Jäsentelen pohdintojani elämän ja elokuvien välisistä suhteista, aiheen laajetessa psykologiaan ja filosofiaan. Osaksi ajatukset ja väitteet elokuvista pysyvät yleisellä tasolla, sillä elokuvien kirjo on niin laaja. Henkilökohtaisen lopputyöstäni tekee se, että reflektoin omaa elämääni näiden pohdintojen kautta: Tämä on narratiivinen tutkielma elokuvan ja elämän välisten suhteiden havainnoimisesta. Löysin lopputyöni aiheen ollessani Japanissa vaihdossa vuonna 2016.

Ymmärtääkseen elokuvan ja elämän välisiä suhteita tulee ottaa huomioon elokuvan muoto ja rakenne. Vaikka useimmat elokuvat noudattavat samaa muotoa, elokuvat eivät suinkaan vain toista itseään kerta toisensa jälkeen. Rakenteelliset yhtäläisyydet auttavat hahmottamaan elokuvan muotoa, ja helpottavat sen analysoimista.

Elokuva on rajattu maailma. Se, minkä katsoja näkee, on valikoitua ja rajallista. Kuten muutkin taidemuodot, elokuva puhuu rajoitustensa kautta. Se inspiroi ajatuksia, provosoi aiempia uskomuksia ja tarjoaa intiimin kokemuksen katsojan ja valkokankaan välille. Katsojan ja elokuvan välissä tapahtuu immersio – hetki, jolloin katsoja hyväksyy elokuvan todeksi ja sulautuu sen maailmaan. Siksi elokuva on lähimpänä tosielämää oleva taiteenlaji.

Aina tarinaa ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Elokuviahan on siis monenlaisia, mutta näissä pohdinnoissa keskityn lähinnä tarinallisten elokuvien ja elämän välisiin suhteisiin. Narratiivisuus on yksi hyvin olennainen osa sitä, miksi samaistumme ja uppoudumme juuri tähän taiteeseen. Dynaamisuus ja liike kohtaavat tarinan. Se on se muoto, mikä ihmisiä ihastuttaa.

Elokuva on historiaan katsottaessa nuori taiteenlaji, mutta se on kulkenut kanssamme jo pitkän matkan, useamman sukupolven ajan, vähän alle 130 vuotta. Meidän nykypäiväinen teknologian valloittama yhteiskuntamme kannustaa ihmistä vikkelämpään medianlukuun. Se ei ainoastaan tarkoita sitä, että reagoimme nopeammin näkemäämme, vaan myös sitä, että huomiomme muuttuu valikoivammaksi. Monilla ei välttämättä ole enää samaa kärsivällisyyttä esimerkiksi lukea kirjaa tai mennä teatteriin katsomaan pitkää elokuvaa tai näytelmää. Halutaan mieluummin pieniä palasia, ydinasiat. Ja jos nykypäivän ihminen haluaa katsoa elokuvan, voi hän tehdä sen vaikka puhelimellaan. Tällainen tuntuu elokuvantekijänä ikävältä ajatukselta, mutta ymmärtäähän sen: Juonta pystyy seuraamaan kännykästäkin, ja tarinan vuoksihan elokuvaa lopulta tällöin katsotaan. Miten muuten me käsittelisimme ympäröivää maailmaa, jos emme tarinoin? Ihmiselle on luontainen ominaisuus käydä keskusteluja ja kertoa.

Omalla kohdallani olen huomannut, että mitä enemmän olen elokuvia nähnyt ja alaa opiskellut, sitä kriittisempi itsekin olen siitä, mitä katson. En antaudu vietäväksi yhtä helposti. Uskon, että tämä lienee hyvä juttu. Tekijän täytyy olla kriittinenkin näkemästään – niin sisällöstä kuin muodostakin – jotta tietää, mitä haluaa itse tehdä. Eräs asia sen suhteen silti huolestuttaa: Voiko mielikuvitukseni huveta?