Kaikki aineistot
Lisää
Nybacka on yksi Martinkylän kantatiloista ja se on sijainnut samalla paikalla ainakin 1700-luvun alusta lähtien. Moni muu Martinkylän tiloista joutui muuttamaan isojaon seurauksena vuoden 1769 jälkeen. Nybacka oli niin sanottu kruununtila, joihin isännillä oli periytyvä vuokraoikeus. Vuonna 1759 tilan omistaneet viljelijät Matts ja Lisa Jakobssonin lunastivat tilan kruunulta verotilaksi. Tila jaettiin vuonna 1815 kahteen osaan Övre ja Nedre Nybackaan. Vanhalle paikalle jääneen Övre Nybackan tilan pihapiiri sai tilajaon jälkeen hiljalleen uuden muodon. Osa vanhoista rakennuksista siirrettiin Nedre Nybackaan ja niiden tilalle rakennettiin uusia rakennuksia. Nykyään Övre Nybackassa on päärakennuksen lisäksi syytinkitupa, luhtiaitta, kaksi maakellaria ja navetta-talli. Kiinteistöön on aiemmin kuulunut mm. pitkä liiteri, talli, sauna, riihi sekä humalatarhan vierellä lato. Vuoden 1861 tiluskartassa pystyy erottamaan vanhan Nurmijärventien molemmin puolin muodostuneet uudet tilat. Övre Nybackassa toimi kestikievari vuosina 1888–1917. Maanviljely tilalla päättyi vuonna 1966 tilan silloisen omistajan kuoltua. Perikunta myi tilan pellot yhdessä Nedre Nybackan peltojen kanssa. Niille rakentui vuosina 1967–1975 Martinlaakson lähiö. Övre Nybackan rakennus laitettiin vuokralle vuoteen 1980 asti, jolloin kiinteistö myytiin Vantaan kaupungille. Päärakennus korjattiin vuosina 1987–90 juhlataloksi, piharakennukset sen jälkeen. Pää- ja piharakennukset muodostavat keskenään hyvin säilyneen umpipihakokonaisuuden. Kokonaisuus on hyvä esimerkki tyypillisestä talonpoikaisesta rakentamisesta, joka on leimannut Helsingin pitäjää keskiajalta lähtien 1900-luvun alkuun saakka. Rakennuksen kuvaus Övre Nybackan päärakennus on rakentunut nykymuotoonsa pääosin kolmessa vaiheessa: Ensin rakennettiin rakennuksen länsipääty, sitten itäpääty ja kolmanneksi rakennusta on korotettu. Vanhin osa käsittää länsipään tuvan sekä siihen liittyvän kamarin ja eteisen. Dendokronologiset tutkimukset osoittavat, että tämän rakennuksen osan hirret ovat kaadettu talvella 1815–1816. Tämä oli seuraava talvi kantatilan lohkomisesta Övre ja Nedre Nybackaan. Rakennuksen kokoaminen on luultavasti alkanut pian tämän jälkeen. Hirsiä kuivatettiin kaatamisen jälkeen normaalisti puoli vuotta, joskus vuosi pidempään. Rungon hirret on salvottu pitkänurkalle. Perustus on ollut alun perin multapenkki, mutta se on osin betonoitu ja muutettu rossipohjaksi 1987–1990 remontin yhteydessä. Kivijalka vastaa tyypiltään rungon rakennusaikaa 1810-luvun puolivälissä. Rakennuksen alkuperäisen massoittelun voi havaita hyvin talon vintillä, jossa on näkyvissä rakennuksen vanha itäpääty. Perimätiedon mukaan rakennuksessa on aikanaan ollut mansardikatto. Tätä tukee päätyjen mansardikatolle tunnusomainen ikkuna-aukotus. Myös rakennuksen myöhemmästä laajennuksesta, eli itäpäädystä, on nähtävissä, että mansardikatto on ulottunut myös tämän rakennusosan yli. Kattomuoto on muutettu harjakatoksi todennäköisesti rakennuksen korottamisen yhteydessä. Katemateriaali on nykyisin pelti, aikaisempi katemateriaali oli päre. Rakennuksen itäpään ikää ei tiedetä varmasti, mutta sen on arveltu olevan rakennettu pian länsipäädyn valmistumisen jälkeen, mahdollisesti 1820–30-luvulla. Itäpäädyn rungossa hirret on salvottu lohenpyrstösalvoksin, joka on nuorempi salvostyyppi kuin pitkänurkat. Lohenpyrstösalvos yleistyi Helsingin pitäjässä 1820–1830-luvuilla. Rakennuksen itäpäätyä on aikaisemmin pidetty vanhimpana rakennusosana, koska sen kivijalka on länsipäädyn kivijalkaa vanhanaikaisempi. Se on matala, luonnonkivimuuri, joka on kylmämuurattu. Tämä on ollut tyypillistä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun rakennuksissa. Vantaan vanhojen rakennusten Vaari-inventoinnissa (Eskola, 2018) on esitetty, että itäpäädyn kohdalla olisi sijainnut aiemmin vanhempi rakennus, joka siirtyi Nedre Nybackaan tilanjaon yhteydessä. Vuoden 1815 kauppakirjassa mainitaan ”uusi tupa”, joka velvoitettiin siirrettäväksi Nedre Nybackan puolelle. ”Uusi tupa” on todennäköisesti siirretty vasta, kun länsipäädyn tupa kamareineen valmistui pari vuotta kaupanteon jälkeen. Jäljelle jäänyttä rakennusta on sitten laajennettu itään, valmiille kivijalalle. Kolmannessa vaiheessa rakennusta on korotettu n. 70 cm. Todennäköisesti samalla kattomuoto muutettiin mansardista harjakatoksi. Vanha räystäslinja on hahmotettavissa julkisivulaudoituksessa. Julkisivut on vuorattu punamullan värisellä rimoitetulla pystylaudoituksella, jonka yläosassa kulkee lähes koko julkisivun läpi sauma. Sauman yläpuolinen vuoraus on tehty rakennuksen korotuksen jälkeen. Päädyissä laudoitus on yhtenäinen, joten ne on luultavasti laudoitettu uudestaan joko korotuksen teon yhteydessä tai myöhemmin. Rakennuksen vuorilistat ja nurkkalaudat ovat valkoiset. Osittain ikkunoiden vuorilistoja on profiloitu. Rakennuksen keskivaiheilla, sen pohjoissivulla on rakennuksen sisäänkäynti viistokulmaisen umpikuistin kautta, jossa on viisilappeinen katto. Mutterikuisti on todennäköisesti rakennettu 1800-luvun lopulla. Kuistin ikkunat ovat jugendtyylille tyypilliset pieniruutuiset ikkunat. Kuisti on laudoitettu vaakasuoralla ponttilaudalla. Vuorilaudoituksissa on profiloinnit. Pohjoisjulkisivun länsipäädyssä on ollut aikaisemmin erillinen kuisti kievarikäyttöä varten. Sitä kautta oli suoraan kulku tupaan. Kievaritoiminta loppui rakennuksessa 1917. Kuisti purettiin viimeistään vuonna 1927 tai 1928. Oviaukon kohdalle puhkaistiin 1950-luvulla pieni ikkuna, joka suurennettiin normaalikokoon 1980-luvulla. Ikkunoita on suurennettu myös eteläseinustan keskiosassa, kamareiden kohdalla. Korotusosassa on molemmilla pitkillä sivuilla neljä matalaa ja kapeaa ullakon ikkunaa. Rakennuksessa on säilynyt viisi uunia. Övre Nybackan päärakennus on asemakaavassa suojeltu, erittäin merkittävä rakennusperintökohde Vantaalla.
