Haku

Aloita uusi perushaku

Henkilö

Tauno Palo

QR-koodi

Tiedosta vastaa

  • Kansallinen audiovisuaalinen instituutti
Finna-arvio
Lisää ensimmäinen arvostelu. Kaikki arvostelut ovat julkisia.
Aineistot

Näyttelijä

Tauno Brännäs syntyi Hämeenlinnassa vuonna 1908 melko vaatimattomiin oloihin. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti Helsingin Sörnäisissä, jossa myöskin näyttelijänura sai alkunsa. Päivisin hän kouluttautui preparaattoriksi Puolustusvoimien kemiallisella koelaitoksella, mutta illat kuluivat Sörnäisten Työväen Näyttämöllä, joka Aarne Orjatsalon johtajankaudella vuonna 1930 muutti nimensä Helsingin Työväenteatteriksi. Brännäs näytteli Sörnäisissä keväästä 1927 talveen 1932, jolloin häntä pyydettiin Kansallisteatteriin. Samoihin aikoihin hän suomensi nimensä Paloksi. Alkuvuodet Kansallisteatterissa kuluivat pikkurooleissa, mutta 1930-luvun lopulla Palolle uskottiin jo pääosia. Ennen pitkää Palo laskettiin suurten miesnäyttelijöitten harvalukuiseen joukkoon, Aku Korhosen, Uuno Laakson ja Yrjö Tuomisen seuraan - vaikkakin heitä nuorempana. Hän näytteli Kansallisteatterissa eläkkeelle siirtymiseensä, vuoteen 1973 asti. Tauno Palo kuoli vuonna 1982.

Jos teatteriura käynnistyikin hieman väkinäisesti, filmitähdeksi Palo nousi vauhdilla. Itse asiassa juuri kasvava suosio elokuvanäyttelijänä lienee alussa jarruttanut etenemistä Kansallisteatterissa. Elokuvaa ei näyttelijäntaiteen kannalta juurikaan arvostettu: jo siloisen ulkonäön katsottiin vievän pitkälle. Ja kun filmitähtiä ei kerran arvostettu, heidän esiintymisensä kansallisella päänäyttämöllä pelättiin myös vähentävän teatterin uskottavuutta ja arvovaltaa. Lisäksi Kansallisteatterin johto halusi estää näyttelijöitä hajottamasta ja rasittamasta itseään liikaa. Pelko olikin sikäli aiheellinen, että esimerkiksi Palon työtahti oli kiihkeimpinä vuosina uskomaton: päivät teatteriharjoituksissa, illat esityksissä ja yöt studioilla filmauksissa. Kesälomat teatterista kuluivat puolestaan ulkokuvauksissa. Tätä taustaa vasten ei ehkä yllätä se tapa, jolla Palo muistelmissaan kuvailee jännitettä teatterityön ja filmaamisen välillä:

"Kulkurin valssin aikoihin tunsimme Ansan kanssa olevamme rikostovereita. Kansallisteatterin näyttelijöiltä oli kielletty filmaaminen, mutta kiusaus oli liian suuri ja niin rikoimme määräystä. Aamuisin kun pääsimme kuvauksista, oli jo melkoinen kiire teatterin harjoituksiin. Matkalla jouduimme ottamaan filmimaskin pois ja vaihtamaan siviiliasun ylle. Kyllähän meidän vilppimme huomattiin, kun filmin ensi-ilta tuli ja yhdennäköisyys nimissä ja kuvissa oli melkoinen."


Elokuvauran alkutaival

Palon elokuvaura oli käynnistynyt jo ennen Kansallisteatteriin siirtymistä - ja melko näyttävästikin, joten aivan ylittämätön este ei filmitähteys teatterilaiselle sittenkään ollut. Kevättalvella 1931 ohjaaja Kalle Kaarna kutsui Palon koekuvauksiin Aho & Soldanin studiolle ja kiinnitti hänet heti Jääkärin morsiamen pääosaan Martiksi. Kaarna muisteli tapahtumaa myöhemmin Uutisaitassa (11/1953):

"'Ujo nuori mies ilmestyikin ovipieleen sitten kello 11 aikaan aamupäivällä [--]. Pyysin häntä kävelemään hiukan huoneessa aivan tavalliseen tapaan.' Tauno Brännäs teki työtä käskettyä. Ohjaajaa miellytti nuori, komea mies, joka osasi kävelläkin ja kysäisi vielä: 'Laulatteko?' 'Kyllähän minä', uhri vastasi ja lauloi samaan menoon palan Jääkärin morsiamen tutusta laulusta 'On harhaa vain tää elo ihmisen'. Sen jälkeen ohjaaja olikin varma, että hän oli löytänyt oikean miehen."

Sam Sihvon suositun laulunäytelmän filmaamista oli suunniteltu 1920-luvun kuluessa jo useaan otteeseen (mm. toimittaja-kirjailija Uuno Hirvonen eli Simo Penttilä oli laatinut yhden käsikirjoitusluonnoksen), mutta on ehkä ymmärrettävää, että toteutukseen lähdettiin vasta äänielokuvan murroksessa: Jääkärin morsian kuvattiin muuten mykkänä, mutta mukaan saatiin jokunen laulunumero, joista tunnetuin lienee edellä mainittu jääkäri Martin / Palon laulama haikea "On harhaa...". Kuten Kaarnan muistelu todistaa, pelkkää sattumaa ei ole myöskään Palon päätyminen elokuvanäyttelijäksi juuri äänielokuvan tulon myötä. Komean ulkomuodon ohella pehmeästä ja hiljaisesta mutta samalla läpitunkevasta puhe- ja lauluäänestä tuli nimittäin olennainen osa Palon tähtipersoonaa.


