Abstract

The present investigation analyses timber business and co-operation networks in three rural locations, which are Ranua, Sotkamo and Utajärvi. The timber trade is defined as a cluster of companies engaged in mechanical wood processing or in some other form of value-adding timber business so its definition is broader than that for the wood processing industry. The problematics of co-operation and networking is here approached from the point of view of business managers and public-sector actors. Choices regarding research methods reflect the impact of earlier research carried out in the subject. The theoretical foundation lies in the traditions of business economics and regional economics.

The history of the development of co-operation between timber companies is reflected in the special features of local collaborative structures and cultures. It is quite easy, however, to also find similar features in the various co-operation networks. Factors such as network-related control and command are usually formed on the basis of the management of an important part of the wood processing process or of a given resource. Co-operation is usually launched by the company management deciding to increase the efficiency or specialisation of production. The intensity of co-operation is more characterised by market-oriented purchase-sales relations or subcontracting agreements than by more integrated mutual dependencies. The most important exchange and interaction relationships are mainly directed outwards from the location of the company, usually arising from favourable coincidences, not so much from systematic searching or development projects carried out in the timber sector.

Local projects set up to promote the networking of timber companies have been implemented in different forms as compared with the expectations set, and almost invariably in a more narrow form than originally planned. As most timber companies are small, there are few such companies in a given location, the existing ones suffer from poor profitability and they are hardly able to utilise the economic resources or technological and managerial expert support available through various projects. Besides, some of them shun the co-operation opportunities offered by the projects, being keen to maintain their independence in all circumstances and often having a negative attitude towards growth or expanding their business. Compared with the resources set aside in public-sector development projects, it thus seems that it requires much more time to attempt to strengthen interaction between timber companies in order to form concrete relations that would lead to business serving their joint interests. In addition, networking and developing co-operation in the timber trade do not always seem to proceed in a straightforward manner but setbacks more seem to be a rule than an exception in the process.

The position of public actors in the co-operation network between local timber companies evidently depends on their actor roles and network distances. Network positions in turn largely account for the mutually very different opinions of the various actors about questions such as the life span stage of the local timber co-operation network, the foundation of organisational measures, control relations and the intensity of co-operation, and these opinions also differ from managers’ views. It seems in any case that making closer contacts with the local companies would uniform the views that public actors and managers have concerning co-operation networks.

Tiivistelmä

Tutkimuksessa analysoidaan puualan yritys- ja yhteistyöverkostoja kolmella maaseutu- paikkakunnalla. Nämä paikkakunnat ovat Ranua, Sotkamo ja Utajärvi. Puuala määritellään puuteollisuutta laajemmaksi, puuta mekaanisesti jalostavien tai puulle muutoin arvonlisäystä tuottavien yritysten joukoksi. Yhteistyön ja verkostoitumisen problematiikkaa lähestytään sekä yritysten johdon että julkistoimijoiden näkökulmasta. Tutkimustapaa koskevissa valinnoissa näkyy aikaisemman tutkimuksen vaikutus. Tutkimuksen teoreettinen perusta kiinnittyy liiketaloustieteen ja aluetaloustieteen traditioihin.

Puualan yritysten yhteistyön kehityshistoria näkyy paikallisten yhteistyörakenteiden ja -kulttuurien erityispiirteissä. Yhteistyöverkostoista on kuitenkin melko helppo löytää myös samankaltaisia piirteitä. Esimerkiksi verkoston ohjaus- tai määräysvalta muodostuu tavallisesti joko puun jalostusprosessin keskeisen osan tai resurssin hallinnan perusteella. Yksittäisessä yrityksessä yhteistyöhön ryhtymisen pontimena on tavallisesti tuotannon tehostaminen tai erikoistuminen. Yhteistyön kiinteyttä luonnehtivat taas useammin yritysten markkinaehtoiset osto-myyntisuhteet tai alihankintasopimukset kuin niitä integroidummat keskinäiset riippuvuudet. Kaikkein tärkeimmät vaihdanta- ja vuorovaikutussuhteet suuntautuvat pääosin sijaintipaikkakunnalta ulospäin. Ne syntyvät usein enemmänkin suotuisten sattumien kuin järjestelmällisen etsinnän tai alan kehittämisprojektien ansiosta.

Puualan yritysten verkostoitumista edistämään perustetut paikalliset projektit ovat toteutuneet niihin kohdistettuihin odotuksiin nähden erilaisina ja lähes poikkeuksetta suunniteltua suppeammassa muodossa. Koska alan yritykset ovat kooltaan pieniä, niitä on samalla paikkakunnalla vähän ja niiden kannattavuus on heikko, eivät ne juuri pysty hyödyntämään projekteissa tarjolla olevia taloudellisia resursseja tai teknologista ja liikkeenjohdollista asiantuntijatukea. Osa yrityksistä taas suhtautuu projekteissa avautuviin yhteistyömahdollisuuksiin pidättyvästi. Ne haluavat säilyttää itsenäisyytensä kaikissa olosuhteissa ja suhtautuvat usein kielteisesti kasvuun tai liiketoiminnan laajentamiseen. Puualalla yritysten välisten vuorovaikutussuhteiden vahvistaminen niiden yhteistä intressiä toteuttaviin liiketoimiin johtaviksi suhteiksi näyttäisikin vaativan huomattavasti enemmän aikaa kuin mitä siihen julkissektorin kehittämisprojekteissa on ollut tapana varata. Yhteistyön kehittyminen tai yritysten verkostoituminen ei puualalla myöskään näytä etenevän aina suoraviivaisesti, vaan taka-askeleet ovat tässä prosessissa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Julkistoimijoiden asema paikkakunnan puualan yritysten yhteistyöverkostossa määräytyy selvästi niiden toimijaroolien ja verkostoetäisyyksien perusteella. Verkostoasemat taas selittävät suurelta osin sitä, miksi eri toimijoiden käsitykset esimerkiksi paikallisen puualan yhteistyöverkoston elinkaarivaiheesta, organisoitumisen perustasta, ohjaussuhteista ja yhteistyön kiinteydestä ovat paitsi keskenään hyvin erilaisia, myös poikkeavat alan yritysjohtajien tulkinnoista. Näyttäisi kuitenkin siltä, että kontaktien tiivistyminen paikallisiin yrityksiin yhdenmukaistaa julkistoimijoiden ja yritysjohtajien yhteistyöverkostoja koskevia tulkintoja.