Katrinebergin kartanon navetta sijaitsee näkyvällä paikalla Katriinantien ja Katriinankujan kulmassa. Vuoden 1840 kartassa näkyy navettarakennuksen paikalla kookas rakennus, joka on asemoitu saman suuntaisesti nykyisen navetan kanssa. 1830-luvulta lähtien kartanon omisti vapaaherra Gustaf Hjärne, jonka pesti Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherrana (1816–1828 ) oli juuri loppunut hänen tullessa Katrinebergin omistajaksi. Samoihin aikoihin hän siirtyi Helsingin Nikolainkirkon rakennuskomitean puheenjohtajaksi (1830–1842) ja vuonna 1833 sai viran senaatista talousosaston varapuheenjohtajana. Hjärnen perilliset möivät kartanon vuonna 1861. Myynti-ilmoituksessa mainitaan karjaomaisuudeksi kuutisenkymmentä lehmää. Katrinebergin kartanosta tuli viimeistään 1900-luvulla suuri maatalousvaltainen tila. Kartanon 1897–1920 omistaneen insinööri Valdemar Stenbergin oli kiinnostunut maanviljelyn kehittämisestä. Hänen aikanaan karjan määrä Katrinebergissä kasvoi jopa 150 lehmään. Stenbergin lypsykarjaa esiteltiin myös alan lehdistössä. Nykyisen navetan kivijalassa on hakattuna vuosiluku 1890, eli rakennus oli valmistunut parahiksi Stenbergin käyttöön hänen omistuskautensa alkaessa. Edellinen omistaja oli ollut Sofia Stenberg, Valdemar Stenbergin sukulainen. Navettarakennus mainitaan Suomen maatilat-kirjassa, jossa kerrotaan navetan valmistuneen vuonna 1894. Se näkyy myös kartanon puukujaa esittävässä valokuvassa vuodelta 1903. Rakennuksessa oli tilat 62:lle lehmälle ja 14:lle hevoselle. Kartanon toiminta painottui karjatalouteen myös Stenbergin ajan jälkeen. 1900-luvun alkupuolella kartanon omistajina olivat muun muassa Jalmari ja Elin Mikkola, jotka harjoittivat tilalla karjataloutta ja rakennuttivat nykyisen kookkaan tiilinavetan vuonna 1932. Vanha navetta purettiin kookkaamman ja modernimman navetan tieltä. Jalmari ja Elin Mikkolalla oli tilalla 50 kanaa, 80 sikaa, 40 lehmää, sonni sekä kolme hevosta. Helsingin maalaiskunta osti kartanon vuonna 1949. Tilalla oli lypsykarjaa sekä sikalatoimintaa vielä 1960-luvun loppupuolelle asti. Kun navettarakennuksen modernisointi tuli 1960-luvun lopulla ajankohtaiseksi, kunnanhallitus päätti jättää uudistukset tekemättä ja lopettaa karjankasvatuksen tilalla. Katrinebergin tilasta tuli maalaiskunnan maatalouskeskus, joka vasta¬si kunnan hankkimien maiden viljelystä. Nykyisin navetta on Vantaan kaupungin teknisen toimen kalustovarasto. Rakennuksen kuvaus Rakennus on tyypillinen uusmaalainen mahtinavetta, jossa näkyy valmistumista edeltävän vuosikymmenen klassistiset tyylipiirteet. Navetan on suunnitellut arkkitehti Urho Åberg, joka suunnitteli saman tyyppisen navetan myös Backaksen kartanoon vuonna 1928. Rakennuksen päämassa on koillis-lounais-suuntainen. Lounaispäädystä lähtee kaakon suuntaan poikkipääty, joten rakennus on pohjaltaan L:n muotoinen. Koillispäätyä jatkaa päämassaa matalampi poikkisiipi. Luoteissivulla on ulokkeina pyöreä tornimainen rehusäiliö, sekä pieni poikkipääty, joka on Katriinantien maisemassa jäänyt 1950-luvulla rakennetun lautarakenteisen lantalan taakse. Lantalassa on myös luonnonkiviperusta, joka on vanhempaa perua. Päämateriaaleina navetan julkisivuissa on sokkelin harmaakiviharkko, seinien muurattu punatiili sekä katon savitiili. Seinät on aukotettu pieniruutuisin ikkunoin. Ikkunoita on korostettu muusta julkisivusta eroavin tiililadonnoin. Rakennuksessa on lautaverhoilua muun muassa lounaispäädyssä katon harjan alla sekä sisäänkäyntien yhteyksissä olevissa kuisti ja katosrakennelmissa. Rakennuksen kattomuoto on säterikatto. Katon lape jakautuu kahteen eri jyrkkyyksillä olevaan lappeeseen, joita erottaa toisistaan pieni lautaverhoiltu pystyosa. Tähän pystyosaan on sijoitettu matalia kaksiruutuisia ikkunoita. Katon päädyt eivät ole aumattuja, kuten yleensä säterikatoissa. Molemmissa päämassan päädyissä on koristeaiheena tähtikuvioidut pyöröikkunat. Pihan puolisessa, kaakkoon osoittavassa poikkisiivessä on rautakirjaimin kirjoitettu kirjaimet A ja T sekä rakennuksen valmistumisvuosi 1932 . Siipeen johtaa sisäänkäynti erillisen lautarakenteisen, harjakattoisen kuistin kautta. Päätyä koristaa tämän lisäksi korkea ja kapea harjapäätteinen ikkuna, jota ympäröi tiilipilasterit. Molemmilla sivuilla on pyöröikkunat, joissa on ikkunaruudun tilalla säleiköt, ja niiden alla vielä kahdeksanruutuiset ikkunat. Siipiosan toiseen kerrokseen on käynti sen koillissivulta katon alalappeella olevan pulpettikattoisen, lautarakenteisen poikkipäädyn kautta, jonne johtaa kävelysilta. Pihan puolella rakennuksen päämassaan johtaa betoninen ajosilta, jonka ovi on katon alalappeella. Sisäänkäyntiä varten on rakennettu lappeen korkuinen, harjakattoinen ja lautarakenteinen poikkipääty. Koillispäädyssä on päämassan ja siitä erkanevan pienemmän massan kainalossa lautarakenteinen, pulpettikattoinen umpikuisti. Kivinavetan arkkitehtoniset piirteet korkeatasoisine tiilimuurauksineen ja ikkuna-aukotuksineen ovat selkeästi tunnistettavissa eikä rakennusta ole oleellisilta osiltaan muutettu. Navetta erottuu maisemassa melko kauas Riipiläntielle asti ja se on monumentaalisuudessaan alueen maamerkki. Katrinebergin alue kuuluu valtakunnallisesti merkittävälle maisema-alueelle. Rakennus on Vantaan merkittävä rakennusperintökohde ja se on suojeltu asemakaavassa jo vuonna 1979.