Tauno ja Ansa - unohtumaton pari

Jääkärin morsianta seurasivat Kuisma ja Helinä (1932) sekä Helsingin kuuluisin liikemies (1934), mutta toden teolla Palon tähti syttyi hänen solmittua sopimuksen Suomi-Filmin kanssa. Heti ensimmäisessä Suomi-Filmissään Kaikki rakastavat (1935) hän sai vastanäyttelijäkseen Ansa Ikosen, ja seuraava elokuva, Hilja Valtosen romaaniin perustuva Vaimoke (1936), suunniteltiin jo pitkälti heidän yhteiskarismansa ympärille. Ansasta ja Taunosta kaavailtiin ehkä hieman Jeanette MacDonaldin ja Nelson Eddyn kaltaista laulavaa tähtiparia. Tosin suunnitelma kariutui alkuunsa Ansa Ikosen siirtyessä Suomen Filmiteollisuuteen (SF) seuraavana vuonna. Lisäksi niin molempien erilliset tähtikuvat kuin yhteinen pari-identiteettikin laventuivat pian musiikkikomedioiden ulkopuolelle: jo Koskenlaskijan morsian (1937), Ansa Ikosen sillä erää viimeinen elokuva Suomi-Filmille, oli maalaisaiheinen draama jossa roolit lisäksi jaettiin odottamattomalla tavalla: romanttisena sankarina oli Kaarlo Kytö, kun taas Tauno Palo sai esittää tämän synkkämielistä ja heikkotahtoista kilpakosijaa, joka lopulta menettää järkensä ja heittäytyy koskeen. Näin ollen Ansan ja Taunon elokuvaromanssi jäi vaille täyttymystä - kuten itse asiassa monta kertaa myöhemminkin.

Kaikesta huolimatta ihailijajulkisuuteen oli jo piirtynyt käsitys Ansasta ja Taunosta parina, vaikka kummallakin oli lukemattomia muitakin muistettavia vastanäyttelijöitä. Palo ehti näytellä Tuulikki Paanasen (Mieheke, 1936), Irma Seikkulan (Juurakon Hulda, 1937), Sirkka Sarin (Niskavuoren naiset 1938) ja Regina Linnanheimon (Eteenpäin - elämään ja Helmikuun manifesti, 1939) kanssa, kunnes SF yhdisti Taunon ja Ansan jälleen. Pitkitetty romanssi kulminoitui sotavuosien ylivoimaisesti suosituimpaan - ja kaiketi molempien uran muistetuimpaan - elokuvaan Kulkurin valssi (1941), jossa romanssia ei tarvitse edes juuri kerronnallisesti perustella: ensimmäinen vaihdettu katse kartanon portilla (kun elokuvaa on kulunut hyvän matkaa) kielii jo onnellisesta lopusta.

Tauno Palo seurasi siis 1930-luvun lopulla Ansa Ikosta SF:een, jonka päätähti hän sotavuosina leimallisesti oli. Kulkurin valssin ohella kauden näyttävimpiä elokuvia olivat historiallinen pukudraama Kaivopuiston kaunis Regina (1942), niin ikään historialliseen kaupunkimiljööseen sijoittuva täyttymättömän rakkauden kuvaus Valkoiset ruusut (1943) sekä "ensimmäinen suomalainen revyy- ja musiikkielokuva" SF-paraati (1940).


Sota-ajan jälkeen

Sodan lopulla Palo siirtyi takaisin Suomi-Filmiin Herraksi ja ylhäisyydeksi (1944), mutta Suomi-Filmi ei saanut pitää yksinoikeuttaan kauaa: 1940-luvun lopulta eteenpäin Palo esiintyi tiiviisti sekä Suomi-Filmin, SF:n että 1950-luvun kolmannen suuryhtiön Fennadan ja myös pienempien tuottajien elokuvissa.

Huomatuimmista rooleista voitaisiin mainita vaikkapa Niskavuoren Juhani elokuvassa Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä (1946), Rosvo Roope (1949), Isontalon Antti elokuvassa Härmästä poikia kymmenen (1950), pikkurikollinen Ventti-Ville Mika Waltarin komediassa Omena putoaa (1952) sekä Valpon takaa ajama majuri Hartti Ratkaisun päivissä (1956). Viimeisen roolinsa Palo teki suomalaisen suurimuotoisen elokuvateollisuuden kuolinkamppailun hetkillä Tulipunaisessa kyyhkysessä (1961). Viimeistään 1960-luvun alkupuolen pitkäaikainen näyttelijälakko vieraannutti suuren osan vanhaa näyttelijäkaartia elokuvista, mutta elokuvakulttuuri oli kyllä muutenkin murroksessa, mikä vaikutti myös tähtijärjestelmään: Tauno Palon kaltaiset "yleistähdet" saivat antaa tilaa osayleisöjä - ennen muuta kaupunkilaisnuorisoa - puhutteleville näyttelijöille, sellaisille kuin Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi.

Tauno Palo ei kuitenkaan päässyt unohtumaan suurilta ikäluokilta. Sen takasivat paitsi jatkuva teatteriura, myös mainosfilmit (paitoja, savukkeita, olutta), äänilevyt (uudet levytykset nousivat yllättäen listoille 1960-70-lukujen taitteessa) sekä yhä säännöllisemmiksi käyneet vanhojen elokuvien televisioesitykset. Eikä unohdus uhkaa vieläkään, mistä merkkejä ovat muiden muassa uudelleen virinnyt kiinnostus studioajan elokuvaa kohtaan, Tauno Palon patsaan pystyttäminen Helsingin Sörnäisiin ja Teatterimuseon Palo-näyttely vuonna 1992.


Kimmo Laine

Tallennettuna: