liikunnantarpeeseen ja sitä, onko rajoittunut elinpiiri yhteydessä tyydyttymättömän liikunnantarpeen kehittymiseen kahden vuoden seurannassa. Tutkimusaineistona käytettiin Iäkkäiden ihmisten liikkumiskyky ja elinpiiri -aineistoa (LISPE), joka on optimoitu ulkona liikkumisen näkökulmasta. Tutkittavat asuivat Jyväskylän ja Muuramen alueella ja iältään he olivat 75–90-vuotiaita (N=848). Analyysimenetelminä käytettiin ristiintaulukointia, Khiin neliötestiä sekä logistista regressioanalyysiä. Tyydyttymätöntä liikunnantarvetta oli 115 (14 %) tutkittavalla alkumittauksessa (n=844). Poikittaisanalyysissä rajoittunut elinpiiri lisäsi tyydyttymättömän liikunnantarpeen todennäköisyyden hieman yli kaksinkertaiseksi (OR 2.349 CI 1.425-3.874). Kahden vuoden seurantamittauksessa tyydyttymätöntä liikunnantarvetta ilmeni 120 (14 %) tutkittavalla (n=650). Rajoittunut elinpiiri lisäsi tyydyttymättömän liikunnantarpeen kehittymisen riskin kahden vuoden seurannassa noin kaksinkertaiseksi (OR 2.067 CI 1.172-3.645). Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että rajoittunut elinpiiri on yhteydessä tyydyttymättömään liikunnantarpeeseen ja se myös lisää riskiä tyydyttymättömän liikunnantarpeen kehittymiseen. Rajoittuneeseen elinpiiriin johtaviin syihin tulisi vaikuttaa, jotta tyydyttymättömän liikunnantarpeen määrä vähenisi ja siten saataisiin parannettua iäkkäiden ihmisten fyysistä aktiivisuutta ja sitä kautta terveyttä.
Harrastus on töistä ja muista päivittäisistä toiminnoista erillään oleva aktiviteetti, johon yksilöt osallistuvat saadakseen nautintoa tai hyvinvointia. Elämänlaatu viittaa yksilöiden yleiseen hyvinvointiin ja se sisältää muun muassa terveyden, koulutuksen sekä sosiaalisen osallisuuden. Yksin asuminen on yhä yleisempää myös Suomessa ja sen on havaittu olevan yhteydessä matalampaan hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Harrastuneisuuden on havaittu olevan yhteydessä parempaan elämänlaatuun, mutta asiaa ei ole tarkasteltu yksin asuvien ja toisen kanssa asuvien vanhusten kesken. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko ko-tona tai kodin ulkopuolella tapahtuva harrastuneisuus yhteydessä parempaan elämänlaatuun yksin tai toisen kanssa asuvilla iäkkäillä ihmisillä. Tutkimus on osa Life-Space Mobility in Old Age-tutkimusprojektia. Tutkimukseen osallis-tui 848 kotona itsenäisesti asuvaa 75-90 –vuotiasta henkilöä Jyväskylän ja Muuramen alu-eelta. Elämänlaatua arvioitiin WHOQOL-BREF-mittarilla. Harrastuneisuutta ja harrastuk-sissa käymisen useutta arvioitiin haastattelukysymyksillä. Harrastuksen, asumismuodon ja elämänlaadun yhteyttä analysoitiin kaksisuuntaisella varianssianalyysillä ja kovarianssiana-lyysillä. Tutkittavista 38 % oli miehiä ja 62 % naisia. Yksin asui 26 % miehistä ja 70 % naisista. Ko-din ulkopuolella tapahtuva ryhmäharrastus oli 56 %:lla osallistujista ja kotona tapahtuva harrastus 94 %:lla. Yksin asuminen oli yhteydessä matalampaan ja harrastus korkeampaan elämänlaatuun sekä miehillä että naisilla. Paras elämänlaatu oli toisen kanssa asuvilla mie-hillä, joilla oli kodin ulkopuolella tapahtuva ryhmäharrastus (elämänlaadun keskiarvo 101.0 ja keskihajonta 1.2) ja huonoin elämänlaatu naisilla, jotka asuivat yksin ja joilla ei ollut ko-din ulkopuolella tapahtuvaa ryhmäharrastusta (98.5, 0.9). Elämänlaadun erot selittyivät iän ja alaraajojen toimintakyvyn eroilla. Kotona tapahtuvan harrastuksen ja elämänlaadun välis-tä yhteyttä ei voitu tutkia, koska lähes kaikki raportoivat kotona tapahtuvan harrastuksen. Kodin ulkopuolinen ryhmäharrastuneisuus oli yhteydessä parempaan elämänlaatuun niin yksin asuvilla kuin jonkun toisen kanssa asuvilla iäkkäillä henkilöillä, mutta yhteys selittyi iän ja alaraajojen toimintakyvyn eroilla. Saatu tulos on samansuuntainen kuin aiempien tut-kimusten tulokset. Tämän poikkileikkaustutkimuksen perusteella ilmiöiden ajallinen järjes-tys jää epäselväksi. Kuitenkin olisi syytä kiinnittää huomiota siihen, että myös huonokun-toisten ja iäkkäämpien henkilöiden olisi mahdollista päästä kodin ulkopuolelle harrastamaan ja näin ollen mahdollisesti parantaa elämänlaatuaan.