Myllyillä on aina ollut tärkeä merkitys viljelykulttuurissa. Niin myös Helsingin pitäjän kirkonkylässä, jossa pysyvää asutusta on ollut viimeistään 1200-luvun lopulta lähtien. Kirkonkylän mylly ilmestyi 1500-luvulla kirjallisiin lähteisiin, vaikka todennäköistä on, että hyvällä koskipaikalla on ollut mylly niin kauan kuin lähialueita on viljelty. Myllyjen merkitys ymmärrettiin varhain myös valtiovallan tasolla. 1500-luvulla kruunu pyrki ohjaamaan jauhatusmonopolin syntyä kruununmyllyille ja kielsi käsikivien ja pienten kotitarvemyllyjen käytön. Verotuksen kontrolloimiseksi myllyistä alettiin pitämään kirjaa. Ensimmäinen maininta Kirkonkylänkoskessa olevasta myllystä on vuodelta 1586, jolloin Helsingin pitäjän myllyistä tehtiin tarkastuskertomus. Kirkonkylään on merkattu yksi koskimylly ja verotiedoksi 2 tynnyriä. Yksityisten myllyjen määrä väheni 1600-luvulle tultaessa ja myllyjen omistus keskittyi enenevissä määrin rälssimiehille ja muille säätyläisille. 1664 Kirkonkylän myllyn kahdestatoista osakkaasta neljä oli ratsutilallisia, neljä kuului rälssiin, kolme oli talollisia ja lisäksi kirkkoherran virkataloon kuului osuus. Myllyn omistus oli sidottu tilan maahan, joten sitä ei voinut myydä pois. Jos tila jaettiin, puolittui myös myllyosakkuuden suuruus. Kirkonkylän mylly oli ainakin 1500-luvun lopulta ollut niin sanottu koskimylly, eli ratasmylly. Tällaisen myllyn ratas tarvitsi kosken voimaa pyöriäkseen vaakasuoran akselinsa varassa. Kirkonkylän koskessa mylly pyöri vain keväisin ja syksyisin tulvavesien aikaan. Kesällä vettä oli koskessa liian vähän. Vuonna 1707 mylly oli tulvien vahingoittamana seissyt jonkin aikaa autiona. Osa kyläläisistä halusi rakentaa sen uudestaan. Yli puolet talollisista ei kuitenkaan pitänyt hanketta tärkeänä. Myllyn rakentamisen puolustajat veivät asian käräjille ja merkityttivät pöytäkirjoihin ehdon, että he käyttäisivät myllyä yksin, kunnes muut maksaisivat osuutensa rakentamiskustannuksista. 1710 myllyn toiminta oli taas käynnissä piispa Ignatiuksen hankittua uudet myllynkivet Tukholmasta. Hän sai 56 kuparitaalerin sijoituksen vastineeksi kahden päivän jauhatusvuoron, kun muilla osakkailla oli yhden päivän vuoro. Kirkonkylän mylly oli tuolloin Tikkurilan myllyn ohella pitäjän suurin osakasmylly. Myllyn rakentaminen ei ollut ainoa myllyyn liittyvä kiista. Vuonna 1723 talvikäräjillä käsiteltiin myllyn käyttöä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. Kirkonkylän asukkaiden käskettiin seisauttamaan myllynsä noina päivinä, koska myllyn aiheuttama melu häiritsi kirkkoväkeä. Vuonna 1725 myllyn yläpuolelle perustettiin vesisaha, joka aiheutti vesikiistan paikallisten talonpoikien ja sahan välillä. Talonpojat vaativat sahan siirtämistä, mutta se kuitenkin jatkoi toimintaansa vuoteen 1752 asti. Vuonna 1838 mylly muutettiin myllylahkon anomuksesta, ja sen jälkeen annetulla keisarin käskyllä, kahdella kiviparilla pyöriväksi tullimyllyksi. Toinen kivipari jauhoi leipäviljaa ja toinen rehuviljaa. Tullimyllyn omistajalla oli oikeus jauhaa korvausta, eli tullia vastaan sivullisten viljaa. Oman viljansa talolliset saivat jauhaa ilmaiseksi. Muilta kerätyt tullit jaettiin osakkaiden kesken, tilan suuruuden (manttaaliluvun) määrittämän osuuden mukaan. On mahdollista, että myllyrakennus on uusittu tullimyllyksi tulon yhteydessä. Nykyisen myllyn kivijalkaan on kuitenkin hakattu vuosiluku 1898, jolloin myllyä on todennäköisesti joko perusteellisesti korjattu tai se on rakennettu uudelleen. Kylien yhteismyllyillä ei tavallisesti ollut omaa mylläriä, vaan kukin talonpoika jauhatti vuorollaan omat viljansa. Helsingin pitäjän kirkonkylässä tiedetään olleen myllärin 1800-luvun loppupuolella, jolloin myllyä alettiin vuokraamaan vuoden jaksoissa mylläreille. Myllärin talo sijaitsi myllyn pohjoispuolella. Se näkyy ensimmäisen kerran vuoden 1847–1850 isojakokartassa. Rakennus on purettu 1980-luvun alussa. Vuonna 1919 myllyyn perustettiin Helsingin pitäjän kirkonkylän sähkölaitos. Myllyyn hankittiin Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osake-yhtiön, eli Tampellan valmistamia niin sanottuja C-sarjan vesiturbiineja ja A. B. Gottfr. Strömberg Oy:ltä 15 kW:n generaattori. Sähkölaitoksen tuottama sähkö riitti aikanaan kaikkien kirkonkylän talojen valaistuksiin kuluvan energian tuotantoon. Vuoden 1919 jouluna kerrotaan kaikissa kirkonkylän taloissa palaneen sähkövalon. Kirkonkylän sähkölaitos toimi vuoteen 1933 saakka, jolloin kylä liitettiin Oy Malmin Sähkölaitoksen verkkoon. Myllyssä jatkui jauhon jauhaminen, tosin sähköä alettiin nyt tarvitsemaan myllyn itsensä pyörittämiseen, sillä vesivoimaa ei ollut riittävästi kaikkina vuodenaikoina. Ennen sotia myllyssä oli jonkin aikaa myös pärehöylä. Sotien jälkeen, yleisen säännöstelyn aikana, mylly oli kyläläisten käytössä, kunnes sen käyttö lopetettiin vuonna 1965. Mylly kävi tarpeettomaksi, kun valmiiksi pakattja jauhoja ja ryynejä alettiin myymään kaupoissa ja karjatalouden tarpeisiin jauhettava rehu jauhettiin kotitarvemyllyillä. Muutama vuosi käytön päättymisen jälkeen Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys teki suojeluesityksen myllystä Uudenmaan lääninhallitukselle, joka kuitenkin palautti esityksen sillä perusteella, että se katsoi, että suojelu tulisi toteuttaa kunnan asemakaavoituksen kautta. Vuonna 1972 mylly lahjoitettiin Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistykselle. Mylly oli päässyt seitsemän vuoden käyttämättömyyden aikana osittain huonoon kuntoon. Yhdistys alkoi suunnittelemaan ja toteuttamaan korjaustöitä ja muuttamaan myllyä kokoontumistilaksi. Ensimmäisenä korjattiin katto. Tämän jälkeen valmistettiin rakennukseen teräksestä ikkunaluukut ja ovet, jotta