Elokuvaohjaaja

Valentin Vaala (1909-1976) oli merkittävä ja laaja-alainen suomalainen jo mykän filmin kaudella aloittanut elokuvaohjaaja, joka vuosina 1929-63 ohjasi 45 pitkää elokuvaa.


Valentin Vaala syntyi Helsingissä venäjänkieliseen perheeseen. Hän oli viralliselta sukunimeltään Ivanoff, mutta omaksui taiteilijanimekseen suomalaisittain Vaalan. Talvella 1927 hän tutustui itseään kolme vuotta nuoremman Theodor Tugain alias myöhemmän Teuvo Tulion kanssa, ja samana kesänä he tekivät ensimmäiset elokuvakokeilunsa, Vaala ohjaajana ja Tulio näyttelijänä. Varojen puutteessa työ jäi kesken, mutta sitä jatkettiin jälleen seuraavana kesänä. Toverusten esikoiselokuva Mustat silmät valmistui esityskuntoon keväällä 1929.

Vaalan ja Tugain yhteistyö jatkui vielä kolmen elokuvan ajan vuosina 1929-33. Kahden varhaisen äänielokuvan - Helsingin kuuluisin liikemies (1934), Kun isä tahtoo... (1935) - jälkeen Vaala sai toukokuun 1935 alusta kiinnityksen sen hetken Suomen suurimpaan elokuvavalmistamoon, Suomi-Filmiin, Risto Orkon rinnalle yhtiön toiseksi ohjaajaksi. Vuodesta 1943 alkaen pääohjaajan asema talossa siirtyi käytännössä Vaalalle. Kerran Suomi-Filmiin tultuaan Vaala pysyi sille uskollisena aina vuonna 1974 tapahtuneeseen eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Jatkosodan vuosina Vaala oli komennettu sotilasvirkailijana Valtion tiedotuslaitoksen palvelukseen puolustusvoimien uutiskatsauksien leikkaajaksi, mutta saattoi sen ohessa jatkaa työtään myös näytelmäelokuvien ohjaajana.

Suomi-Filmin vuosinaan Vaala ohjasi 38 pitkää näytelmäelokuvaa. Niistä ensimmäisenä marraskuussa 1935 nähty Kaikki rakastavat oli myös Ansa Ikosen ja Tauno Palon ensimmäinen yhteinen elokuva. Näytäntökaudella 1937-38 Vaala toi valkokankaille ensimmäiset Hella Wuolijoki -filmatisoinnit Juurakon Hulda ja Niskavuoren naiset. Ansa Ikosen ohella Vaalan tähtilöytöjä olivat mm. Sirkka Sari, Olavi Reimas, Tapio Nurkka ja Lea Joutseno.

Vaala liikkui yhtäläisellä varmuudella sekä vakavan draaman että räiskyvän komedian parissa ja hallitsi niin maalaiselämän kuvaukset kuin moderneihin kaupunkilaisseurapiireihin liittyvät aiheet. Hänen pitkäaikainen kuvaajatyötoverinsa oli Eino Heino, jonka puoliso Emma Väänänen nähtiin nimiosassa elokuvassa Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä (1946). Zachris Topeliuksen kertomukseen perustuva Linnaisten vihreä kamari (1945) palkittiin neljällä Jussi-patsaalla, joista yhden Dynamiittitytön (1944) kanssa sai ohjaaja. Myös Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä sekä Mika Waltari -aihe Omena putoaa... toivat ohjaajalleen Jussin. Neljännen Jussinsa Vaala sai yhdessä Leo Joutsenon kanssa F.E. Sillanpään romaaniin perustuvan elokuvan Ihmiset suviyössä käsikirjoituksesta 1948.

Valentin Vaalalle uskottiin myös Suomi-Filmin ensimmäisten värielokuvien ohjaus 1950-luvun lopussa - kaikki kolme perustuivat suomalaisiin klassikkoteksteihin. Vaalan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi talvella 1963 Mauri Sariolan poliisiromaaniin pohjautunut Totuus on armoton. Se oli Vaalan 45. henkilökohtainen pitkän elokuvan ohjaus. Ohjattujen elokuvien lukumäärässä hänen edelleen menee ainoastaan Toivo Särkkä 49 työllään.

Kun pitkien elokuvien tuotanto Suomi-Filmissä supistui jyrkästi 1960-luvun alussa, Vaala siirrettiin vuonna 1963 lyhytelokuvaosaston puolelle ohjaamaan Suomi-Filmiltä tilattuja dokumenttitöitä. Puolentoista vuosikymmenen mittaan niitä kertyi Vaalalle runsaat 30. Näytelmäelokuvanteon verkkaiseen rytmiin ja suureen kuvausryhmään tottunut ohjaaja ei kuitenkaan koskaan oikein sopeutunut lyhytelokuvatuotannon huomattavasti kiihkeämpään tempoon.

Elämänkatsomukseltaan Vaala oli humanisti ja perusolemukseltaan sydämellisesti myötäelävä, joskin toisaalta hyvin tarkkaan vapaa-ajan seuransa valitseva. Heitä kuuluivat mm. näyttelijä Kirsti Hurme ja toimittaja Paula Talaskivi. Avioliittoa tämä käytökseltään aina tahdikas herrasmies ei koskaan solminut - hän oli homoseksuaali. Valtion taiteilijaeläkkeen Vaala sai toisella yrittämällään 1974, mutta ehti nauttia siitä vain vajaan kolmen vuoden ajan ennen kuolemaansa marraskuussa 1976.


Kari Uusitalo
30.1.2013



Kirjallisuutta ja lähteitä

Kimmo Laine - Juha Seitajärvi - Matti Lukkarila: Valentin Vaala. Helsinki: SKS, 2004.

Kari Uusitalo: ”Vaala, Valentin”. Teoksessa Suomen kansallisbiografia 10. Helsinki: SKS, 2007.