Matleena Eemola (2017). ”LÄHEKS RÖÖKILLE”: Ammattikoulun autoalalla opiskelevien nuorten antamia merkityksiä tupakka- ja nikotiinituotteiden käytölle. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, (terveyskasvatus) pro gradu – tutkielma, 66 s., 13 liitettä. Vaikka suomalaisten nuorten tupakointi on vähentynyt, on tupakka- ja nikotiinituotteiden käyttö edelleen ongelma ammatillisissa oppilaitoksissa. Pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää ammattikoulussa autolinjalla opiskelevien nuorten käsityksiä tupakka- ja niko-tiinituotteiden käytöstä sekä heidän sille antamiaan merkityksiä. Tutkielman taustalla on Sosiaalisen markkinoinnin terveyden edistämisen malli, jossa tavoitteena on käyttäytymisen muuttuminen kaupallisen markkinoinnin periaatteita ja käytänteitä hyödyntäen. Tutkielman toteutus on osa mallin määrittelyn vaihetta, jonka tavoitteena on asiakasymmärryksen saa-vuttaminen. Tutkielman kontekstina on ammatillinen oppilaitos, joka on merkittävä tervey-den edistämisen toimintaympäristö nuorten tavoittamisessa. Tutkimusaineisto kerättiin ryhmähaastatteluilla (9.–10.5.2016) Suomen Syöpäyhdistyksen toteuttaman Nikotiiniton amis -hankkeen taustaselvityksen yhteydessä. Haastatteluun osal-listui autoalalla opiskelevia nuoria (N=16), joista suurin osa (N=14) käytti tupakka- ja niko-tiinituotteita. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Nuoret kokivat, että tupakka- ja nikotiinituotteiden käyttö on osa heidän arkeaan ja heidän oli vaikea kuvailla elämää ilman tuotteita. Käytön hyödyt koettiin yleisesti suuremmiksi kuin haitat, mikä vaikeutti myös käytön lopettamista. Käytössä korostuivat erityisesti oman tahdon merkitys sekä käytön tuoma sosiaalinen vahvistus. Koulun mahdollisuudet puuttua käyttöön koettiin vähäisiksi ja monilla tuotteiden käyttö lisääntyikin koulupäivän aikana. Tuotteiden käyttöä vahvistivat niin koulun yleinen asenneilmapiiri kuin tulevaan ammattiin liittyvät positiiviset mielikuvat tuotteista. Nuorten nikotiinittomuuden edistämisessä keskeistä on huomioida nuoren lähipiiri ja toi-mintaympäristöt. Koulun rooli nuorten nikotiinittomuuden edistämisessä on merkittävä. Nikotiinittomuustyössä keskeistä on koko koulun henkilökunnan sitoutuminen sekä koulu-kohtaiset linjaukset ja niiden toimeenpano. Keskeistä on myös ymmärtää tulevan ammatin sosiokulttuurinen merkitys ammattialaa opiskelevien nuorten tupakka- ja nikotiinituotteiden käyttöön. Työssäoppimispaikoissa tulisi entisestään vahvistaa nikotiinittomuutta tukevia asenteita ja toimintatapoja.