ilkivalta saataisiin estettyä. Seuraavana kesänä mylly maalattiin. Yhdistys kustansi korjaukset osittain kauppalan avustuksella. Kesällä 1976 alueella pidettiin suuret siivoustalkoot, joissa myllyn ympäristö siivottiin sinne kuljetetusta romusta niin veden alta kuin ranta-alueilta. Samasta kesästä lähtien myllyllä on pidetty keskiviikkoisin yhteislauluiltamia. Myllyiltoja on toteutettu yhteistyössä monien paikallisten orkestereiden, artistien, tanssiryhmien, yhdistysten ja seurakunnan kanssa. Myllyilloissa on järjestetty arpajaisia, joiden tuotot on ohjattu muun muassa myllyn kunnostamiseen. Rakennus suojeltiin vuoden 1981 asemakaavassa. Vuonna 2003 Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys sai Museovirastolta avustusta myllyn kunnostamiseen. Samana vuonna tyhjennettiin myllyn alapohja, jonne oli vuosien aikana kertynyt paljon kiviä, hiekkaa ja multaa. Patorakenteiden korjaustöiden yhteydessä korjattiin myös vanha myllyuoma ja sen sulkuportit. Vuonna 2004 myllyn puiset perustusrakenteet kunnostettiin ja kivirakenteet tuettiin uusin, vanhoista kerroksista erottuvin valuin. Myllyn valta-akselille valettiin uusi alusta. Aikaisempia painekyllästetystä puusta tehtyjä tai muutoin toimimattomia korjauksia korvattiin alkuperäisen rakenteen ja rakennustavan huomioon ottavalla korjauksella. Hirsiseinät tuettiin följarein ja vetotangoin. Vuonna 2008 rakennuksen kate uusittiin entisen mukaiseksi konesaumatuksi peltikatteeksi. Rakennuksen kuvaus Kolmikerroksisen myllyrakennuksen kivijalka ja perustukset ovat lohkokiveä, seinä- ja lattiarakenteet hirttä. Harjakatto on maalattu konesaumapeltikate. Rakennus rajoittuu eteläsivultaan jokiuomaan. Kivirakenteinen myllyuoma on johdettu rakennuksen alta. Rakennuksen muu vierusta on pääasiassa sorapintainen. Itse rakennus on hirsirunkoinen. Ulkoseinä on punamullattu ja vuorilaudat ovat valkoiset. Alustiloissa on maa- ja kalliopohja. Myllyn turbiinien tasot ovat betonirakenteiset. Pohjoissivulla rakennuksen vierellä on kevytrakenteinen tanssilava. Myllyrakennus edustaa tyyliltään 1800-luvun lopun rakentamista. Sen rakennusosissa on käytetty paljon detaljiikkaa. Ikkunoiden vuorilaudat, räystäslautojen sekä kattotuolien ja kattovasojen päät ovat koristeltu ajalle ominaiseen tyyliin. Helsingin pitäjän kirkonkylän mylly on osa valtakunnallisesti merkittävää Helsingin pitäjän kirkonkylän kokonaisuutta (RKY 2009) ja erittäin merkittävä, suojeltu rakennusperintökohde Vantaalla.
Hakkilan kivisilta ylittää Keravanjoen Suuren Rantatien linjauksella. Suuri Rantatie on Suomen vanhimpia maanteitä, joka johti Turun linnasta Viipurin linnaan. Siltaa alettiin rakentaa vuonna 1896 tehdyn kunnankokouksen päätöksen jälkeen. Vuonna 1897 kunta päätti lunastaa siltaa varten tarvittavat maapalstat tohtorinna Natalie Crohnsilta ja insinööri Robert Huberilta. Silta rakennettiin insinööri Herman Norrménin piirustusten mukaan. Siltaa on kutsuttu myös nimellä Tenkulan kivisilta, vieressä sijainneen Stenkullan tilan mukaan. Hakkilan kivisilta on perustettu hirsiarinalle. Se on yksiaukkoinen graniitista holvattu silta, jossa on käytetty sekä leikattuja graniittiharkkoja että luonnonkivilohkareita. Silta peruskorjattiin vuonna 2016. Korjauksen yhteydessä 1960-luvulta peräisin olevat metallikaiteet vaihdettiin puisiksi kaiteiksi, jotka vastaavat nykyisiä turvallisuusnormeja. Silta on nykyisin kevyen liikenteen väylänä, raskaamman liikenteen kulkiessa viereen rakennettua ajosiltaa pitkin. Uusi ajosilta rakennettiin vuosien 1977-1985 välisenä aikana. Silta on yksi kolmesta Vantaalla säilyneestä kivisillasta ja se on suojeltu asemakaavalla.
Nissbackan kartanon alue on osa Sotungin vanhaa kyläkeskusta. Ensimmäinen kirjallinen tieto Sotungin kylästä on vuodelta 1347. Nissbackan tila oli oletettavasti yksi kylän alkuperäisistä kantatiloista. Se muodostui kahdesta tilasta, maastossa ylempänä sijaitsevasta Öfre Nissbackasta ja alempana sijaitsevasta Nedre Nissbackasta. Suomen suurruhtinaskunnan aikana Nissbackan omisti majuri Jacob Reinhold de la Motte (1753–1830). De la Motten aikana alkoi kartanon kukoistus. Hän rakennutti kaksikerroksisen, hirsisen päärakennuksen vuonna 1796 alatilan maille, eli Nedre Nissbackaan. Sen ympärille rakennettiin säännöllisen muotoinen, geometrinen puisto. Rakennusta ei ole enää jäljellä, mutta osa vanhoista puista elää edelleen. Ympäristöstä löytyy tammia, vaahteroita, saarnia ja metsälehmuksia. Tilan omistajuus siirtyi Ramsay-suvulle vuonna 1894. Johan August Ramsayn ostaessa tilan sillä oli pinta-alaa 356 hehtaaria. Tilaa hoiti Ramsayn poika Axel William, joka lunasti tilan itselleen vuonna 1904. Hän asui kartanossa perheineen vaimonsa Märtan (o.s. Armfelt) ja lastensa Märtan ja Carl August Williamin kanssa. Tilan omistajuus siirtyi perheen pojalle, joka isännöi kartanoa vuosina 1944–1953. Nissbackan uuden päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin ja se valmistui vuonna 1913. Se rakennettiin mäelle, missä aikaisemmin oli sijainnut Öfre Nissbackan tila. Joulukuussa 1934 rakennus tuhoutui tulipalossa. Koiran haukuntaan heränneet asukkaat pelastuivat viime hetkellä. Jäljelle komeasta päärakennuksesta jäi kivijalka, kellarikerros, portaat ja eteläinen sisäänkäynti pylväineen. Kivijalka on muurattu luonnonkivistä ja betonoitu. Betonin pintaan on tehty kvaaderi-imitointi. Samanlainen kivijalka on kartanon makasiinissa ja tilanhoitajan talossa Nissbackan kartanoraunion alue on Vantaan kaupungin omistuksessa. Rauniot sekä niitä ympäröivä puistoalue on suojeltu vuonna 1998 voimaan tulleessa asemakaavassa. Rauniot on kunnostettu vuonna 2013 tavoitteena parantaa alueen turvallisuutta sekä hidastaa rakenteiden raunioitumista.
