Suomalaisilla joukoilla oli ollut toisessa maailmansodassa yksittäisen taistelijan ja hevosen maastokelpoisuuteen perustuva hyvä maastoliikkuvuus. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kasvanut tulivoima mahdollisti liikkuvat operaatiot. Liikkuvuuden ja kasvaneen tulivoiman mukanaan tuoma lisääntynyt kuljetustarve rajoitti joukkojen maastoliikkuvuutta. Taloudellisten realiteettien takia Suomessa ei kyetty varustamaan joukkoja maastoliikkuvilla sotilaskäyttöön suunnitelluilla moottoriajoneuvoilla. Tämän takia haasteeksi muodostui ottoajoneuvoihin perustuvan moottoriajonauvokaluston heikko maastoliikkuvuus.

Sodan jälkeen Puolustusvoimissa seurattiin tarkasti ulkomaista sotataidollista- ja teknistä kehittymistä. Ruotsi oli ratkaissut omat vastaavat liikkuvuuteen liittyneet haasteet varustamalla joukot osittain polkupyörillä ja maataloustraktoreilla. Osin Ruotsin esimerkin rohkaisemana Puolustusvoimat selvitti 1950-luvulla aloitetuissa laajoissa liikkuvuus- ja moottorointikokeiluissa maataloustraktorien käytettävyyden kuljetusvälineenä. Suoritettujen kokeilujen perusteella maataloustraktorin katsottiin pystyvän korvaamaan hevosen joukkojen kuljetusvälineenä lähes kokonaan.

Vielä 1960-luvulla hevonen säilytti asemansa jalkaväen kuljetusvälineenä, osin hyvän maastoliikkuvuutensa takia. 1960-luvuvun aikana sodankuva ja taistelukenttä muuttuivat erityisesti liikkuvuuden osalta niin suuresti, että hevosten sotilaalliselle käytölle ei ollut enää edellytyksiä. Samaan aikaan tapahtunut maa- ja metsätalouden nopea traktorointi ja hevosten määrän voimakas väheneminen vaikuttivat omalta osaltaan Puolustusvoimien päätökseen luopua hevosista sodanajan kuljetusvälineenä. Aika oli ajanut hevosen ohitse.