Päivittäisen fyysisen aktiivisuuden määrässä ja intensiteetissä on eroja ihmisten välillä. Suurin osa fyysisestä aktiivisuudesta tapahtuu vapaa-ajalla, lapsilla koulupäivän ulkopuolella. Liikuntasuositukset ohjeistavat riittävästä päivittäisen fyysisen aktiivisuuden määrästä ja laadusta. Yhä useammat lapset eivät saavuta näitä suosituksia ja jako aktiivisiin ja vähemmän aktiivisiin lapsiin on tullut entistä selkeämmäksi. Osallistumista ohjattuun liikuntaan on pidetty yhtenä ratkaisuna lisätä lasten päivittäisen fyysisen aktiivisuuden määrää. Tutkimukset kuitenkin ovat osoittaneet, ettei järjestettyyn liikuntaan osallistuminen kasvata lasten kokonaisaktiivisuutta. Saman päivän aikana tapahtuvan edeltävän aktiivisuuden merkitystä harjoitusten aikaiseen aktiivisuuteen on tutkittu lapsilla vähän. Tässä tutkimuksessa mitattiin 18:n 12–13 -vuotiaan pojan päivittäistä aktiivisuutta Polar A300 -aktiivisuusmittarilla. Mittausjakso kesti 10 päivää ja jaksoon sisältyi sekä päiviä ilman harjoituksia että harjoituspäiviä. Mittaukset tehtiin Jyväskylässä helmikuussa 2017. Kerätystä aktiivisuusdatasta analysoitiin mahdollista harjoitusta edeltävän saman päivän aikaisen aktiivisuuden vaikutusta harjoitusten aikaiseen aktiivisuuteen. Lisäksi datasta tutkittiin lasten päivittäisen aktiivisuuden määrää viikolla ja viikonloppuna, päivinä, jolloin harjoituksia ei ollut ja harjoituspäivinä sekä harjoitusten aikaista aktiivisuutta. Tutkimusryhmä jaettiin myös aktiivisiin ja vähemmän aktiivisiin lapsiin, jotta voitiin analysoida eroja näiden ryhmien välillä päivittäisessä ja harjoitusten aikaisessa aktiivisuudessa. Tutkimuksen päätuloksena havaittiin, että päivän aikainen harjoituksia edeltävä aktiivisuus monella eri intesiteettitasoilla korreloi positiivisesti harjoitusten aikaisen aktiivisuuden kanssa useilla eri aktiivisuustasoilla, kun harjoituksia katsotaan yksittäin. Tilastollisesti merkitseviä korrelaatioita löydettiin useiden eri fyysisen aktiivisuuden intensiteettitasojen kesken suurimpien korrelaatiokerroinarvojen vaihdellessa välillä 0,834–0,808, p < 0,001. Tulos antaa viitteitä siitä, että harjoituksia edeltävä aktiivisuus etenkin LPA-tasolla lisää aktiivisuutta myös harjoituksissa etenkin MPA-tasolla. Toinen merkittävä havainto tutkimuksessa oli, etteivät suositukset päivittäisen fyysisen aktiivisuuden määrästä erityisesti MVPA-tasolla välttämättä täyty jalkapalloa harrastavilla pojilla päivinä, jolloin harjoituksia ei ole. Esimerkiksi viikonloppuisin harjoituspäivinä VPA-aktiivisuuden määrä oli 61 ± 31 min, kun se päivinä ilman harjoitusta oli vain 18 ± 30 min (p < 0,010). Tätä voidaan pitää oleellisena perusteena lasten päivittäisen aktiivisuuden korostamiselle, myös urheilua harrastavien lasten osalta.
