Tässä pro gradu työssä tarkastellaan kodin ja koulun välistä yhteistyötä yhden pienen yhtenäiskoulun oppilaiden kokemusten kautta. Aluksi teoreettisessa viitekehyksessä selvitetään kasvatustehtävää, lain asettamia velvoitteita ja yhteistyön toteutumista käytännössä. Tutkielman empiirisen osion tavoitteena on ymmärtää miten kodin ja koulun välinen yhteistyö määrittyy oppilaiden kokemusten kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on syventää olemassa olevaa tietoutta kodin ja koulun yhteistyöstä sekä ymmärtää paremmin oppilaiden ajatusmaailmaa.

Koti ja koulu ovat lapsen kehitysyhteisöjä, joilla on oikeus ja velvollisuus tehdä yhteistyötä. Huoltajilla on aina ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja arjessa kasvatusvastuu kuuluu kehitysyhteisössä läsnä oleville aikuiselle. Vastuun tarkastelun perimmäinen ajatus on että kehittyäkseen lapsi tarvitsee kasvatusta. Ihmiseksi kehitytään toisten ihmisten ja fyysisen ympäristön vuorovaikutuksessa. Kehitysyhteisöissä olosuhteet ja läsnä olevat ihmiset vaikuttavat siihen miten vuorovaikutus toimii siellä ja suhteessa muihin kehitysyhteisöihin. Opetuksen järjestäjä vastaa yhteistyön toteutumisesta kouluissa. Lain asettamat velvoitteet mahdollistavat kodin ja koulun välisen yhteistyön toteuttamisen käytännössä hyvin monella tavalla. Huoltajien ja koulun hyvä yhteistyö tukee vastuunottamista lapsen hyvästä arjesta. Lapsen sosiaalistaminen yhteiskuntaan on kodin ja koulun yhteinen tehtävä. Aikaisemmissa tutkimuksissa vuorovaikutteisella yhteistyöllä on katsottu olevan myönteinen vaikutus lapsen koulunkäyntiin.

Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jossa lähestymistapana on fenomenologis-hermeneuttinen. Tutkimuksen aineisto on kerätty yhden yhtenäiskoulun 9-luokkalaisilta oppilailta kirjoitelmilla. Kirjoitelmia on 29, joita on analysoitu aineistolähtöisesti sisällönanalyysiä käyttäen. Analysoitaviksi yksiköiksi tutkimuksesta nousivat vuorovaikutussuhteen taso, opettajan toiminta, yhteistyömuodot ja parannusehdotukset. Näitä on peilattu tutkimuksen teoriaosaan ja aikaisempiin tutkimuksiin. Tutkimuksen aineisto on kerätty tammikuussa 2013.

Oppilaiden kokemuksissa yhteistyö määrittyi myönteisenä sekä kielteisenä. Tämä on osittain ymmärrettävissä yhteistyön vuorovaikutuksen jäämisellä yhteydenpidon tasolle. Yhteistyötä tehdään kuin velvollisuudesta, syvällinen tarkoitus unohtaen. Opettajan toiminnalla on suuri merkitys herkässä kehitysvaiheessa oleville oppilaille, jotka kaipaavat hyväksytyksi tulemista omana persoonana. Negatiivisesta kokemuksesta jää kauaskantoinen muistijälki vaikuttamaan alitajunteisesti muihinkin kokemuksiin. Se vie herkästi positiivisen asenteen ja motivaation. Yhteistyön jäädessä vain yhteydenpidon tasolle oppilaat kokevat olevansa arvottomia aikuisten silmissä. Yhteistyön muodoksi määrittyi sähköinen Helmi-järjestelmä, joka koettiin erittäin hyväksi asioiden tiedottamiseen, mutta negatiivisen palautteen antoon sen ei koettu soveltuvan. Oppilaat kaipaavat yhteistyöltä konkreettista vuorovaikutusta, johon voisivat itsekin osallistua tarvittaessa. Tutkimuksen aineisto on kerätty vain yhdeltä koululta ja luokka-asteelta, joten tutkimustulokset kuvaavat vain sen hetkistä tilannetta näiden oppilaiden kokemusten kautta. Tätä ei voida yleistää laajemmin.

Tutkimustulokset osoittavat kasvatuskumppanuuden tarpeellisuuden vielä yläasteella. Lapsen kasvatus tulisi nähdä yhteisenä tehtävänä jota molemmat kehitysyhteisöt pyrkivät tasavertaisessa vuorovaikutuksessa toisen huomioiden toteuttamaan. Perusopetussuunnitelma ei vielä määritä kuinka kehitysyhteisöjen yhteistyö tulee toteuttaa. Valmistelun alla olevassa uudessa perusopetussuunnitelmassa kodin ja koulun yhteistyön vuorovaikutuksen taso voitaisiin määritellä tarkemmin. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää kyseisellä paikkakunnalla kodin ja koulun yhteistyötä tehtäessä.