Håkansbölen talousrakennuksiin kuuluva hirsirakenteinen talli on rakennettu alun perin vuonna 1883 kartanon silloisen omistajan Konni Zilliacuksen täysverihevosia varten. Rakennus sijoittuu talous- ja tallipihan väliin. Rakennusta on laajennettu ensin länteen ja sen jälkeen etelään lisäämällä siihen poikkipääty. Tämä klassistisin pilasterein ja segmentti-ikkunalla varustettu osa rakennusta on todennäköisesti 1940-luvulta. Se on lautarakenteinen. Tallin ovet ovat avautuneet alun perin pohjoiseen, talouspihalle. Hirsirakenteisen rakennuksen kivijalka on ladottu suhteellisen kookkaista luonnonkivistä, joita on myöhemmin sidottu toisiinsa sementtilaastilla. Etelän ja lännen puolella kivijalka on peitetty betonilla. Katolla on puurakenteiset ilmanvaihtotorvet, joista voidaan päätellä, että se on palvellut eläinsuojana. Vuonna 2021 rakennus kunnostettiin tapahtumatilaksi. Julkisivuun vaikuttavia muutoksia oli 1980-luvun profiilipeltikatteen muuttaminen kolmiorimahuopakatteeksi. Ulkoseinien Julkisivulaudoituksen kuluneet osat korjattiin helmaan asetetulla leveällä vaakalaudalla. Rakennukseen tehtiin uusi ulko-ovi pohjois-sivulle, vanhan oviaukon paikalle. Suurin osa ikkunoista uusittiin vanhan mallin mukaisina puuikkunoina. Tallin eteläsivulle rakennettiin ramppi esteetöntä kulkua varten. Rakennuksen sisälle rakennettiin wc-tila ja pieni keittiö irti olemassaolevan rakennuksen rungosta.
Håkansbölen kartanon pikkutalli, Åkstall, on ollut alun perin osa suurempaa, L-kirjaimen muotoista talli- ja navettarakennusta. Se on todennäköisesti peräisin Munsterhjelmin ajalta 1840-luvun puolivälistä. Navettaosa purettiin, kun uusi navetta rakennettiin kartanoalueen eteläpuolelle vuonna 1921. Rakennuksen lounaisnurkalla on maanpinnassa näkyvissä vanhaa kivijalkaa, josta voidaan päätellä missä puretun navetan länsipää on sijainnut. Pikkutallin julkisivuissa on vaakalaudoitusta pohjois- ja itäsivuilla, pystyrimalaudoitusta itä- ja eteläsivuilla sekä meidän aikamme karkea lomalaudoitus länsisivulla. Eteläpäädyn rimalaudoituksen rimat ovat melko leveät, joten vuoraus ei erityisesti poikkea lomalaudoituksesta. Kivijalka on kookkaista kivistä tehty kylmämuuraus ja hyvin arkaaisen näköinen. Tallin pohjoispäädyssä on kartanon vellikello 1800-luvun lopulta. Sen yläpuolella olevassa katoksessa on kopio Sederholmin aikaisesta rautaviiristä. Vellikellon teline on ollut alun perin nykyistä korkeampi. Tallin itäpuoliset ikkunat ovat alun perin olleet pyöreäpäisin pielilaudoin koristellut kolmiohuippuiset, sveitsiläisvaikutteiset ruutuikkunat. Tämä käy ilmi vanhoista valokuvista. Pikkutalli peruskorjattiin vuonna 2021 kaupunginmuseon näyttely- ja varastotilaksi ja kahvila-ravintolan tukitiloiksi. Suurin julkisivumuutos peruskorjauksessa oli 1980-luvun profiilipeltikatteen muuttaminen kolmiorimahuopakatteeksi. Katolle tehtiin uusi piippu jätehuoneen ilmanvaihtoa varten. Piipun malli otettiin tallirakennuksesta. Ikkunoita korjattiin ja osittain korvattiin uusilla, vanhan mallin mukaan tehdyillä puuikkunoilla.
Håkanbölen kartanon entinen autotalli on toiminut myös maitokamarina ja jääkellarina. Se on siis aiheellisesti sijainnut vanhan navetan vieressä. Rakennus on rakennettu päärakennuksen syntyaikana 1900-luvun alussa. Käyttötarkoitus muuttui vuonna 1922, kun maitokamariin tehtiin kaksi asuinhuonetta ja puusepänverstas. Autotalliksi rakennus muutettiin 1950-luvulla. Rakennus sijaitsee rinteessä ja sen ensimmäisen kerros on kellaritilaa, jonne on sisäänkäynti rakennuksen itäpäädystä. Ylempää länsipäädystä pääsi ajamaan autotalliin. Nykyisin rakennuksessa toimii antiikkikauppa. Rakennus on hirsipintainen lukuun ottamatta sen päätyjä, joiden yläosa on rimalaudoitettu. Kivijalka on ajankohdan mukaisesti tehty järeistä kvaadereista kohosaumoin muuraamalla. Ikkunoiden vuorilaudat on leikattu sveitsiläistyylin mukaisesti päistään teräviksi. Rakennus peruskorjattiin vuonna 2021. Suurimpana muutoksena julkisivussa oli 1980-luvulla asennetun tiili-imitaatio profiilipeltikatteen muuttaminen kolmiorimahuopakatoksi.
Pyykkitupa sijaitsee Håkansbölen kartanon puistossa, Kormuniitynojan rannassa. Rakennusta on kutsuttu myös nimillä Mankelitupa ja Myllytorppa (eli Kvarntorp). Se on rakennettu 1840-luvulla Munsterhjelmin suvun, eli silloisen kartanon omistajan toimesta. Rakennuksessa oli alun perin pesu- ja mankelitupa sekä silityshuone. Vuonna 1972 talo muutettiin asunnoksi ja siinä käytössä se oli vuoteen 2005 saakka. Kartanontien varresta purettu "Alphyddan" oli samaa rakennustyyppiä. Kartanon työntekijät kertovat, että myöhemmin myös Alphyddania kutsuttiin nimellä Mankelitupa. Alphyddan näkyy valokuvassa, joka on otettu 1800-luvun lopulla vanhasta päärakennuksesta idän suunnasta. Pyykkitupa on hirsipintainen ja siinä on 16-ruutuiset ikkunat, jotka näyttävät olevan 1900-luvun alusta. Myös ulko-ovet ovat vanhat. Piippu on keskellä pyramidikattoa. Arkaaisen oloinen luonnonkivijalka on suurimmaksi osaksi näkyvissä, mutta etelä- ja itäsivulta se on betonoitu. Rakennus valmistui vuonna 2022 lasten Kulttuurikeskus Pyykkituvan käyttöön. Peruskorjaustöiden yhteydessä rakennuksen profiilipeltikate muutettiin kolmiorimahuopakatteeksi ja rakennuksen edessä ollut katos uusittiin.
Skomarsin torppa sijaitsee entisillä Håkansbölen kartanon mailla, aikaisemmin Hästhagenina tunnetulla alueella. Nykyisin alue on Hakunilan keskustaa. Rakennuksen on arvioitu olevan alun perin 1800-luvulta, mutta tarkkaa rakennusvuotta ei tiedetä. Rakennus näkyy vuoden 1872 Senaatin kartassa, josta voi myös huomata, että se on sijainnut kahden tien risteyksessä. Näistä pohjoisenpuoleinen linjaus on johtanut Östersundomiin (nykyinen Ratsumiehenpolku on osa tätä vanhaa linjausta) ja eteläisempi Håkansbölen kartanon kautta Sotungintielle. Skomarsin torppa on alun perin tunnettu nimellä Haga soldattorp, eli Haagan sotilastorppa. Tämä nimitys liittyy sijaintiin (Hästhagen) ja viittaa siihen, että torpassa on joskus asunut sotilas. Rakennuksessa tiedetään asuneen 1800-luvulla Gustaf Frändin -niminen henkilö perheineen, jonka mukaan torppaa kutsuttiin myös Frändisiksi. Vuonna 1920 alueelle muodostettiin Skomars -niminen tila, johon kuului torpan lisäksi vieressä kulkevan tien eteläpuolella sijainnut suutarin asuintalo. Tämä talo kuitenkin purettiin tien leventämisen ja suoristamisen takia muutama vuosi tilan muodostuksen jälkeen. Suutarin (ruots. skomakare) nimi jäi kuitenkin elämään puretun asuintalon vieressä sijainneen torpan nimeksi. Vanhan torpan tiedetään käsittäneen suuren tuvan, eteisen ja kamarin. Rakennus saneerattiin vuonna 1938 kun Håkansbölen kartano tarvitsi lisää asuntoja työntekijöilleen. Rakennus jaettiin tuolloin kahteen huoneistoon, joissa molemmissa oli huone ja keittiö. Rakennusta pidennettiin molemmista päistä, joihin sijoitettiin sisäänkäynnit. Rakennus sai myös tuolloin lautaverhoilun ja mahdollisesti tuolloin betonoitiin luonnonkivinen kivijalka. Muutokset suunnitteli Håkansbölen kartanon omistaja Per Kasten Sanmark. Ulkoasultaan 1920-luvun klassismia edustava Skomarsin torppa on lähes identtinen Håkansbölen kartanon makasiininmäellä sijaitsevan Orrkullan asuinrakennuksen kanssa. Orrkulla on rakennettu vuotta myöhemmin kuin Skomarsin torppa sai nykyisen ulkoasunsa, eli 1939. Myös sen on suunnitellut Per Kasten Sanmark. Molemmissa rakennuksissa sisääntulot ovat sisäänvedettyjä ja syvennysten aukkoja koristavat pilasterit molemmin puolin. Sisäänkäyntien yllä on segmentti-ikkunat, joita on käytetty Håkansbölen kartanoalueella useissa rakennuksissa jo 1800-luvulta lähtien. Skomarsin rungossa voi olla jäljellä vanhaa hirsikehikkoa, mutta Orrkulla on todennäköisesti rankarakenteinen. Skomarsin torppa on suojeltu asemakaavassa jo vuonna 1979, eli se on ensimmäisiä suojeltuja rakennuksia Vantaalla. Rakennus siirtyi Vantaan kaupungin omistukseen vuonna 1981, jonka jälkeen se peruskorjattiin. Muun muassa ulkolaudoitus on uusittu ja seiniä on lisälämmöneristetty siten, että ikkunat ovat jääneet hieman upoksiin seinäpinnasta. Vanhat 16-ruutuiset ikkunat on kuitenkin kunnostettu. Vantaan kaupungin omistuksessa torppaa on käytetty nykyisessä käyttötarkoituksessaan kokous- ja juhlatilana.
Knapaksen tontti on sijainnut vuosisatoja Helsingin pitäjän kirkonkylän keskellä, vanhan Hämeenlinnaan johtavan maantien ja Kyläraitin risteyksessä. Knapaksen tilan nimi on peräisin 1500-luvulla tila hallinnoinneelta Markus Jönssonilta, joka oli knaappi, eli alempi rälssimies. Tila jaettiin kahteen osaan vuonna 1732 ja vanhalle paikalle muodostettiin Gammelknapasin tila (käytetty myös nimitystä Gammalknapas). Gammelknapasiin vanha päärakennus oli kaksikerroksinen rakennus, joka sijaitsi teiden risteyksessä vastapäätä Hannusaksen taloa. Rakennuksessa toimi aikanaan kylän kauppa Knapasboda. Rakennus kuitenkin paloi sisällissodan aikana tai hieman sen jälkeen. Rakennuksesta on viimeinen tiedossa oleva valokuva keväältä 1918. Vuonna 1922 vanhan päärakennuksen paikan pohjoispuolelle, tontin keskelle, rakennettiin uusi kookas