HIT–harjoittelua (korkeatehoista intervalliharjoittelua) on käytetty kilpaurheilussa jo pitkään suorituskyvyn ja erityisesti maksimaalisen hapenottokyvyn parantamiseksi. Nykyään harjoitusmenetelmää käyttävät myös tavalliset kuntoilijat, sillä HIT-harjoitukset ovat tehokkaita ja nopeita toteuttaa. HIT-harjoittelua on viime aikoina alettu käyttää myös voimaharjoittelussa kehonpainoa tai erilaisia painoja hyödyntäen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kahden erilaisen HIT-kuormitusmallin (HIT 1: 4*4 min 85%/2 min ja HIT 2: 10*1 min 95%/1½min) vaikutuksia hapenottokykyyn, voimaan ja kehon koostumukseen. Tutkimukseen osallistui 33 (keski-ikä 47.6 ± 5.4 vuotta) työssäkäyvää henkilöä. HIT 1-ryhmään osallistui 10 henkilöä, HIT 2-ryhmään 11 henkilöä ja verrokkiryhmään 12 henkilöä. Molemmat ryhmät tekivät myös kaksi erilaista HIT-kuntopiiriä omaa kehon painoa hyödyntäen. Kontrolliryhmä teki pelkästään alku- ja lopputestit. Harjoitusjakso kesti kuusi viikkoa. Tutkittavilta mitattiin vyötärön ympärys, kehon koostumus bioimpedanssianalyysin avulla, paino, kestovoima, hyppykorkeus ja submaksimaalinen hapenottokyky polkupyöräergometrilla. Verinäytteestä analysoitiin kokonaiskolesteroli, HDL, LDL ja triglyseridit. Kehon koostumuksen osalta HIT 2-ryhmällä (lyhyt intervalli) paino tippui tilastollisesti merkitsevästi 0.9(±1.1) %, kun rajana on p<0.05. Samalla ryhmällä kehon rasvaprosentti tippui eniten 4.0(±8.0) %. Tulos ei ole kuitenkaan tilastollisesti merkitsevä, kun usealla testattavalla oli rasvaprosentti noussut. HIT 1-ryhmällä (pitkä intervalli) rasvaprosentin lasku ei ollut niin suurta 1.9(±3.0) %, mutta tulos on kuitenkin tilastollisesti merkitsevä. HDL ”hyvä” kolesteroli parani vastoin odotuksia kontrolliryhmällä tilastollisesti merkitsevästi 6.4(±7.4) %. HIT 1–ryhmällä arvo laski keskimäärin 13.7 (±11.2)% ja HIT 2 –ryhmällä 4.3 (±10.7) %. LDL-kolesterolissa tai triglyserideissä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä muutoksia. Maksimaalinen hapenottokyky parani tilastollisesti merkitsevästi ja prosentuaalisesti eniten HIT 2-ryhmällä 6.9(±8.8) %. HIT 1-ryhmällä tulos parani 1.6(±8.7) %, mutta tulos ei ole tilastollisesti merkitsevä. Hyppykorkeus ei parantunut millään ryhmällä. Kestovoima parani tilastollisesti merkitsevästi HIT 1- ja HIT 2-ryhmillä. HIT 1–ryhmällä keskimääräinen parannus oli 20.2%-38.1 %. HIT 2-ryhmällä keskimääräinen parannus eri lihaskuntoliikkeissä oli 10.8 %-12.9 %. Verrokkiryhmälläkin tulokset paranivat 1.9 %-7.6 %, paitsi selän ojennus parani 26.8 %, kun pari koehenkilöä intoutui suureen tulosparannukseen. Verrokkiryhmän tulosparannus johtunee testisuorituksen oppimisesta. HIT 1-ryhmän suurempi tulosparannus johtunee ryhmän alhaisemmasta lähtötasosta. Yhteenvetona voidaan todeta, että HIT-harjoittelu parantaa selkeästi hapenottokykyä ja kestovoimaa ja vähentää lievästi kehon rasvaa. Kuuden viikon harjoitusjaksolla ei ollut vielä vaikutuksia kolesteroliarvoihin.
