Tutkin taiteen kandidaatin opinnäytetyössäni pitkää ottoa hitauden estetiikan elokuvissa. Pohjaan työni erityisesti unkarilaisen Béla Tarrin elokuvaan Sátántangó (1994). Käyn ensiksi läpi pitkää ottoa historiallisesta perspektiivistä ja siirryn sen kautta käsittelemään pitkän oton erityispiirteitä sekä sitä, miten nämä piirteet ilmenevät Sátátangóssa. Käytän työssäni niin Gilles Deleuzen ja André Bazanin teorioita kuin Andrei Tarkovskin ajatuksia elokuvan ajallisesta olemuksesta. Pitkä otto vakiintui elokuvan tyylilliseksi keinoksi toisen maailmansodan murroskauden jälkeen ja kehittyi täysmittaiseen estetiikkaansa 1990-luvulle tultaessa. Kun valtavirtaelokuvat painottavat yhä nopeatempoisempaan leikkaukseen ja vauhdin illuusioon, hitauden estetiikan elokuvat nojaavat kestoisuuden näyttämiseen, vähäiseen montaasiin, juonen minimalistisuuteen ja vähäeleiseen näyttelijätyöhön. Hitaissa elokuvissa voikin piillä vastavoima vauhdin kulttuurille. Tarkovskin mielestä elokuvalla on ainoana taiteenlajina kyky tiivistää ja pidentää kokemustamme maailmasta. Sátántangólla, joka käyttää pitkää ottoa hyväkseen, on suuri potentiaali tähän, koska se nojaa vahvasti ajan esittämiseen. Puran opinnäytetyössäni Deleuzen ajatusta siitä, miten toisen maailmansodan seurauksena ihmisen ja maailman dialogi on mennyt sijoiltaan. Deleuzesta elokuvalla on potentiaali uudelleenkytkeä suhteemme maailmaan. Tutkimuskysymykseni ovat: voiko Sátántangón kaltainen elokuva uudelleen elävöittää suhteemme todellisuuteen ja voiko elokuva toimia minuutemme peilinä ajan kulun esittämisen kautta?