Näyttelijä

Yrjö Parjanteen roolit ulottuivat klassikoista moderneihin näytelmiin, kotimaisista ulkomaisiin. Hän oli kiinnitettynä Kouvolan Teatteriin 1960–80 ja Suomen Kansallisteatteriin 1981–96. Parjanne esiintyi kymmenissä tv-näytelmissä ja kymmenkunnassa elokuvassa. Hänet muistetaan sotilasrooleista ja erityisesti ministeriroolistaan elokuvassa Uuno Epsanjassa (1985).


Yrjö Parjanne syntyi 1929 Valkealassa. Nuoruudessaan hän oli töissä Kouvolassa VR:n tavara-asemalla. 1950-luvun lopulla hän oli Kouvolan amatööriteatterissa ja Kouvolan Teatterissa 1960–80. Tampereen Draamastudiossa Yrjö Parjanne opiskeli 1970–71 ja puhetaitoa tunnetun puhetekniikan opettajan Niilo Kuukan johdolla.

Kouvolan Teatterissa Yrjö Parjanne esitti monia klassisia kotimaisia hahmoja, mm. Väinämöistä (Kalevala), räätäli Halmetta (Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla), Rahikaista (Väinö Linnan Tuntematon sotilas) ja Juhania (Hella Wuolijoen Entäs nyt, Niskavuori?). Ulkomaisista näytelmistä hän esitti nimiosaa Willy Lomania Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolemassa ja kaupunginpäällikköä Nikolai Gogolin Reviisorissa.

Suomen Kansallisteatterissa 1981–96 Yrjö Parjanteen rooleja olivat mm. filosofi (Mika Waltarin Omena putoaa), Kåre (Anneli Pukeman Rakastettu Johansson) ja Nagg (Samuel Beckettin Leikin loppu). Hannu Purhosen tarkan luetteloinnin mukaan Yrjö Parjanne näytteli Kouvolan Teatterissa 81 näytelmässä ja Suomen Kansallisteatterissa 33 näytelmässä.

Näyttelijän roolityötä Yrjö Parjanne on kuvaillut seuraavasti: ”Nuorempana roolin tekeminen vaati paljon ylimääräistä työtä ja opiskelua. Nyt kun olen pystynyt omaksumaan määrätynlaisia työtapoja, riittää hiljainen mietiskely ja rauhallisempi lähestymistavan maistelu.”

Yrjö Parjanne esiintyi kymmenkunnassa elokuvassa, ensimmäinenä oli asemavirkailijan osa Vainikkalassa Matti Kassilan elokuvassa Natalia (1979); Natalia on Neuvostoliitosta Suomeen ”loikannut” lehmä. Suuri yleisö oppi tuntemaan Parjanteen Uuno Turhapuro -elokuvista: liikenneministeri Reino (Uuno Epsanjassa 1985), liikenneministeri Reenpää (Uuno Turhapuro muuttaa maalle 1986) ja ministeri Hujanen (Uuno Turhapuro kaksoisagentti 1987). Ministerirooleissa elokuvantekijät saattoivat vitsailla päättäjien kiireillä: Uuno Epsanjassa -elokuvassa liikenneministerillä on niin kiire pelaamaan golfia, että hän ei tahdo millään ehtiä allekirjoittamaan Uunon appiukon vuorineuvos Tuuran (Tapio Hämäläinen) kauppasopimusta.

Neljän vuosikymmenen mittaan Yrjö Parjanne näytteli yli 30 tv-elokuvassa. Veli-Matti Saikkosen ohjaamassa Veijo Meren romaaniin perustuvassa Sujut-elokuvassa (1974, Yle TV 1) Parjanne esitti loppuun palanutta lääkintämajuria. Suomalaisen tv-elokuvan klassikossa, niin ikään Meren romaanin filmatisoinnissa Manillaköysi (1976, Yle TV 1) Parjanne oli eversti, samoin kuin Alpo Ruuthin kirjoittamassa tv-elokuvassa Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977, Yle TV 2). Veli-Matti Saikkonen ohjasi myös Pentti Haanpään romaanista tv-elokuvan Vääpeli Sadon tapaus (1985, Yle TV 1), jossa Yrjö Parjanne oli tuomarina.

Matti Tapion kymmenosaisessa historiadraamassa Sodan ja rauhan miehet (1978–79, Yle TV 2) Yrjö Parjanteella oli pääministeri A. K. Cajanderin näköisrooli.

Ylen Elävään arkistoon on tallennettu Manillaköydestä klassinen kohtaus, jossa eversti (Parjanne) ihmettelee sotamies Joose Keppilän yllä olevaa rei’ille ammuttua asetakkia ja kysyy: ”Kuinka te olette hengissä?”

Upseerirooleihinsa Yrjö Parjanne suhtautui humoristisestikin, hänen kun sanottiin aina esittävän joko everstiä tai majuria. Kun kerran tehtiin tv-elokuva, jossa Parjanne ei ollutkaan mukana upseerina, hänen epäiltiin sairastuneen.

Sotilasrooleissa näyttelemistä Yrjö Parjanne luonnehti: ”Everstejä ja majureita on sikäli helppoa esittää, että näissä tyypeissä on aina määrätynlaiset kaavat ja muodot, jotka eivät yleensä ole näyttelijälle kovin vaikeita. Mutta jos joutuisin esiintymään vaikka sotakorkeakoulun jollekin kurssille, en tiedä, kuinka vahvana kokisin uskottavuuden paineen.”

Yrjö Parjanne oli kiinnostunut urheilusta ja radioamatööritoiminnasta. Hän toimi kuuluttajana urheilukilpailuissa. Urheilukuulutuksen hän sanoi sivuavan teatterityötä sikäli, että sillä on yhtäläinen informatiivinen tehtävä.

Yrjö Parjanne sai Suomen näyttämötaiteen kultaisen ansiomerkin 1995 ja Suomen urheilun hopeisen ansiomitalin 1980. Hän kuoli 83-vuotiaana 2013 Helsingissä.


Kalevi Koukkunen
5.11.2017



Kirjallisuutta ja lähteitä

Hannu Purhonen (toim.): Yrjö Parjanteen kanssa. Kuultua ja kerrottua. (Paino: Oy Painotalo tt-urex Ab.) [Porvoo:] 2009.

Suomen kansallisfilmografia 8. Helsinki: Edita 1999.

Suomen kansallisfilmografia 9. Helsinki: Edita 2000.

Suomen kansallisfilmografia 10. Helsinki: Edita 2002.

Suomen kansallisfilmografia 11. Helsinki: Edita 2004.

Teatterin maailma 1965. Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 8. Helsinki: Tammi 1965, 308.

Teatterit ja teatterintekijät 2005. Julk. Teatterin tiedotuskeskus. Helsinki: Like 2005, 509.

Kaisu Puranen: ”Näyttelijä Yrjö Parjanne on kuollut”. Ilta-Sanomat 31.5.2013.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/12/14/manillakoysi (luettu 1.11.2017).