Suunterveys on tärkeä osa yleistä terveyttä ja elämänlaatua. Suuren suosion saavuttanut kestävyyslaji triathlon tuo harrastajilleen vaativien harjoitus- ja ravitsemusmenetelmien lisäksi mukanaan haasteet suunterveydelle. Triathlonistien on todettu asettavan itsensä usein tiedostamattaan riskiin suunterveyden näkökulmasta, ja heillä on todettu olevan parantamisen varaa suunterveystottumuksissaan. Terveyskäyttäytymisen muutos on kuitenkin haastava prosessi. Muutospuhetta pidetään yhtenä merkkinä muutosprosessin käynnistymisestä. Tämän gradututkielman tarkoituksena oli tutkia ja tuottaa uutta tietoa siitä, miten triathlonharrastajat puhuvat suunterveyskäyttäytymisen muutoksesta lajin suunterveydelle tuomat haasteet huomioiden, ja miten he kuvaavat itseään muutoksen tekijöinä. Aineistona oli neljä ryhmäkeskustelua, jotka kerättiin Finntriathlonin harjoitusleirillä 01/2016. Ennen keskusteluja tutkittaville pidettiin esitys urheilun vaikutuksesta suunterveyteen. Esityksen tarkoituksena oli lisätä riskitietoisuutta ja virittää keskustelua aiheeseen liittyvistä teemoista, jotka oli laadittu Terveyskäyttäytymisen muutoksen prosessimallia apuna käyttäen. Ryhmäkeskustelut analysoitiin diskurssianalyysillä, joka sopii luonnollisen kielenkäytön vaihtelevuuden tutkimiseen. Muutospuheen aineistolähtöisen analysoinnin tuloksena syntyi kuusi eri puhetapaa, jotka olivat kiinnostuneisuuspuhe, päättäväisyyspuhe, epävarmuuspuhe, tietämättömyyspuhe, oivalluspuhe ja priorisointipuhe. Lisäksi analyysin tuloksena syntyi yhdeksän subjektipositiota, jotka rakentuivat triathlonharrastajien puhuessa itsestään muutoksen tekijänä. Muutoksen tekijänä itseä kuvattiin ennen kaikkea helppouteen pyrkijänä. Muita subjektipositioita olivat kiinnostunut, valveutunut, aikoja, harkitsija, tietämätön, repsahtaja, oivaltaja ja vähättelijä. Tulosten perusteella puhe suunterveyskäyttäytymisen muutoksesta näyttäytyi moninaisena – siitä puhuttiin ikään kuin mahdollisena mutta epävarmana ilmiönä. Aiheeseen liittyi kiinnostusta, joka ilmeni mm. myönteiseen sävyyn aiheesta puhumisena. Havaittavissa oli kuitenkin tietämättömyyttä suunterveydestä ja sen edistämisestä sekä epävarmuutta muutoksen toteuttamisesta ja siinä pysymisestä. Triathlonharrastajat vaikuttavat potentiaalisilta muutoksen tekijöiltä, mutta he tarvitsevat aiheesta lisää tietoa esim. suunterveyden alan ammattilaisilta. Aihe vaatii interventiotutkimusta, jossa keskitytään mm. tulosodotusten vahvistamiseen sekä muutokseen liittyvien itsesäätelytaitojen harjoittelemiseen. Suunterveyskäyttäytymisen muutospuheen tutkiminen on tärkeää, jotta muutokseen liittyvää ilmiötä voidaan ymmärtää: on tärkeää ymmärtää miten muutosta voidaan edistää ja muutoksen tekijöitä tukea muutosprosessissa. Tässä tutkielmassa käytetyn esityksen ja ryhmäkeskustelujen voidaan todeta toimineen stimulanttina muutospuheelle. Näyttäisi siltä, että ryhmäkeskusteluja aiheesta kannattaisi jatkaa. Tämän gradututkielman tuloksia voidaan hyödyntää suunterveyskäyttäytymisen muutokseen liittyvässä keskustelussa sekä sen edistämiseen tähtäävässä toiminnassa.
Karttunen, H. 2018. Vanhempien työaika ja 0-7-vuotiaiden lasten unen laatu. Jyväskylän yliopisto, liikuntatieteellinen tiedekunta. Terveyskasvatuksen pro-gradu -tutkielma, 46 sivua, 5 liitettä. Tämän pro gradu -tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko 0-7-vuotiaiden lasten unen laadussa eroja vanhempien työaikamuodon (päivätyö tai epätyypillinen työaika) mukaan vanhempien arvioimana kahden vanhemman perheissä. Lisäksi selvitettiin, onko 0-7-vuotiaiden tyttöjen ja poikien unen laadussa eroa vanhempien työaikamuodon mukaan. Lasten vanhempia pyydettiin päiväkotien välityksellä osallistumaan tutkimukseen Jyväskylässä ja Tampereella. Tiedonkeruu suoritettiin Webpropol 3.0 -ohjelmalla, unen laatua mitattiin suomeksi käännetyllä Sleep disturbance scale for children -mittarilla (Bruni ym. 1996). Analyysimenetelminä käytettiin ristiintaulukointia, riippumattomien otosten t-testiä, Mann-Whitneyn U-testiä ja kaksisuuntaista varianssianalyysiä. Aamuherätysten vaikeudet ja päiväaikainen uneliaisuus olivat yleisempiä niillä 4-7-vuotiailla, joiden molemmat vanhemmat työskentelivät päivätyöajassa verrattuna epätyypillistä työaikaa tekevien vanhempien lapsiin (p=0,008). Unen aikaiset hengityshäiriöt olivat yleisempiä niillä 0-3-vuotiailla, joiden vanhemmat työskentelivät päivätyöajassa verrattuna lapsiin, joiden toinen