päärakennus. Tontti rakennuksineen myytiin 1950-luvun alussa Helsingin maalaiskunnalle, joka sijoitti kunnan rakennustoimiston päärakennukseen vuonna 1952. Vuoteen 1957 mennessä rakennuksessa toimivat myös kunnan sosiaalitoimisto ja sosiaalivirasto. Vaiheen muutoksiin sisältyy todennäköisesti toisen kerroksen muokkaaminen kokonaan lämpimiksi huoneiksi, eteläpäädyn ikkunoiden pienentäminen ja joidenkin tulisijojen purkaminen. Vuonna 1961 rakennus muutettiin terveystaloksi ja terveydenhoitolautakunnan käyttöön. Myöhemmin taloon siirtyi kunnalliskodin (vanhainkodin) yleinen osasto. Myös neuvola toimi talossa muutaman vuoden. Vuonna 1984 Gammelknapas muutettiin lastenkodiksi peruskorjauksen jälkeen. Molemmissa kerroksissa tehtiin huomattavia tilajaollisia muutostöitä, kaksi tulisijaa purettiin ja rakennus lisälämmöneristettiin. Vuosina 2008–2017 tiloissa toimi yksityinen lastenkoti, jonka aikana uusittiin sisätilojen pintarakenteita. Rakennus on tyypillinen 1920-luvun vauraan maatalon päärakennus, johon yhdistyi piirteitä aikakauden huvila-arkkitehtuurista. Rakennuksen päähahmo on keskeissymmetrinen, jyrkkälappeinen ja julkisivujäsentelyltään selkeä. Runko on syvä ja rakennus on kooltaan suuri, kuten monet maalaiskunnan maatilojen päärakennukset. Huvila-arkkitehtuurin piirteitä on muun muassa luonnonkivikvaadereista koottu kivijalka, vaihtelevasuuntainen, kapealautainen ulkoverhous, valkoinen väri, jyrkkä harja, jossa jyrkkäharjainen frontoni pääjulkisivussa. Päädyn ja frontonin harjan alla on rakennusajalle tyypilliset kamparimakoristeet. Rakennuksessa on kaksi kuistia. Läntinen pääkuisti on lasiveranta ja pohjoinen apukuisti on umpikuisti. Myös lasiveranta on tyypillinen 1920-luvulle. Valokuva-aineiston mukaan alkuperäinen kate oli pärettä, mutta se korvattiin savitiilisellä katteella todennäköisesti samoihin aikoihin ensimmäisen ulkoverhouksen asentamisen kanssa. Lamasalvotut rakennukset oli tapana verhota vasta rungon laskeuduttua aikaisintaan viiden vuoden kuluttua rungon pystyttämisestä. Savupiiput pellitettiin todennäköisesti samoihin aikoihin. Kate on uusittu vuonna 1990 betonitiilikatteeksi. Katteen uusimisen yhteydessä on vaihdettu myös sadevesikourut ja syöksytorvet sekä räystään otsalaudoitus. Savupiiput ovat alkuperäiset ja niiden nykyinen pellitys on todennäköisesti 1920-luvun lopulta tai 1930-luvulta. Suurin osa ikkunoista on uusittu vuosikymmenten varrella. Alkuperäisiä ikkunoita on säilynyt kuisteilla. Toisen kerroksen itäisellä poikkipäädyllä on lisäksi säilynyt yksi alkuperäinen jugend-henkinen ikkuna, ja pohjoispäädyssä ja lännen kattolyhdyssä yhdet yksinkertaisemmat ikkunat. Enemmistö nykyisistä ikkunoista on rakenteensa perusteella 1960-luvulta. Ulko-ovet ovat alkuperäiset, mutta ne on paneloitu ja osittain levytetty todennäköisesti 1950-luvulla. Ulkoverhous on uusittu lähes kokonaan 1990-luvun alussa. Muutoksessa alkuperäisiä osia säilytettiin vain läntisen kuistin yläosassa. Nykyinen verhous vastaa pääperiaatteiltaan alkuperäistä, joskin vaakapaneloiduissa osissa puutavara on karkeampaa ja sen uritus on leveämpää. Nykyisin vanha kantatila muodostaa omakotitalo-tyyppisen pihakokonaisuuden historiallisten kyläteiden risteyksessä. Rakennus on säilyttänyt alkuperäisen ulkoasunsa varsin hyvin, vaikka siinä on runsaasti materiaalista kerrostuneisuutta. Helsingin pitäjän kirkonkylä on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Gammelknapasin rakennus on merkittävä rakennusperintökohde Vantaalla ja suojeltu voimassa olevassa asemakaavassa.
Rakennus kuulu Övre Räckhalsin tilan rakennuksiin, jotka tunnetaan paremmin Rekolan kartanona. Pihapiiri kuuluu keskiaikana Helsingin pitäjän seurakunnalle lahjoitettuihin maa-alueisiin, jota seurakunta vuokrasi viljelytoimintaan 1820-luvulta alkaen. 1900-luvun taitteessa vuokralaisena oli Karl Oskar Olenius niminen maanviljelijä, joka rakennutti tilan päärakennuksen lisäksi tämän navetan. Olenius anoi lupaa navetan rakentamiseen seurakunnalta vuonna 1907. Seurakunta hyväksyi piirustukset ja lisäksi Olenius sai rakentamiskuluihin 12 000 markkaa erityisestä Räckhals -rahastosta. Vuonna 1928 navetta kärsi pahoin tulipalosta. Silloinen vuokralainen rakensi navetan uudestaan saamiensa vakuutuskorvauksien turvin ja rakennus varustettiin peltikatolla. Karjanhoito loppui tilalla viimeisen vuokralaisen aikana (vuosina 1955-1969) ja navettaa alettiin käyttämään varastotilana. Rakennus on tyypillinen suurikokoinen 1900-luvun alun kivinavetta. Sen runko on rakennettu karkeatekoisista harmaakiviharkoista. Saumat ovat tyypilliset 1900-luvun alun ulospäin pullistuvat kalkkisementtisaumat. Päätykolmiot ovat peiterimoitettu ja maalattu punamultamaalilla. Konesaumatun peltikaton lappeet ulottuvat hyvin alas. Ylisille johtava ramppi on ilmeisesti myöhemmin betonoitu. Navetta ja päärakennus ovat ainoat jäljellä olevat rakennukset Övre Räckhalsin tilalta. Navetta on merkittävä rakennusperintökohde Vantaalla ja se on suojeltu asemakaavassa.
