Tämä työ valmistelee tulevaa lisäkaluston hankintaa, kun Helsingin metroverkko laajenee Espooseen. Lähitulevaisuudessa myös lisälaajentuminen on mahdollista.

Nykyinen kalusto koostuu vuodesta 1982 liikennöineestä M100-sarjasta sekä vuonna 2000 aloittaneesta M200-sarjasta. Valmistajan osittain epäonnistuneesta suunnittelusta johtuen M200-sarjassa on ilmennyt joitakin ongelmia erityisesti huolloissa. Valmistuksen valvonnan puute taas johti tarkoitukseensa sopimattomien komponenttien käyttöön.

Helsingissä metrojunat liikennöivät nykyisin kolmen vaunuparin kokonaisuuksina. Työtä varten tarkasteltiin ulkomaisia metrokalustohankintoja, joista tilastollisin menetelmin tutkittiin yksiköiden pituuksia ja korimateriaaleja. Tutkimuksen perusteella useampivaunuiset yksiköt ovat syrjäyttäneet lähes kokonaan vaunuparit. Helsingissä yksikön pituus voi olla joko kaksi tai neljä vaunua, valinta riippuu kokonaiskustannuksista. Korimateriaalivaihtoehdoiksi näyttävät vakiintuneen ruostumaton teräs ja alumiini.

Lisäkaluston tarve pitää arvioida myös tulevat verkon laajennukset huomioon ottaen. Option varaaminen nostaa huomattavasti junakohtaisia kustannuksia verrattuna kerralla tilattavaan sarjaan. Tulevat rataosuudet ja automatisointi asettavat omat vaatimuksensa kalustolle. Muun muassa Otaniemen lenkki voi muodostua pyörien kulumisen kannalta ongelmalliseksi. Nykyinen kiskojen rasvauskäytäntö kuitenkin riittänee.

Matkustajaturvallisuus sekä matkustajien turvallisuuden tunne tulisi huomioida määrittelyissä muun muassa valvontakameroilla. Siirryttäessä automaattiajoon on kameroista luultavasti apua myös ilkivallan ehkäisyssä. Juniin on toivottu ilmastointia, mutta tekijän mielestä se lisää liikaa tarkkaan rajoitettua akselipainoa. Sen hyöty on lisäksi kyseenalainen. Vaunujen muotoilu rajoittuu junan päihin. M200-sarjassa liiallinen muotoilu teki tuulilasista kalliin ja se on automaattijunassa hankala suojata ilkivallalta. Seuraavassa sarjassa tuulilasin muotoilua kannattaa yksinkertaistaa.

Uutta kalustoa tilattaessa tulee huomioida, että valmistajilla on olemassa tiettyjä perusratkaisuja. Niistä poikkeaminen nostaa helposti kustannuksia ja voi heikentää luotettavuutta. Tilaajan tekemä tekninen määrittely onkin käytännössä lähinnä lista toiveista, joita kalustolta halutaan. Lopullinen ratkaisu syntyy parhaiten valmistajien kanssa neuvottelemalla. Valmistuksen valvonta ja piirustusten huolellinen tarkastaminen ovat tärkeitä tekijöitä ongelmien ennaltaehkäisyssä.