vanhempi työskenteli epätyypillisessä työajassa (p=0,028). Unen aikaiset hengityshäiriöt olivat myös yleisempiä 4-7-vuotiailla pojilla kuin tytöillä niissä perheissä, joissa molemmat vanhemmat työskentelivät epätyypillisessä työajassa (p=0,037). Ryhmien välillä ei ollut muita tilastollisesti merkitseviä eroja. Tulokset antavat viitteitä siitä, että lasten unen laadussa voi olla eroja vanhempien työaikamuodon mukaan kahden vanhemman perheissä. Pieni otoskoko ja objektiivisen mittarin puuttuminen heikentävät tulosten luotettavuutta ja yleistettävyyttä. Lasten unen laadun arviointi työaikakontekstissa edellyttää myös objektiivisin menetelmin hankittua tietoa unen häiriöiden selvittämiseksi. Lisäksi tarvitaan laadullisin menetelmin hankittua tietoa siitä, kuinka erilaiset työajat mahdollisesti vaikuttavat lasten uneen ja nukkumiseen perheen arjen välityksellä. Myös pitkittäisasetelmalla toteutettuja tutkimuksia tarvitaan vanhempien työaikojen ja lasten unen välisten syy-yhteyksien osoittamiseksi. Asiasanat: vuorotyön sietokyky, uni, lapsi
Physically hardest firefighter's task is smoke diving. It causes high demands on the respiratory and circulatory system and the stress can reach close to maximum oxygen consumption (VO2max). In addition, heavy loads must be carried and handled, whereby muscles and other movement organs get heavily stressed. The multi-layered clothing and other protective equipment are used to protect against external heat but can cause overload as the core temperature rises. A substantial rise in the core temperature might cause heat exhaustion or even heat stroke. The aim of the study was to find out does core temperature in a smoke diving job correlate with the firefighter´s fitness factors and the body composition. Then, a single firefighter might get information what physical properties would be useful to improve to prevent excessive core temperature rise in a real job. Differently from previous studies, this study examined correlation between endurance performance (VO2max) and core temperature in a physical performance that requires also other fitness factors like muscle strenght. The importance of thick clothing to core temperature was also studied. Ten healthy and voluntary firefighters (28-47 years) participated in the study. First subject´s body composition was measured to determine fat percentage and fat-free mass index (FFMI). After that, subject performed a 42- minute work specific test track that described smoke diving job. It was performed both in a full smoke diving equipment and in a lightweight sports clothing. During the test track, core temperature was measured from the rectum and heart rate was monitored. Endurance performance (VO2max) of the subjects was measured by a maximal bicycle ergometer test and muscular strength and -endurance with a muscle fitness test that contained four different maneuvers. FireFit- index, that combines endurance performance and muscle fitness was determined for the subjects. Between each different performance measurement, the subjects had a recovery time of at least four days. The main result of the study was that fitness factors and body composition did not correlate with core temperature during the smoke diving task in full smoke dive equipment. FireFit- index correlated negatively with core temperature (r = - 0.939, p = 0.005) but only when performed in light clothing. Therefore, no conclusions can be made to a real job. Core temperature before the test track (rest temperature) correlated with the maximal core temperature in full smoke diving equipment (r = 0.646, p = 0.044) and in light clothing (r = 0.743, p = 0.035). Maximum core temperatures in light clothing and in full gear correlated with each other (r = 0.802, p = 0.017). In full smoke diving equipment core temperature increased during the test track by about 40% (1.4 ± 0.2 ° C vs. 1.0 ± 0.1 ° C) and the mean heart rate during the test track was about 20% higher (153 ± 11 bpm vs 128 ± 15 bpm) than in light clothing. Based on this study, worse physical fitness, higher fat percentage or relative proportion of muscle mass are not correlated with greater core temperature rise in a smoke diving job. However, core temperature before the task is correlated with how high and fast the core temperature rises. Firefighter should therefore try to keep the body cool so that the likelihood of heat exhaustion is minimized in a real job.