Opinnäytetyö koostuu taiteellisesta osuudesta eli dokumentaarisesta elokuvasta Puhtaus ja vaara sekä tästä kirjallisesta osuudesta. Kirjallinen osuus on kirjoitettu, kun elokuva on ollut kehittelyvaiheessa. Siinä pyritään ensisijaisesti löytämään ratkaisuja elokuvan taiteellisiin kysymyksiin. Teemat laajenevat yleisempiin kysymyksiin naamioista, samastumisesta ja todentunnusta dokumentaarisessa elokuvassa. Niitä pohditaan esimerkkielokuvien ja elokuvateorian kautta ja sovelletaan oman elokuvanteon prosessiin.

Itse elokuva käsittelee seksityötä ja seksuaalisuutta. Seksityöhön liittyy niin vahva leima, että elokuvan henkilöt eivät voi esiintyä elokuvassa omina itsenään. Heidät pitää tavalla tai toisella naamioida. Naamioiksi käsitetään tässä tutkielmassa niin näyttelijöiden kuin animaation käyttökin, erilaiset peittävät naamiot ja esimerkiksi voice overin (tietynlainen) käyttö. Tutkielmassa pohditaan erilaisten naamiointitapojen merkityksiä ja ongelmia ja pyritään sitä kautta löytämään ratkaisuja elokuvan toteuttamiseksi. Siinä keskitytään etenkin representaation eri ulottuvuuksiin. Tavoitteena on löytää naamio, joka yhtaikaa piilottaa esiintyjän mutta esittää hänet silti samastuttavana henkilönä (esteettis-taiteellinen ulottuvuus); joka ei estä henkilöä tuntumasta todelliselta ihmiseltä (dokumentaarinen ulottuvuus); joka ottaa huomioon naamioiden kulttuuriset merkitykset niin, ettei se vahvista stigmaa (kulttuurinen ulottuvuus); ja joka esittää elokuvan henkilöt tavalla, joka haastaa vallitsevia, alistavia käsityksiä seksityöntekijöistä (yhteiskunnallinen ulottuvuus).

Ratkaisun löytämiseksi tutkielmassa pohditaan erityisesti samastumisen ehtoja ja toden-tunnun synnyttämistä dokumenttielokuvassa. Tutkielman lähtökohtana on, että dokumentaarinen elokuva pyrkii taideteoksena jäljittelemään todellisuutta samaan tapaan kuin fiktiivinen elokuva – mitään suoraa pääsyä todellisuuteen sillä ei ole. Siksi myös dokumentaarisessa elokuvassa todentuntu luodaan. 70-luvun subjektiivisen käänteen mukana keskeiseksi totuudentekniikaksi vakiintui henkilön oma kertomus yhdistettynä tämän kasvoihin – puhuva pää. Tällä tavoin katsottiin päästävän niin lähelle totuutta kun mahdollista, kun objektiiviseen tietoon ei enää uskottu. Myös erilaiset sattumanvaraisuudesta todistavat keinot ovat olleet osa dokumentaarisen elokuvan autenttisuuden työkalupakkia.

Jos elokuvan henkilöitä tai tapahtumia ei kuitenkaan voida kuvata, on elokuvassa turvauduttava naamioihin. Miten totuudesta vakuutetaan kun perinteisiä keinoja ei voida käyttää ja esimerkiksi kasvojen ja kertomusten yhteys rikotaan naamiolla, tutkielmassa kysytään.

Tutkielmassa esitetään, että naamiolla on dokumentaarisessa elokuvassa oltava kaksoismotiivi. Tällä tarkoitetaan sitä, että naamion tulisi paitsi peittää myös näyttää jotakin. Sillä tulisi olla elokuvan sisäinen motiivi, eli sen tulisi olla osa elokuvan estetiikkaa tai kerrontaa, sillä naamio aina paitsi peittää myös paljastaa. Jos naamiolla on peittämisen lisäksi muukin syy, tulee siitä ymmärrettävä ja katsojien on ehkä helpompi hyväksyä se. Jos naamiota käytetään vain peittämistarkoituksessa, sotii se dokumentaarisen elokuvan "sopimuksia" vastaan ja tuottaa helposti ei-toivottuja merkityksiä. Merkityksistä vapaata naamiota ei ole, vaikka merkitykset eivät olisikaan tietoisesti valittuja.