Rekolan kartanon rakennusta ympäröivät maa-alueet on omistanut keskiajalta lähtien Helsingin pitäjän kirkon seurakunta, joka sai alueen lahjoituksena Anders Räckhalsilta, Hans Medelinilta ja Michel Redesveniltä. Kaksi viimeistä henkilöä olivat todennäköisesti Anders Räckhalsin perillisiä. Lahjoitus oli niin sanottu sielunlahja, jonka uskottiin auttavan vainajien sielua kiirastulesta eteenpäin. Lahjoitusmaa sijaitsee nykyisen Rekolanpuron länsirannalla. Se jaettiin vuonna 1776 isossa jaossa kahteen osaan, joista alettiin käyttää nimiä Övre Räckhals ja Nedre Räckhals (nykyisin Hiekkaharju). Seurakunta on vuokrannut alueita viljelykäyttöön 1820-luvulta alkaen. 1800-luvun lopulla Övre Räckhalsista muodostui suuri maanviljelystila, jonka silloinen vuokralainen Karl Oskar Olenius rakennutti päärakennukseksi jugend-huvilan vuonna 1901. Rakennusta alettiin kutsumaan Rekolan kartanoksi, mutta rakennus ei kutsumanimestään huolimatta ole kartano, vaan maatilan päärakennus. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti D.W. Frölander. Rakennus on hirsirakenteinen ja lautavuorattu. Se on ulkoväritykseltään pääosin valkoinen, mutta listoitukset ovat tumman vihreät. Julkisivujen alkuperäinen väritys on todennäköisesti ollut nykyistä tummempi. Rakennuksen harjakatolla on kolme frontonia. Katemateriaalina on ruskea, konesaumattu pelti. Alkuperäispiirroksessa kate on punainen. Yläosiltaan pieniruutuiset ikkunat on uusittu vuonna 1984 vanhan mallin mukaisesti. Rakennus on sopusuhtainen ja sijoittuu hienosti mäen päälle näkyvälle paikalle. Se on säilyttänyt korjauksista huolimatta hyvin alkuperäisen tunnelmansa. Rakennus on ollut historiansa aikana monessa käytössä. Kansalaissodan jälkeen sinne siirrettiin Tikkurilasta lastenkoti, joka oli perustettu sotaorpojen hoitoa varten. Vuonna 1918 se oli maalaiskunnan suurin lastenkoti, jossa oli 120 lasta. Lastenkoti toimi rakennuksessa vuoteen 1930 asti. 1950-luvun alussa rakennuksessa toimi kansakoulu. Vuodesta 1953 rakennus oli seurakuntakäytössä, toimien välillä myös kirkkona, kunnes Rekolan kirkko ja muut uudet toimitilat valmistuivat 1980-luvulla. Rekolan kartanon maiden käyttösuunnitelma laadittiin 1970-luvun alkuvuosina. Seurakunnalla oli tavoitteena säilyttää maa-alueet omistuksessaan, mutta kaavoittaa alueita edulliseen vuokra- ja omistusasuntokäyttöön. Erityisesti asuntoja haluttiin tuottaa vanhuksille, nuorille pareille sekä heikossa taloudellisessa asemassa oleville ihmisille. Pyrkimyksenä oli väljä ja ihmisläheinen asuinympäristö. Alueelle oli suunnitteilla myös Peijas-Rekolan sairaalahanke. Rekolanmäen asemakaava hyväksyttiin Vantaan kaupunginvaltuustossa vuonna 1982. Rekolan kartano ympäröivine alueineen on seurakunnan toimesta haluttu pitää siinä käyttötarkoituksessa, kuin mikä sille lajoituksen yhteydessä 1400-luvulla asetettiin. Sielunlahjan tulkittiin nykymaailmassa soveltuvan yleishyödylliseen diakoniatyöhön. Aluetta hallinnoimaan perustettiin vuonna 1989 Diakoniasäätiö Foibe, jonka tarkoituksena oli apua tarvitsevien yksityishenkilöiden ja perheiden elämän helpottaminen ja elämänlaadun parantaminen. Rekolan kartano on Vantaan kaupungin rakennusperintökohde, joka on asemakaavassa suojeltu.
Malmarsin krouvi tunnetaan myös Hakkilan (Haxbölen) torppana. Se sijaitsee kahden vilkkaasti liikennöidyn tien risteyksessä, jotka ovat olleet merkittäviä kulkuyhteyksiä jo pitkään. Suuri rantatie on Suomen vanhimpia maanteitä, joka johti Turun linnasta Viipurin linnaan. Tie perustettiin vuonna 1293. Malmarsin krouvin kohdalla Suuren Rantatien kanssa risteää Helsingistä Porvooseen vievä tie. Torpan arvellaan olevan alkuperäinen Malmarsiin rakennettu kievaritalo. Kartta-analyysin mukaan kievari on rakennettu tälle paikalle vuosien 1749 ja 1774 välillä. Rakennuksen hirsien kerrotaan olevan peräisin Östersundomin kappelista, joka purettiin 1740-luvulla. Tätä oletusta tukee hirsistä löytynyt maalauskoristelu ja vuosiluku 1694. Mikäli rakennus on todella alkuperäinen Malmarsin krouvi, se merkitsee, että talo on yksi vanhimmista Vantaan asuinrakennuksista Nöjen ja Påvalsin tilojen päärakennusten sekä Nedre Thorsin Lillstugan ohella. Rakennus on tyypillinen 1700-luvun asuinrakennus. Massoittelultaan se on yksikerroksinen, pitkä, kapearunkoinen, satulakattoinen rakennus. Hirret ovat salvottu pitkänurkkaisiksi. Kadun puoleinen sivu ja rakennuksen päätyjen alaosat on vuorattu rimoitetulla pystylaudoituksella. Pihan puolella vuoraus puuttuu osittain ja hirret ovat suurilta osin näkyvissä. Julkisivujen väri on punamulta. Ikkunat ovat kuusiruutuiset, osaksi kaksijakoiset ja niissä on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulmarautoja. Pihan puolella olevat kaksi ikkunaa ovat vaihdettu kaksiruutuisiksi ikkunoiksi. Tämä on voinut tapahtua yhtäaikaisesti nykyisten kuistien rakentamisen kanssa 1930-luvulla. Myös päätykuistin ikkunat ovat kaksiruutuiset. Talossa on kaksi umpikuistia, eteläpäädyssä harjakattoinen ja pihan puolella aumakattoinen kuisti. Niiden seinissä on ulkopuolella muuta taloa tiheämpi peiterimavuoraus. Aikaisemmin rakennuksen pääsisäänkäynti kuisteineen on sijainnut rakennuksen itäsivulla, maantien puolella. Se on vuosina 1927–1930 korvattu isommalla pihan puolella sijaitsevalla kuistilla. Vanhan kuistin paikalla on nykyään ikkuna. Pääsisäänkäynti on mahdollisesti siirretty tieltä piha-alueelle liikennemäärien kasvaessa Vanhalla Porvoontiellä. Eteläpäädyn kuisti on luultavasti uusittu harjakattoiseksi samaan aikaan kun pihakuisti on rakennettu. Rakennuksen runko on huomattavan painunut ja osittain hieman vääntynyt, mutta harjalinja on edelleen melko suora. Talon kivijalka on osittain uponnut maan sisään ja viereinen Vanha Porvoontie on noussut aikojen saatossa huomattavan korkeaksi pinnaltaan, niin että talo näyttää olevan ojassa. Talo on perustettu nurkkakiville, joiden välinen osa on kylmämuurausta, eli kivijalka on alun perinkin ollut matala. Myöhemmin sitä on betonoitu pihan puolelta. Vesikattorakenteet on uusittu jossakin vaiheessa ja kate on vaihtunut aikaisemmasta asbestilevystä kolmiorimahuopakatteeksi. 1890-luvulla otetussa valokuvassa katemateriaalina on pärekatto. Kattoa on todennäköisesti korotettu, sillä kurkihirsiä on kaksi päällekkäin. Samalla kattokulma on jyrkentynyt. Tämä on tapahtunut ennen katemateriaalin vaihtamista asbestilevyksi, sillä pärekatto näyttää olevan säilyneiden vesikatteiden alimmaisena kerroksena. Savupiippujen valokuvassa näkyvä kruunumalli on kadonnut. Ne ovat nykyään suoraseinäiset ja päällystetty pellillä. Malmarsin krouvissa toimii nykyään hautakiviä myyvä yritys. Nykyisiä kuisteja lukuun ottamatta rakennus on säilynyt yllättävän hyvin, se on muun muassa edelleenkin pitkänurkkainen. Rakennus on erittäin merkittävä rakennusperintökohde Vantaalla ja se on suojeltu asemakaavassa.